03.12.2024

Johdanto

Elämänkaarikirjoitus (EKK) on kouluttaja, kirjailija ja psykoterapeutti Pepi Reinikaisen (2007) kehittämä menetelmä. Elämänkaarikirjoitus on elämäkertakirjoitusta, jossa kirjoittamista käytetään välineenä oman taustan, kokemusten, elämän tapahtumien – niin myönteisten kuin vähemmän myönteisten – selvittelyyn. Tuloksena on kirjoittajan omasta innokkuudesta, tarpeesta ja taidosta riippuen perusmateriaali mahdollista elämäkertaa varten, joka tarvitsee todentuakseen vielä työstämistä ja hiomista.

Elämänkaarikirjoituksen erityispiirteitä ovat jatkumon eli taustatarinoiden sekä oman elämän eri ikäjaksojen ja – -kausien kasvuteemojen korostaminen sekä ajan, historian, yhteisön, yhteiskunnan merkitysten ymmärtäminen yksilön elämässä. Kirjoittajan kokemuksellinen totuus on kunniassa, kertojan oma ääni kehittyy kirjoittaessa, vaikka kaunokirjallisuus ei olekaan pääasia. Elämänkaarikirjoittaja etsii syitä ja tarkkailee seurauksia – ei hae syyllisiä ja pyrkii pois omasta uhriutumisestaankin.

Elämänkaarikirjoitus ei ole terapiaa, mutta se voi olla terapeuttista. Prosessina se väkisinkin nostaa asioita muistista – jopa unohduksista – ja ikään kuin vaatii niiden käsittelyä. Menneisyys kirjoitetaan tavallaan ”uusiksi”, koska se muuttuu eletyn elämän ja siinä saatujen myöhempien kokemuksien ja ryhmässä jakamisen kautta. Keskittyessään omaan elämäänsä, ihminen laajentaa käsitystään syistä, seurauksista ja syy-yhteyksistä. Kyseessä ei siis ole itsekeskeisyyden huipentuma, vaan jokaiselle ihmiselle tarpeellinen inventaario ainutkertaisesta elämästään, tarina, jonka moni haluaa jättää itsestään muistona jälkipolvelle. Kirjoituksen suunta onkin siis yllättäen eteenpäin ja tulevaisuuteen, ei niinkään menneisyyteen! Elämänkaarikirjoitus ei ole ongelmakeskeistä, vaan ”elämäkeskeistä” (Reinikainen 2007).

Elämäkaarikirjoittaminen soveltuu hyvin sosiaalialan oppimiseen ja työhön, jossa työskennellään asiakkaiden kanssa eri elämänkaaren vaiheissa ja tilanteissa. Sosiaalialan menetelmänä tarkoitus ei ole kirjoittaa koko elämänkertaa, vaan auttaa asiakkaita pohtimaan omaa elämää; mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Tämä opas pitää sisällään alan opetuksessa ja työssä hyödyllistä tietoperustaa sekä sovellettavia menetelmiä vauvoista vanhuksiin. Oppaassa kuvataan myös elämänkaarihaastattelun menetelmää ja sen hyödyntämistä sosiaalialan opinnoissa.

Elämänkaarikirjoittamisen menetelmien tietoperusta

Elämänkaarikirjoittamisen menetelmien tietoperusta rakentuu elämänkaariteorioiden pohjalta. Tässä menetelmäkansiossa on lyhyesti esitelty elämänkaariteoreetikkojen ajatuksia ihmisen elämänkaaren keskeisistä syrjäytymiseen ja selviytymiseen liittyvistä kehitysvaiheista ja kehityskriiseistä. Lisäksi esitellään narratiivisuus elämänkaarikirjoittamisen menetelmien metodisena lähestymistapana.

Elämänkaaren selviytymistehtävät ja kriisit

Ihmisen elämänkaareen kuuluu jatkuva kehittyminen jollain elämän osa-alueella, koko ihmisen eliniän. Kehitys nähdään monen osatekijän yhdistelmänä, jossa erilaiset kehityskriisit ja selviytymistehtävät vievät kehitystä joko eteenpäin tai selvittämättöminä jättävät jonkin kehityksen osa-alueen vajaaksi. Kehityksen kulkuun liittyvät olennaisesti myös herkkyyskaudet, jolloin ihminen parhaiten ottaa vastaan uusia virikkeitä kehittymiseensä.

Ihmisen kehitystä tarkasteltaessa voidaan se jakaa osiin ja näkökantoihin tarkastelutavan mukaan. Eri tutkijat tarkastelevat kehitystä omista näkökannoistaan ja teoriat tukevat ja täydentävät toisiaan. Psykologian klassikoista Erik H. Erikson (1962) muun muassa pohtii ihmisen kehittymistä psykososiaalisena prosessina, kun taas Carl Gustav Jung (1998) näkee kehityksen kokonaisvaltaisena ja universaalina kasvamisena.

Jotta ihmisen kehityksen monimuotoisuus ja eri osa-alueet olisivat selkeämmin ymmärrettävissä, voidaan kehitystä tarkastella kolmen perusperiaatteen kautta:

Ensimmäisessä periaatteessa ihminen nähdään kulttuuriolentona, joka kehittyy kokonaisuudeksi vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.

Toinen perusperiaate kuvaa, kuinka biologinen ja psykologinen kehitys noudattavat kunkin ihmisen omaa sisäistä aikatauluaan, nopeutumalla tai hidastumalla ulkoisten virikkeiden vaikutuksesta.

Kolmas perusperiaate käsittelee sisäistämisen käsitettä, jolla tarkoitetaan ulkoisten, aistittavien asioiden muuttumista ihmisen sisäisiksi käsitteiksi, ymmärrykseksi itsestä ja muista.

Kehitystehtävät elämänkaaren eri vaiheissa Tony Dunderfeltin mukaan

Tony Dunderfelt (1996) kuvaa ihmisen elämänkaarta erilaisista katsontakannoista käsin ja fenomenologisesti eli erilaisten ilmiöiden kautta. Hän nivoo yhteen kokonaisuuden, josta ymmärrettävästi hahmottaa elämänkaaren vaiheet, kehitystehtävät ja kriisit. Elämänkaaren kehitystä tarkastellaan ihmisen prosessina ainutkertaiseksi yksilöksi, kuitenkin löytäen yhteisiä lainalaisuuksia kaikkia ihmisiä koskien. Dunderfelt (emt.) jakaa ihmisen elämänkaaren neljään suurempaan kokonaisuuteen ja käsittelee näiden kokonaisuuksien sisällä tarkemmin joitakin kehityksen pääpiirteitä ja niiden selviytymis- ja kriisijaksoja.

