03.12.2024

Ammattinäyttelijöiden repliikeistä ei saa aina selvää teatterissa ja mediatuotannoissa. Ylen uutistenlukijalla ja toimittajalla on yleiskielisestä poikkeava s-äänne. Miten tähän on tultu?

Alkujaan ammattiteatteri toimi ainoastaan ilman äänentoistoa. Teatterit olivat isoja, ja katsojia saattoi olla permannon lisäksi useilla parvekkeilla, kuten Kansallisteatterissa Helsingissä. Luonnollisesti repliikeistä oli saatava selvää eturivistä kolmosparven perälle.

Ammattinäyttelijät hallitsivat tarkan ja riittävän kantavan puhetekniikan, jolla em. vaade toteutui. Samainen puhetekniikka siirtyi suomalaisen elokuvan kulta-ajan, 1940–1950-luvun tuotantoihin sellaisenaan. Voi toki kysyä, oliko näytteleminen aina elokuvissa luontevaa, mutta puhutusta tekstistä sai selvää.

Yleisradio on omalta osaltaan ollut huolellisen artikulaation vaalija. Erityisesti kuuluttajat mutta myös toimittajat ovat olleet huolellisia artikulaatiossaan. Myös Radioteatteri kannatteli laadukkaan puheilmaisun perinnettä.

1960-luvulta alkaen puheilmaisu vapautui etenkin elokuvissa ja TV:ssä, mutta edelleen artikulaatiosta sai selvää. Teatteri säilyi huolellisen puheen tyyssijana, koska äänentoistoa ei vielä nykyisessä mielessä ollut.

Teatterikouluun Helsinkiin ei vielä 1990-luvulla päässyt sisään, jos puheessa oli yleiskielisestä poikkeava s-äänne; aiemmin puhuttiin s-viasta. Tällöin kehotettiin hoitamaan asia kuntoon puheterapeutilla ensin, minkä jälkeen saattoi pyrkiä uudestaan ja päästä em. kouluun.

Tultaessa 1900-luvun loppua kohti uudet virtaukset niin mediassa kuin teatterikentällä muuttivat voimakkaasti koko tekemisen perinnettä esim. Jouko Turkan pedagogiikan kautta. Myös puhekieli rentoutui. Helsinkiläistä ”sihahtavaa” s-äänteen käyttöä saatettiin jopa opetella muodikkaana trendinä.

Huomiota herättävää nyttemmin on, ettei ammattinäyttelijän puheilmaisusta saa välttämättä selvää koko illan elokuvassa. Yleisradion uutistenlukijalla saattaa olla ”suhahtava ässä”, mikä siis ei ennen ollut sallittua ammattipuhujalle.

Mistä puheilmaisun aiempaa rennompi vaade johtuu?

Puheilmaisun opetuksesta ovat vastanneet alan teatterikouluissa pitkään samat opettajat. Kun sukupolvenvaihdos on jo valtaosin tapahtunut, myös pedagogiikassa ja ajattelussa on tapahtunut muutoksia. Puheilmaisun tapa elää ja muuttuu. (Tiina Syrjä, haastattelu 28.9.2024.)

Langattomat mikrofonit ja käytönaikainen miksaus ovat tulleet mukaan teatterituotantoihin, mikä ei ole pelastanut tilannetta, vaan nimenomaan päinvastoin. Artikulaatio ja äänen kuuluminen ei ole enää pelkästään näyttelijän omalla vastuulla, mutta alkuperäisen aidon äänen ainoa takaaja on esiintyvä teatteriammattilainen itse.

– Mikrofonin ajatellaan armahtavan puhetekniikan puutteet ja ilmaisun, mutta laatu ei kuitenkaan nouse, kun ääntä ei näyttelijästä tulekaan riittävästi tai riittävän selkeästi. Teattereissa ääni usein myös kompressoidaan rajusti tasalaatuiseksi, ja miksaus latistaa näin näyttelijän äänen dynamiikan kokonaan eikä enää tue puhe- tai lauluilmaisun keinoja. (Janne Auvinen, haastattelu 30.9.2024.)

