28.08.2023

Laulupedagogin on työtään kehittäessään tarpeen pohtia omia laulu- ja opetuskäytänteitä sekä sitä, miten ne sopivat kullekin opiskelijalle. Omassa laulunilmaisun opetuksessani kiinnitän paljon huomiota muun muassa tekstianalyysiin ja artikulaatioon. Tekniset harjoitukset auttavat tulkinnassa, mutta tärkeimpänä pedagogin tehtävänä pidän yksilöllistä ja turvallista kohtaamista opiskelijan kanssa.

Olen kehittänyt YAMK-opinnäytetyössäni teatteri-ilmaisun ohjaajiksi opiskelevien lauluilmaisun opetusta ja sitä, millä keinoilla voin pedagogina auttaa näyttelijää saavuttamaan toivomansa tulkinnan musiikkiesityksessä. Tutkielmani perustuu omaan vuosikymmenten kokemukseen näyttelijänä ja pedagogina sekä Laulava näyttelijä -kurssiin, jonka järjestin keväällä 2022 Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiassa ja johon osallistui 15 vapaaehtoista teatteri-ilmaisun ohjaajaopiskelijaa.

Lauluilmaisua voidaan lähestyä monesta suunnasta, esimerkiksi teknisesti, tunteiden kautta tai fyysisesti, ja joko esiintyjän tai katsojan näkökulmasta. Pedagogin punnittavaksi yhdessä opiskelijoiden kanssa jää valita keinot tilanteen mukaan. Laulava näyttelijä -kurssille olin valinnut harjoitteita, jotka pyrkivät mahdollisimman tasavertaisesti auttamaan jokaista opiskelijaa laulutasosta ja kokemuksesta riippumatta käytettävissä olevan ajan puitteissa.

Tekniikka palvelee draamaa

Kukaan yleisössä ei ole ajatustenlukija. Se, että laulaja ajattelee vimmatusti ja tuntee suuria tunteita, ei välttämättä riitä, mikäli keinot niiden artikuloimiseksi puuttuvat. Jos esiintyjä ei tuo roolihenkilön tunteita esille, yleisö ei voi tietää niistä. Suurin ero lauletun ja puhutun ilmaisun välillä on se, että laulettaessa sanoille on ennalta määrättyinä pituus, äänenkorkeus ja rytmi, ja nämä saattavat tuntua haastavilta luontevaan tarinankerrontaan pyrittäessä. Ilmaisua voidaan kehittää erilaisilla harjoitteilla ja kiinnittämällä huomio tietoisesti haluttuun suuntaan. Ilmaisutekniikka auttaa artikuloimaan ja tuomaan esille roolihenkilön tunteita ja ajatuksia, jotta yleisön olisi nautinnollista seurata laulaen kerrottua tarinaa. Yleisön huomio ei kuitenkaan tulisi ensisijaisesti kiinnittyä ääneen tai tekniikkaan, vaan tapahtumiin ja tarinaan.

Pitämälläni kurssilla yksi tärkeimmistä aiheista oli tekstinkäsittely, niin sen analyyttinen kuin artikulatorinenkin puoli, ja monelle teatteriopiskelijalle teksti- ja roolianalyysi olivatkin tuttuja harjoitteita. Uutta oli kenties se, kuinka soolokappaletta lähestyttiin kuten monologia. Kyse ei ollutkaan siitä, osaako esiintyjä laulaa tarpeeksi hyvin – mitä moni kurssille tullessaan jännitti – vaan siitä, mitä tarinaa ollaan kertomassa.

Muita olennaisiksi katsomiani osa-alueita lauluilmaisussa ja sen opettamisessa ovat muun muassa äänikvaliteetit, eli se minkä laatuista ja kuuloista ääntä halutaan tuottaa, sekä arktikulaatiossa huomion kiinnittäminen erityisesti konsonantteihin ja diftongeihin. Eräs opiskelija totesi kurssista annetussa palautteessa osuvasti: ”Konsonanteista olen aina ajatellut, että ne selkeyttävät laulua, mutta nyt ymmärrän, että ne ovat myös osa näyttelijäntyötä.”

Huolellisesti tuotettu teksti sallii yleisön kiinnittää huomion siihen, mistä tarinassa on kyse – ei siihen saako laulun sanoista selvää.

Laulavan näyttelijän tulisi kiinnittää huomiota myös musiikkiin ja siihen, kuinka se vaikuttaa ajatuksen tempoon sekä millaista dramaturgista informaatiota se tarjoaa. Pitkät lauletut fraasit haastavat näyttelijää kannattelemaan ajatustaan, ja nopeasti eteenpäin nakuttava teksti taas vaatii vikkelää ajatustyötä. Musiikista voi etsiä vastauksia roolihenkilön motiiveihin ja kohtauksen tunnelmaan. Hyvä musikaalisäveltäjä, kuten esimerkiksi Stephen Sondheim, on dramatisoinut kohtaukset jo valmiiksi, ja musiikki itsessään tarjoilee valtavasti informaatioita laulajalleen.

Aitouden dilemma

Tulkinnassa on tärkeää pohtia myös tunteita ja muistoja. Mutta kenen tunteita: omia vaiko roolihenkilön? Siinäpä pulma. Tähän klassiseen kysymykseen, täytyykö näyttelijän tuntea itse roolihenkilön tunteita, on haettu vastausta kautta teatterihistorian vuosisatojen. Kiinnostavaa onkin mielestäni pohtia Diderot´n (1713–1784) väittämää: “Tunneherkkyyden täydellinen puuttuminen on loistavan näyttelijän edellytys.” Samoin tunnetuinta Stanislavskin (1863–1938) vastaväitettä, jonka mukaan tunnemuistin avulla, eli käyttäen omia tunteitaan ja kokemuksiaan, näyttelijä vapautuu ja voi näytellä aidosti.

Samaan hengenvetoon voidaan pohtia lisäksi sitä, mitä on “aito” ja “luonnollinen” tulkinta. Pedagogina koen tärkeäksi tarkastella kriittisesti sitä, kuka tätä tavoiteltua “hyvää” ilmaisua saa arvioida ja arvottaa. Jokainen meistä kokee aitouden subjektiivisesti, ja pedagogin tulisikin kääntää katseensa peiliin ja kysyä, millaisia ovat omat totutut laulu- ja opetuskäytänteet ja kuinka ne palvelevat juuri kyseessä olevaa opiskelijaa. Yhtä oikeaa tietä ei lauluilmaisun opetuksessa ole, vaan tilanne ja opiskelija tulisi kohdata aina yksilöllisesti.

Emmi Ohls (2023) Laulupedagogin tuki näyttelijälle musiikkiesityksessä. Opinnäytetyö (YAMK). Turun ammattikorkeakoulu, Taideakatemia.