Ihmisen kehityksen perusvaihe (0–20 ikävuotta)

Ihmisen kehittyminen alkaa sikiövaiheesta ja jatkuu läpi elämän. Nykyään jo lapsen syntymää pidetään ensimmäisenä selviytymistehtävänä, jossa lapsi oppii sopeutumaan omaehtoiseen hengittämiseen ja erilliseen olomuotoon äidistä. Syntymästä alkaa ihmisen kehitys omaksi persoonakseen ja yksilökseen.

Pienin kehitysaskelin pieni vauva ja lapsi oppii hahmottamaan itsensä ja suhteensa itsensä ulkopuolisiin asioihin. Tätä kehitystä kuvataan separaatioindividuaatioprosessiksi eli eriytymis-yksilöitymisprosessiksi. Jotta tämä kehitystehtävä onnistuisi on lapsen koettava hoivaa, lämpöä ja turvallisuutta. Ilman näitä hyvän perusturvallisuuden luomiseen ja minän kehittymiseen tarvittavia elementtejä, lapsen minäkuva jää vajaaksi, hän ei koe irtautumista erilliseksi persoonaksi eikä hän ole valmis seuraaviin kehitystehtäviin.

Noin kolmen vuoden iässä ihmisen kehityksessä alkaa sosialisaation vaihe, jossa ihminen liittyy osaksi ympäröivää kulttuuria ja sosiaalista maailmaa. Tämä vaihe jatkuu seitsemän ikävuoden paikkeille ja joiltakin osin lopun elämää.  Hän kokee itsensä osana jotakin kokonaisuutta ja harjoittelee kontakteja muihin ihmisiin. Lapsi leikkii, kokeilee rajoja ja huomaa olevansa jompaakumpaa sukupuolta.

Tässäkin vaiheessa lapsi tarvitsee lähimpien ihmistensä välittämistä ja huolenpitoa. Jos nämä kehitystä tukevat toiminnat ovat puutteellisia, ei lapsi uskalla irrottautua aikuisesta vaan tarrautuu tähän. Lapsi ei koe lähimpänsä kontaktia luottavaksi eikä näin ollen uskalla siirtyä uusiinkaan. Perusturvallisuus luo lapselle mahdollisuuden kehittyä itsenäiseksi ja luottavaiseksi persoonaksi. Kun hän tietää, että on läheisiä, joiden turvaan saa palata, uskaltaa lapsi myös irrottautua maailmaan.

7–12-vuotias lapsi tiedostaa yhä enemmän ympäristöään. Tässä kehityksen vaiheessa hän tarvitsee virikkeitä ympärilleen ja toiminnan kautta hän jäsentää kokemuksiaan. Jos lapsi on ”suoriutunut” edellisistä kehitystehtävistään ja kriiseistään, uskaltaa hän tässä vaiheessa tuoda esille omia mielipiteitään ja tuntemuksiaan. Tämän ikäisen lapsen minäkuva on kuitenkin sen verran kehittymätön, että hän alkaa pohtia itseensä ja ulkonäköönsä liittyviä asioita. Hän tarkastelee itseään suhteessa muihin ja arvostelee myös muiden tekemisiä. Vauvaiän aikainen kiinnostus itseä kohtaan on taas herännyt. Lapsen itsenäistymisprosessi on alkanut. Erityisesti tämä vaihe nostaa päätään yhdeksän ikävuoden korvilla, painuu välillä unholaan ja purskahtaa täyteen voimaan taas murrosiässä, 13 vuoden kieppeillä. Tässä välissä lapsi on tyytyväinen oloonsa ja kehityksen ”paineet” eivät ole ajankohtaisia.

Varsinaisen nuoruusiän alkaessa noin 13-vuotiaana (saattaa olla paljonkin yksilöllisiä eroja) on erittäin normaalia, että nuori testaa ja kritisoi vanhempiaan ja muita auktoriteetteja etsiessään omaa paikkaansa ja näkemyksiään ympäröivästä maailmasta. Oman itsensä etsiminen kertoo lapsen luottavaisuudesta perustukipilareita kohtaan (läheiset, perushuolto ym.). Kun hänen kehitystään on oikealla tavalla tuettu ja hän on kasvanut persoonana jokaisen kehityskriisin ja -–vaiheen kohdalla, uskaltaa hän eriytyä omaksi itsekseen.

Nuoruuteen liittyvät kehitystehtävät ovat usein kipeitä ja voimakkaita tunteita herättäviä. Nuoren on hyväksyttävä kehonsa muutokset, tunteidensa voimistumisen ja itsenäistymisen haasteet. Hänen on ymmärrettävä olevansa osa yhteiskuntaa, että hänellä on vastuu tekemisistään ja vastuu myös muista ihmisistä. Nuoruusiän loppupuolella nuoren aikuisen (18–25-vuotiaana) tulisi olla itsenäinen, kykenevä harkittuun päätöksen tekoon ja mahdollisesti valmis ottamaan vastuun omista lapsista.

Aikuisen elämänkaaren jakso 20-vuodesta eteenpäin

Kahdestakymmenestä ikävuodesta alkaa aikuisen elämänkaaren jakso. Tässä jaksossa tärkeimmät yksilön kehitystehtävät ovat:

• Elämänkumppanin löytäminen ja suhteessa eläminen.
• Perheen perustaminen.
• Lasten kasvattaminen.
• Kodin hoitaminen.
• Työn teko ja siinä itsensä kehittäminen.
• Yhteisöllisen vastuun kantaminen.