Myös ammattinäyttelijöistä osa saattaa ajatella selkeän artikulaation olevan osa vanhahtavaa työtapaa, ja ohjaajat saattavat jopa toivoa epäselvää puhetapaa, joka on heidän mielestään enemmän nykyaikaa ilmaisullisesti. (Janne Auvinen, haastattelu 30.9.2024.)

Kun näyttelijäkoulutusta on haluttu monimuotoistaa, ei enää ole vaadittu samanlaista laatua kaikilta. Persoonallisuudelle on haluttu antaa tilaa. Tämä on rentouttanut ja vapauttanut puheilmaisua ja sen koulutusta. Virheettömyys ei enää ole välttämättä vaade, ja ajatus puheilmaisun laadukkuudesta on muuttunut. (Tiina Syrjä, haastattelu 28.9.2024.)

Onko repliikin sisällöllä merkitystä?

Jos näyttelijä puhuu repliikkinsä, eikö sillä ole jokin viestinnällinen tarkoitus teatteriesityksessä tai elokuvassa? Entä jos roolihenkilö on hahmoltaan rennosti ja epäselvästi puhuva letkeä hahmo – pitääkö tekstisisällöstä silloinkin saada selvää?

Lopulta kyse on dramaturginen: jos repliikki on tarkoitettu kuultavaksi ja vaikuttamaan roolihenkilön tai tarinan kehittymiseen tai kulkuun, siitä täytyy saada selvää (Tiina Syrjä, haastattelu 28.9.2024). Miten tämä mahdollistetaan? Se on tietysti ammattilaisten ratkaistava tehtävä.

Ammattinäyttelijän artikulaatio, kielen käsittely ja monipuolinen puhetekniikka on osa työkalupakkia, jonka täytyy olla osa ammattitaitoa. Jos katsojan tai kuuntelijan päähuomio kiinnittyy näyttelijän epäselvään artikulaatioon, menetämme paljon – jopa kokonaisen viestin, joka oli tarkoitus välittää. Koko tarinankerronta voi olla vaarassa.

Miksi Yleisradion uutistenlukijan puheen täytyisi olla virheetöntä?

Yleisradiota on pidetty Suomen virallisena radiona. Yksityinen ja kaupallinen radiokenttä saa olla vapaampi, koska sen elinehto on kaupallisuus.

Mutta jos missään ei vaalita kielellistä ja laadukasta puheilmaisua, seurauksena on sen köyhtyminen ja taantuminen. Virheet ovat osa elämää, mutta tahallinen tai välinpitämätön huonon puheilmaisun käyttö ei esimerkillisyyden odotteessa sovi Yleisradiolle.

Mitä artikulaatiolle on siis tehtävä?

Puheilmaisulle on annetta sille kuuluva arvo. Puhua ja viestiä voi hyvin eri tavoin ja keinoin, mutta sen on tapahduttava niin, että se palvelee päätarkoitusta toivotusti ja harkitusti. Kuka haluaisi katsoa teatteriesitystä, elokuvaa tai kuunnella uutisia, joista ei ymmärtäisi riittävästi tai huomio kiinnittyisi epäoleellisiin asioihin?

Kaikkia sisältötyyppejä tehdään yleisölle – meille ihmisille. Viestin perillemeno tai tarinan ymmärtäminen on pääasia.

Lähteet

Janne Auvinen, 30.9.2024. Haastattelu. Äänisuunnittelija, Toimitusjohtaja, Tampereen Työväen Teatteri.

Tiina Syrjä, 28.9.2024. Haastattelu. Yliopistonlehtori, Näyttelijäntaide, Puhetekniikan ja äänen opetus, Tampereen yliopisto.