Nämä kehitystehtävät kehittävät ihmispersoonaa entistä parempaan itsensä tuntemiseen ja oman elämän hallintaan. Toisista vastuun ottaminen ja yhteiskunnassa eläminen saattavat vaikeutua, jos elämän aiemmat kehityskriisit eivät ole ratkenneet. Tässä vaiheessa ihminen on valmiimpi kuin nuorena tarkastelemaan edeltänyttä elämäänsä (myös muiden sukupolvien) ja peilaamaan siihen, joko esimerkkejä saaden tai sen pohjalta omaa toimintaansa muuttaen. Nämä ikävuodet muokkaavat ihmisen omaa toimintakulttuuria, minäkuva jäsentyy. Kehityskriisejä voivat olla parisuhteen muutos perheen myötä, työidentiteetin löytyminen ja ”aikuiseksi” kasvu.

Aikuisen elämänkaaren jakso 40-vuodesta eteenpäin

Neljänkymmenen ikävuoden vaihteessa ja siitä eteenpäin ihminen saattaa kokea uudelleen muutoksia omassa minäkäsityksessään, perherakenteissa ja suhteessa elettyyn elämään. Tässä iässä useasti kiinnitetään huomiota saavutettuihin asioihin ja pohditaan elämän aikaansaannoksia. Ihminen joko tuntee tyydytystä tekemisistään tai kokee hukanneensa aikaansa. Näiden tuntojensa pohjalta aikuinen saattaa tehdä suunnanmuutoksia ja uusia, edellisestä poikkeavia valintoja.

Tämän iän kehitystehtäväksi Dunderfelt (emt.) mainitsee uudelleen suuntautumisen jäljellä olevaan elämään. Kriisejä aiheutuu oman kehonkuvan muutoksesta, lasten kotoa muuttamisesta, puolison uudelleen löytämisestä, ym. Mikäli ihminen löytää itsestään vahvuudet ja oivaltaa uusia inspiraation lähteitä, voidaan uskoa, että tulevat vuodet tuovat hänelle rauhallisuutta ja levollisuutta suhteessa itseen ja ympäristöön. Jos taas kriisit eivät tuo tyydyttäviä ratkaisuja, kokee ihminen mahdollisesti epäonnistumisen, masentumisen ja turhautumisen tunteita.

Elämänkaaren viimeinen neljännes 65-vuodesta eteenpäin

Elämänkaaren viimeinen neljännes 65-vuodesta eteenpäin pitää vieläkin sisällään kehitystä ja mahdollisesti kriisejäkin. Eläke- ja vanhuusiässä ihmisen suurimpia kehitystehtäviä ovat sielunrauhan löytäminen, mielekkään puuhastelun keksiminen, terveytensä kuuntelu ym.

Kriisejä voi olla fyysisen tai psyykkisen kunnon heikkeneminen, lähestyvän kuoleman käsittely, eletyn elämän hyväksyminen, omaisten huoli ja suru tulevasta sekä puolison menettäminen. Rauha ja elämän tyytyväisyys tulisivat olla elämänkaaren viimeisiä kehitystehtäviä.

Kehitystehtävät elämänkaaren eri vaiheissa Erik H. Erikssonin mukaan

Ihmisen jokainen kehitysvaihe muodostaa samalla kehitystehtävän. Kehitystehtävällä tarkoitetaan normaaliin kehitykseen kuuluvaa tehtävää, joka on selvitettävä, jotta yksilö voi häiriöttä edetä seuraavaan kehitysvaiheeseen. Jokaisessa kehitysvaiheessa yksilön kehitys on sopeutumista ympäristön ja hänen biologisten muutostensa asettamiin vaatimuksiin.

Erik H. Erikssonin mukaan ihminen käy elämässään läpi kahdeksan kehitys- ja kriisivaihetta.  Kriisit ovat väistämättömiä, joten olennaista on se, miten kriisi ratkaistaan. Myönteinen ratkaisu antaa hyvän perustan seuraavan elämänvaiheen ja seuraavan kriisin kohtaamiselle.

Ensimmäinen kriisi (perusluottamus tai epäluottamus) ratkaistaan lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana. Perusluottamus saavutetaan hyvän perushoidon ansiosta. Tällä tarkoitetaan lämmintä, hyvää hoitoa sekä riittävästi etenkin syömiseen liittyviä mielihyvän kokemuksia. Kun lapsi tajuaa ihmisten ja esineiden irrallisuuden hänestä, tulee luottamuksen tunne tärkeäksi. Hänen on kyettävä luottamaan niihinkin asioihin, joiden hän huomaa olevan oman kontrollinsa ulkopuolella.

Toisen kriisin (itsenäisyys tai häpeä ja epäilys) lapsi kohtaa noin 1–3-vuotiaana. Tässä vaiheessa lapsi alkaa hallita omaa kehoaan ja liikkua itsenäisesti. Tällöin myös oma tahto nousee näkyviin. Vanhempien tehtävä on tärkeä. Mikäli he onnistuvat rohkaisemaan sopivasti lasta, kehittyy hänen itsenäisyytensä myönteisesti. Jos eivät, niin kriisistä syntyy hallitsevasti häpeän ja epäilyksen tunteita.

Kolmas kriisi (aloitteellisuus tai syyllisyys) kohdataan noin 3–5-vuotiaana. Lapsi alkaa samastua aikuisiin ja ryhtyy etenkin leikeissä kokeilemaan ja kuvittelemaan erilaisia aikuisrooleja. Kun lapsi pystyy entistä enemmän oma-aloitteeseen toimintaan, huomaa hän joidenkin asioiden olevan kiellettyjä ja niihin liittyy syyllisyyttä. Tärkeää olisi, että lapsi pystyisi säilyttämään kykynsä toimia aktiivisesti, samalla kun hän alkaa ymmärtää, ettei jokaista mieleen tulevaa impulssia voi toteuttaa.

Neljäs kriisi (pystyvyys tai alemmuudentunne) ratkaistaan kouluiässä. Parhaassa tapauksessa lapsi kokee, että sinnikkyydellä ja ponnistelulla on yhteyttä siihen mielihyvään, joka tunnetaan tehtävän valmiiksi saamisesta. Lapsi saa myös mielihyvää toimiessaan kohti tavoitetta. Tällöin hän alkaa uskoa, että hän pystyy tuottavaan toimintaan. Jos lapsi ei koe olevansa hyvä missään tai hän ei koe ponnistelun aiheuttavan mielihyvää, saattaa hänelle syntyä alemmuudentunne. Pystyvyyden-alemmuudentunteen kriisi kohdataan myös toverisuhteissa.

Viides kriisi (identiteetin saavuttaminen tai identiteetin hajaannus) koetaan nuoruusiässä. Tämä on siksi erityisen tärkeä kriisi, että sen yhteydessä yksilö kokoaa yhteen aiempien lapsuuden kriisien tulokset ja luo perustan aikuisuuteen siirtymiselle.

Kuudes kriisi (läheisyys tai eristäytyminen) koetaan nuoressa aikuisiässä. Ihmisen tulisi kyetä muodostamaan merkityksellisiä suhteita toisiin ihmisiin. Sekä rakkaus- että ystävyyssuhteiden kautta rakentuu nuoren läheisyyden tunne, myönteinen kokemus yhteydestä toisiin ihmisiin. Kriisin kielteinen lopputulos on eristäytynyt ihminen, joka ei pysty luomaan suhteita toisiin ihmisiin, koska hän ei voi asettua alttiiksi hylätyksi tulemiselle.

Seitsemäs kriisi (tuottavuus ja lamautuminen) kohdataan keski-iässä. Jotta tämä kriisi ratkaistaan menestyksellisesti, ihmisen on koettava, että hänen omalla panoksellaan, esimerkiksi työllä, on merkitystä tulevien sukupolvien elinedellytysten turvaamiseksi. Tuottavuudella ei siis välttämättä tarkoiteta omia lapsia. Lamautumista ja elämänsä merkityksen kadottamista ihminen voi kokea, jos hän ei osallistu millään tavalla ihmisyhteisön jatkuvuuden turvaamiseen.

Viimeinen kriisi (eheytyminen tai epätoivo) kohdataan vanhuudessa. Tässä elämänvaiheessa ihminen katsoo taakse päin elettyä elämäänsä ja muodostaa kuvan siitä, millainen hän on ollut ja mitä hän on saanut aikaan. Eheyden tunne syntyy siitä, että elämä on ollut elämisen arvoista kaikkine puolineen. Ihmisen tuntiessa näin, ei hän koe kuolemaakaan uhkaavana asiana. Jos ihminen tuntee epäonnistuneensa elämässään, kokee hän epätoivoa siitä, että jäljellä oleva aika ei ole riittävä tehtyjen virheiden korjaamiseen.

Narratiivisuus eli tarinallisuus elämänkaaren kirjoittamisessa

Tarinallisen lähestymistavan lähtökohtana on, että ihminen elää elämäänsä ikään kuin se olisi tarina, jonka päähenkilö hän on. Tarinalliselle lähestymistavalle on ominaista tarkastella ajassa eteneviä tapahtumia niille annettujen merkitysten kautta. Tarinan avulla ihminen jäsentää elämänsä tapahtumia ja niiden kirjavaa moninaisuutta luoden siitä mielessään suhteellisen johdonmukaisen kokonaisuuden.

Tarinallisuudessa nykyisyys on aina piste menneisyydestä tulevaisuuteen. Ihmisen elämälleen antama tarinallinen tulkinta ohjaa hänen valintojaan ja motivoi hänen toimintaansa. Elämäntarina tai -–kertomus on siis ihmisen tulkinta omasta elämästään. Tarina muuttuu ajan kuluessa ja elämäntilanteiden muuttuessa. Tarinallisessa lähestymistavassa ihmisen ajattelun, kokemuksen ja toiminnan nähdään liittyvän läheisesti tarinoiden kertomiseen ja kuulemiseen.

Tapaa, jolla ihminen kertoo kokemuksistaan, ohjaa aina kerrontatilanne, kerronnan säännöt ja kuulijoiden odotukset. Kerronnan avulla ihminen antaa kokemukselleen ulkoisen muodon, mikä auttaa häntä jäsentämään ja muovaamaan kokemustaan.

Luodessaan omaa tarinaansa, ihminen käyttää hyväkseen kulttuurin tarinavarannosta ilmeneviä malleja. Mallitarinoilla tarkoitetaan niitä tarinoita, joiden mukaan kulttuurissa tai yhteisössä yleisesti hahmotetaan jotakin tiettyä tilannetta ja jonka mukaan kunkin tähän tilanteeseen joutuvan oletetaan ajattelevan ja toimivan.

Mallitarinat voivat auttaa ihmistä ymmärtämään omaa elämäänsä ja ne voivat avata tilanteeseen uusia näkökulmia, mutta ne voivat myös olla kahlitsevia ja rajoittavia. Tietyssä tilanteessa pitää ajatella, tuntea tai toimia tietyllä tavalla, vaikka ei oikeasti haluisikaan niin tehdä.

Elämäntarinan syvimmän tason muodostaa ihmisen käsitys siitä, mikä elämässä on arvokasta ja tavoiteltavaa. Tämä taso antaa elämälle arvon ja mielekkyyden. Elämää ohjaavat arvot omaksutaan yleensä ilman tietoista pohdintaa.

Sairastuminen

Sairaus haastaa miettimään elämänarvoja uudelleen. Sairastuminen irrottaa ihmisen ainakin väliaikaisesti normaalin elämänmenon oravanpyörästä, itsestään selviksi muuttuneista tavoitteista ja arvoista. Tämä antaa mahdollisuuden tarkastella ja arvioida elämää uudesta näkökulmasta.

Tarinallinen lähestymistapa korostaa tiedon tulkinnallisuutta ja suhteellisuutta. Kun ongelmat ja elämäntilanteet määritellään tarinoiden kautta, ne on mahdollista nähdä uudelleentulkittavina ja muuttuvina. Samalla ongelmia on mahdollista tarkastella itsestä etäännytettyinä, jolloin niihin liittyviä kokemuksia on helpompi hallita.

Kuntoutuminen

Ihminen itse nähdään elämänsä parhaana asiantuntijana ja hänen elämäntarinansa muodostaa taustan kuntoutustoiminnalle. Tarinallinen kuntoutuminen ei ole pelkästään sitä, että ihminen voi kertoa elämästään uudella tavalla, eikä sitäkään, että ihminen mielessään tulkitsee elämänsä uuden tarinan valossa. Viime kädessä on kyse siitä, että hänen on mahdollista elää mielekästä elämää ja toteuttaa todellisessa elämässään omia tavoitteitaan.

Ammatillinen kasvu

Asta Suomen (2022) väitöskirjassa Ammattia etsimässä, tarinan käsite on keskeinen, sillä sekä sosiaalialan asiakastyön että sen oppimisen katsotaan sisältävän puhetyötä ja erilaisia tarinoita. Tarinat ovat henkilökohtaisia elämäntarinoita ja kollektiivisia mallitarinoita. Tarinallisuus on osana sosiaalipalvelutyön ammattitaitoa.

Tutkimuksen mukaan koulutuksen aikana narratiivinen pätevyys voi kehittyä jatkuvan kerronnan, arvioivan ja kannustavan keskustelemisen ja palautteen avulla. Tämä edellyttää sitä, että opiskelijoiden ohjauksessa panostetaan tilanteisiin, joissa opiskelija voi yhdessä opettajan kanssa tarkastella tapahtunutta, juonintaa ja merkityksellistää kokemuksiaan elämäntarinan ja mallitarinan kesken.

Ammatillisuus

Narratiivisuus eli tarinallisuus on ammatillinen ja tutkimuksellinen lähestymistapa, jonka kiinnostus kohdistuu kertomuksiin tiedon välittäjänä ja rakentajana. Tavallisinta ammatillisen työn tai tutkimuksen aineistoa ovat ihmisten sanalliset, vuoropuhelussa, haastatteluissa tai kirjoittaen tuotetut kertomukset.

Narratiivisuus on hyvä ammatillinen työväline. Ajatuksena on, että jatkuvassa identiteettityössä tuotetaan elämäntarinaa ja dialogissa se nostetaan tarkastelun kohteeksi. Elämän sirpaleisuudesta kootaan ehjempää kokonaisuutta ja lisätään elämänhallinnan tunnetta. Dialogissa ammattilaisen kanssa voidaan avata uusia näkökulmia asiakkaan tulevaisuuteen.

Tutkimus

Narratiivisen aineiston keruussa jako voidaan tehdä sen mukaan, kerätäänkö kirjoitettuja vai suullisia narratiiveja. Kirjoitetuissa narratiiveissa hyödynnetään erilaisia elämänkerta-aineistoja, päiväkirjoja ja kirjeitä. Näistä saadaan tietoa, miten päähenkilön kertomuksen historiallinen kehys näyttäytyy hänen tuottamassaan kertomuksessa.

Eläytymismenetelmä on menetelmä, jossa ihmisiä pyydetään kirjoittamaan tarinoita suhteessa tutkijan määrittelemiin kehyskertomuksiin. Tällä saadaan tietoa esimerkiksi kulttuurissa vallitsevista narratiivisista sitoumuksista.

Kirjoitettujen narratiivien lisäksi voidaan kerätä suullisia kertomuksia haastattelutilanteessa, mutta ongelmana tässä aineistonkeruumuodossa on rajanveto kvalitatiivisen teemahaastattelun ja narratiivisen haastattelun välille. Ratkaisuksi onkin esitetty, että haastattelija pyrkisi mahdollisimman vähän ohjailemaan haastateltavansa kertomusta tai keskustelisi haastattelutilanteessa, kuin se olisi mikä tahansa arjen keskustelu.

Dialoginen kohtaaminen ja vuorovaikutuksen tukeminen elämänkaarihaastattelussa

Elämänkaarityöskentelyn keskiössä on yksilöllinen ihminen, jonka elämänkaari on ainutlaatuinen, kokemuksellinen tarina. Tarina muodostuu säikeistä, jotka punoutuvat osaksi elämänkaarta erilaisten yksilön tekemien valintojen kautta. Elämänkaarityöskentelyn näkökulmasta ihminen nähdään oman elämänsä aktiivisena suuntaajana ja toimijana, jonka elämänkaari rakentuu paitsi yksilöllisiin, myös sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin olosuhteisiin kiinnittyen. (Pulkkinen 2023, 281–286.)

Yksilön kasvuympäristö, ympäröivä yhteiskunta ja sosiaalinen vuorovaikutusilmasto vaikuttavat keskeisesti elämänkaaritarinan syntyyn ja sen muotoon (Pulkkinen 2022, 204–205; Bronfenbrenner 1979). Elämänkaarityöskentelyn näkökulmasta ihminen nähdään sosiaalisena toimijana, joka rakentaa tulkintoja omasta elämästään paitsi suhteessa itseensä, myös toisiin.

Kokemus oman elämän merkityksellisyydestä ja arvokkuudesta syntyy suhteessa elämän aikamaisemaan eli siihen, miten ihminen hahmottaa mennyttä ja tulevaa. Elämänkaarityöskentelyssä yksilö ikään kuin kiinnittää omat elämäntapahtumansa ja kokemuksensa eletyn elämän aikajänteelle. (Mönkkönen ym. 2023, 114–122.)

Elämänkaareen kiinnittyvä tarina ei ole muuttumaton, vaan se elää ja muovautuu ihmisen elämänkaaren vaiheiden mukaan. Elämänkaaresta kerrottava tarina muovautuu paitsi kertojan, myös kuuntelijan mukaan, ja se luodaan uudelleen kertomisprosessin aikana.

Elämänkaarihaastattelu on työskentelymenetelmä, jossa haastateltava koostaa oman elämänkaarensa tarinan haastattelua muistuttavassa vuorovaikutustilanteessa. Haastattelu ei kuitenkaan perustu pelkästään kysymyksiin ja vastauksiin, vaan muistuttaa enemmän dialogista vuorovaikutustilannetta, jossa haastattelija tukee haastateltavaa hänen oman elämänkaaritarinansa muovaamisessa. Seuraavassa tarkastellaan sitä, miten elämänkaarihaastattelu toimii tarinallisen kerronnan ja elämänkaarityöskentelyn menetelmänä dialogisen kohtaamisen sekä vuorovaikutuksen tukemisen ja ammatillisen kohtaamisen näkökulmista.

Dialoginen kohtaaminen

Dialogilla tarkoitetaan vuorovaikutuksellista keskustelua, jonka tulos on syvempi ymmärrys tietystä asiasta, toisen ihmisen kokemusmaailmasta ja omasta itsestä. Dialoginen kohtaaminen on vuorovaikutustilanne, jossa tätä yhteistä ymmärrystä rakennetaan. Kohtaamisen tavoitteena on pyrkiä aitoon yhteyteen, erilaisten näkökulmien tutkimiseen ja ilmiöiden syvempään käsittämiseen tavalla, joka tukee merkityksellisyyden kokemuksen muodostumista. (Alhanen 2024, 25.)

Dialogisuus tarjoaa mahdollisuuden myös inhimilliseen kohtaamiseen ja yhteisten, jaettujen kokemuksien peilaamiseen. Elämänkaarihaastattelussa yksilö voi dialogisen vuorovaikutuksen kautta tiedostaa oman toimintansa vaikutukset muihin yksilöihin sekä ympäröivään yhteiskuntaan. (Mönkkönen ym. 2023, 50–60.) Dialogissa tarkastelun kohteena ovat sekä yksilö, että häntä ympäröivä yhteiskunta.

Dialoginen vuorovaikutus ei synny itsestään, vaan se vaatii uudenlaista asemoitumista vuorovaikutustilanteeseen. Elämänkaarihaastattelun näkökulmasta keskeistä on kokemusten jakaminen ja niiden merkityksellisyyden tarkastelu. Tässä prosessissa haastattelijan tehtävä on vuorovaikutuksellisuuden tukeminen, yhteisen kerronnan kannattelu ja pyrkimys syventää ymmärrystä haastateltavan elämäntarinasta.

Alhasen (2024, 61–74) mukaan dialogin tukeminen edellyttää:

• Aktiivista kuuntelua.
• Osallistamista vuorovaikutukseen.
• Yhteisen kielen löytämistä.
• Sanomatta jääneen etsimistä.
• Yhteenvetoa ja kokonaisuuksien hahmottamista.

Elämänkaarihaastattelun näkökulmasta dialoginen vuorovaikutus syntyy, kun omaa elämäntarinaansa kertova haastateltava ja tarinaa tukeva haastattelija löytävät yhteisen kielen ja pääsevät yhdessä luomaan uudenlaisia näkökulmia haastateltavan elämänkaaren tarinaan.

Dialogi tuottaa osallistujille ymmärrystä käsiteltävästä asiasta, toisista ihmisistä ja itsestä (Alhanen 2024, 75–86). Tästä näkökulmasta elämänkaarihaastattelumenetelmä ei ole vain yksisuuntainen tiedon- tai aineistonkeruun menetelmä, vaan se toimii kaksisuuntaisesti.

Elämänkaarihaastattelumenetelmän hyödyntäminen kehittää haastattelijan ymmärrystä paitsi haastateltavan elämänkaaresta, myös omasta elämäntarinastaan suhteessa siihen. Menetelmä tarjoaa vuorovaikutustilanteeseen osallistuville mahdollisuuden uudenlaisten tulkintojen tekemiseen omasta elämästään, sen vaiheista ja vaikutuksista sekä itseen että toisiin ihmisiin.

Dialogisella vuorovaikutuksella on vahva kytkös toimintaan: sen avulla voidaan tehdä päätöksiä ja kokeiluja, tai sitä voidaan hyödyntää arvioinnissa (Alhanen 2024, 86–93). Elämänkaarihaastattelun näkökulmasta dialoginen kohtaaminen voi auttaa yksilöä paitsi reflektoimaan mennyttä ja nyt olevaa, myös tekemään päätöksiä tai työstämään eteenpäin asioita, jotka edellyttävät aktiivista toimintaa.

Elämänkaarihaastattelu voi menetelmänä tukea osallistujien toimijuutta ja vaikutusmahdollisuuksia omaan elämäänsä tukemalla yksilön valmiuksia tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä ja valintoja. Nämä päätökset johtavat toimintaan ja tekoihin, jotka edelleen muovaavat elämänkaaren tarinaa. Dialoginen vuorovaikutus voi siis heijastua myös tulevaan.

Raatikaisen ym. (2020, 129–131) mukaan täydelliseen dialogiin pääseminen on haasteellinen tehtävä, mutta pyrkimys siihen on suositeltavaa. Se edistää keskusteluun osallistuvien vuorovaikutuksen laatua ja lisää mahdollisuuksia yhteisten merkitysten jakamiseen.

Elämänkaarihaastattelun näkökulmasta haastattelijan on tärkeää pitää dialogisuuden näkökulma mielessään juuri tästä syystä. Vaikka haastattelumenetelmää käytettäessä oletusarvoiset kysyjän ja vastaajan roolit ovat olemassa, dialogisella orientaatiolla voidaan pyrkiä näiden rakenteiden rajoittavuuden purkamiseen haastattelutilanteessa, joka onnistuessaan muistuttaa enemmän jaettua, yhteistä keskustelua.

Vuorovaikutuksen tukeminen ja ammatillinen kohtaaminen elämänkaarihaastattelussa

Mönkkösen (2018) mukaan vuorovaikutusosaamisella tarkoitetaan kaikkia vuorovaikutuksen luomiseen, ylläpitämiseen ja kehittämiseen liittyviä taitoja. Vuorovaikutuksellisuus ja vuorovaikutuksen tukeminen ovat keskeisiä kompetensseja monissa asiantuntijatehtävissä, joissa korostuvat ihmisten kohtaaminen ja dialoginen asiakassuhde. Vuorovaikutustaidot ovat erityisesti sosiaali- ja kasvatusalan ydinosaamista (Raatikainen ym. 2020, 129).

Elämäkaarihaastattelu on menetelmä, joka edellyttää aitoa kohtaamista ja vuorovaikutusta, johon osapuolet asettuvat ilman ennakkoajatuksia. Aidon vuorovaikutuksen luominen edellyttää haastateltavalta omien uskomusten ja käsitysten pohtimista sekä niiden kyseenalaistamista ja tarkastelua eli reflektoimista. Haastattelijan on tärkeää lähestyä haastateltavan kokemusmaailmaa arvostelematta ja vähättelemättä. (Vilén ym. 2002, 117.) Haastateltavan on puolestaan hyvä asemoitua tilanteeseen ilman ennalta pohdittua tarinaa, ja antaa elämäntarinan syntyä yhteisesti jaetussa vuorovaikutustilanteessa.

Kiesiläisen (2004, 79–91) mukaan hyvän vuorovaikutuksen edellytyksiä ovat muun muassa:

• Vastuun ottaminen omista ajatuksista, tunteista ja teoista.
• Pyrkimys ymmärtämiseen ja välittämiseen.
• Toisen ihmisen kunnioittaminen.

Vuorovaikutuksellisessa tilanteessa osallistujien tulee pyrkiä aidon keskusteluyhteyden luomiseen tavalla, joka edistää kaikkien osallistumista ja aktiivisuutta. Elämänkaarihaastattelutilanteessa voidaan pyrkiä myös vaikeiden asioiden sanoittamiseen ja syvemmän merkityksen löytämiseen elämänkaaren kriisi- ja traumatilanteiden sanoittamisen kautta. Menetelmää voidaan hyödyntää voimauttavan, reflektiivisen pohdiskelun kautta, mutta toisaalta myös jättää vaikeiksi koetut asiat vähemmälle huomiolle.

Elämänkaarihaastattelun pohjana voidaan käyttää haastattelurunkoa, joka tukee haastattelun etenemistä. Haastattelukysymysten tulisi olla riittävän avoimia, jotta ne antavat kertojalle mahdollisuuden monipuoliseen ilmaisuun (Vilén ym. 2002, 67). Samalla on kuitenkin tärkeää huolehtia siitä, että kysymykset ovat haastateltaville ymmärrettäviä.

Haastattelumenetelmien valinnassa on hyvä kiinnittää huomiota haastattelun strukturointiasteeseen eli siihen, miten tarkasti haastattelukysymykset on muotoiltu ja kuinka joustavaksi haastattelutilanne niiden pohjalta muotoutuu. Elämänkaarihaastattelussa käytetään useimmiten puolistrukturoidun haastattelun mallia, jossa kysymykset laaditaan etukäteen, mutta niiden järjestystä voidaan vapaasti vaihdella tilanteen mukaan. Haastattelutilanteessa etukäteen mietittyjä kysymyksiä voi myös jättää kysymättä tai kysyä sen sijaan kysymyksiä, joita ei ole etukäteen mietitty. (Ojasalo ym. 2009, 95–97; Vilkka 2021, 4.)

Haastattelutilanteessa syntyvään vuorovaikutukseen voivat vaikuttaa monet tekijät, kuten haastateltavan vireystila ja terveys tai ympäristötekijät, kuten äänimaisema ja värit. Vaikka tilanteesta tulee aina pyrkiä luomaan rauhallinen, vuorovaikusta edistävä ja osallistumista tukeva, elämänkaarihaastattelussa on tärkeää seurata osapuolten voimavaroja ja suunnata tilannetta sen mukaisesti. (Vilén ym. 2002, 334.) Tämä edellyttää haastattelijalta haastateltavan huomioimista ja hänen reaktioidensa seuraamista sekä tilanteen ohjaamista tämän perusteella.

Yksi vuorovaikutusosaamisen tärkeä elementti on osapuolten rohkeus etsiä uusia näkökulmia, oivalluksia ja vastauksia jaetun vuorovaikutuksen kautta (Mönkkönen 2018, 32). Elämänkaarihaastattelu ja siihen liittyvä elämänkaarityöskentely tarjoavat osallistujille mahdollisuuden kehittää tätä rohkeutta etsimällä elämänkaaresta uusia näkökulmia ja ulottuvuuksia, joilla osallistujat voivat sanallistaa ja kuvata elettyä elämää. Elämänkaarihaastattelu menetelmänä kehittää paitsi vuorovaikutustaitoja ja ammatillisen kohtaamisen taitoja, edistää myös syvemmän ymmärryksen syntymistä niin omasta kuin toisen elämänkaaresta sen ilmiöiden yhteisen tarkastelemisen kautta.

Elämänkaarikirjoittamisen menetelmät

Menetelmien yleistavoitteet:

• Tekemällä oman tarinansa näkyväksi voi kasvaa omassa tarinassaan ja tarinastaan.
• Toisten kasvun ja tarinoiden tukeminen asiakkaiden eri elämänkaaren vaiheissa.
• Elämän tarinallistaminen ja kuvittaminen lisää voimavaroja ja luovuutta.
• Muistoilla ja muistelemisella on ihmistä eheyttävä ja mielihyvää tuottava vaikutus.
• Terapeuttisessa käytössä elämän tarinallinen työstäminen ja omaan tarinaan vaikuttaminen terapeuttisessa suhteessa.

Menetelmien kuvaus sisältää kohderyhmän kuvauksen, tavoitteen / tavoitteiden määrittelyn ja menetelmän kuvauksen.

Kohderyhmä:
Tavoite:
Menetelmän kuvaus:

Vauvakirja

Kohderyhmä: vauvavaihe 0–1-vuotiaat.

Tavoite: Koska vanhempien muistikin on rajallinen ja joskus jompikumpi tai molemmat saattavat esimerkiksi kuolla ennen kuin lapsi on tarpeeksi vanha kyselemään tai ymmärtämään omaa varhaislapsuuttaan. Vauvakirjan avulla nuori tai aikuinen voi palata varhaisimpiin vaiheisiinsa ja hahmottamaan omaa kehitystään niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Menetelmän kuvaus: Vanhemmat voivat kerätä lapselleen vauvakirjaa kuvaamalla eri kehitysvaiheita niin kirjoituksin kuin valokuvin. Tarkoitus on kartoittaa varhaiset kehitysvaiheet, joita lapsi ei itse muista. Vauvakirja aloitetaan yleensä lapsen syntymästä, mutta jotkut vanhemmat saattavat aloittaa sen kuvailemalla odotusajan tunnelmia.

Yleensä kirjaan kirjataan lapsen syntymäaika- ja -paikka, silmien- ja hiusten väri, milloin lapsi ensimmäisen kerran hymyilee, kääntyy ja milloin hän saa ensimmäiset hampaansa. Myös vanhempien nimet, isovanhemmat, kummit ja muut läheiset sukulaiset ja tuttavat mainitaan kirjassa.

Usein kirjoihin on varattu sivuja joihin lapsi saa itse piirtää, joskaan tämä ei ole kovin ajankohtaista vielä ensimmäisen vuoden aikana. Sinne voidaan myös piirtää lapsen käsi ja jalka. Vauvakirjan koonti on täysin vanhempien aktiivisuuden ja mielikuvituksen varassa.

Vauvan kasvun kansio

Kohderyhmä: vauvavaihe 0–1-vuotiaat.

Tavoite: Vauva ei itse juurikaan tuota materiaalia tai kerro tarinoita. Vanhemmat (huoltaja) ovat pääasiassa vauvan elämänkaaren kirjoittajia ja tallettajia.

Menetelmän kuvaus: Kasvun kansiossa pyritään kuvaamaan lapsen kehitystä ja tapahtumia vauvaiästä lähtien valokuvien ja tarinoiden avulla. Tarkoituksena on, että lapsen vauvavaiheesta jää pysyvä muisto katseltavaksi myöhemmällä iällä. Valokuvan merkitys on paljon enemmän kuin se, mitä kuvassa sinänsä näkyy. Valokuvaan voi liittyä tunteita, muistoja ja aistimuksia. Valokuvat tuovat tunteen, että sinusta on lapsena välitetty.

Äiti tai isä kerää lapsesta valokuvia ja kirjoittaa tapahtumia ylös kansioon. Lisäksi pidetään pientä vihkoa, johon kirjataan päivittäisiä tai viikoittaisia tapahtumia. Tästä pienestä vihosta tarinoita työstetään varsinaiseen albumiin. Kerätä voi myös esimerkiksi jalan- ja kädenjäljet, pituus- ja painotietoja, piirustus- tai muita askartelutöitä. Esimerkiksi yksi sivu voi sisältää valokuvan, sen alle kirjoitetaan päivämäärä ja mitä silloin tapahtui, esimerkiksi ”Tänään sanoin ensimmäisen kerran sanan äiti”.

Portfolio eli kasvun kansio

Kohderyhmä: lapset 2–6-vuotiaat.

Tavoite:

• Seurata lapsen kasvua ja kehitystä sekä tukea ja kehittää oma-aloitteellisuutta ja aktiivisuutta lapsen päästessä itse valitsemaan töitä kansioon.
• Osoittaa yksilöllistä ja yhteistoiminnallista oppimista sekä vahvistaa lapsen tietoisuutta omasta oppimisesta.
• Itsearviointitaitojen kehittäminen.
• Välittää viestiä lapsen edistymisestä myös kotiin vanhemmille sekä luoda jatkuvuutta.

Menetelmän kuvaus: kansio on lapsen itsensä kokoama (mahdollisesti aikuisen avustuksella). Siihen kerätään erilaisia töitä ja tehtäviä, kuten piirustuksia, omia satuja ja valokuvia. Myös kuvaukset päiväkotielämästä sopivat sinne. Esimerkkinä voisi mainita juhlat ja retket, joista lapsi on ollut kiinnostunut, mitä lapsi tekee, leikkii, oppii päiväkodissa sekä lapsen kokemukset. Kolmantena ryhmänä ovat arvioinnit ja pohdinnat, joihin liittyy töiden selitykset, itsearvioinnit ja katsaukset aikaisempaan toimintaan.

Sadutus

Kohderyhmä: lapset 2–6-vuotiaat, sekä johonkin erityis- tai ns. riskiryhmään (mm. huostaan otetut, lastenkodissa asuvat, erityisopetuksessa olevat, kaksikieliset, maahanmuuttajat) kuuluvat lapset.

Tavoite:

• Lasten oman verkoston luominen, suorat kontaktit samanlaisessa elämäntilanteessa olevien kanssa.
• Lasten oman kulttuurin tuottaminen.
• Lasten aloitteiden ja ajatusten huomioiminen, kuunteleminen ja toteuttaminen.
• Ongelmien ennaltaehkäiseminen ja niihin puuttuminen myönteisen toiminnan kautta.
• Mielenterveysongelmien ennaltaehkäiseminen,
• Lasten omanarvontunteen ja itsetunnon vahvistaminen.

Menetelmän kuvaus: sadutuksessa lapset kertovat satuja yksin tai ryhmässä. Lasta pyydetään kertomaan satu ja aikuinen kirjaa sen ylös siinä muodossa kuin lapsi satunsa kertoo.

Kielioppivirheitä ja puhekielisyyttä ei korjata. Aikuista kiinnostaa lapsen/lapsiryhmän satu ja sen sisältämät ajatukset juuri sellaisena kuin ne kerrotaan.

Lapset näkevät oman puheensa muuttuvan konkreettisesti kirjoitetuksi kieleksi. Lapsi ilmoittaa, kun satu on valmis ja aikuinen lukee sadun lapselle. Lapsi voi vielä tehdä muutoksia satuunsa.

Sadut voidaan myös kuvittaa. Saduista otetaan kopioita lapselle, päiväkotiryhmälle ja yhdet kopiot kirjekuoreen ja postitetaan mahdolliselle satukirjeenvaihtokaverille toiseen päiväkotiin.

Päivähoitoon alun perin kehitetty sadutusmenetelmä on narratiivinen menetelmä, jossa uusi satu tai tarina syntyy kertojan ja saduttajan välillä. Menetelmää on käytetty erityisesti lasten kanssa, mutta se soveltuu hyvin myös nuorten, aikuisten ja vanhusten kanssa työskentelyyn. Sadutus on kuuntelua ja osallisuutta lisäävä työväline, joka luo läheisyyttä ja turvallisuutta tässä ja nyt. Saduttaja kirjaa kertojan tarinan sanatarkasti ylös ja lukee sen kertojalle, jotta tämä voi tehdä halutessaan tarinaan muutoksia. (www.edu.helsinki.fi.)

Minä-kirja

Kohderyhmä: alakouluikäiset 7–12-vuotiaat.

Tavoite: lapsi oppii jäsentämään ulkopuolista ja sisäistä maailmaa ymmärrettäväksi itselleen ja muille.

Menetelmän kuvaus: lapsi piirtää juonikartan omasta elämästään, johon merkitsee itselleen tärkeät tapahtumat. Juonikartta liimataan Minä-kirjan alkuun. Lapsi haastattelee vanhempiaan ja muita sukulaisiaan ja kirjoittaa itsestään historiaa. Kirja kuvitetaan piirroksin ja valokuvin. Nykyajassa kerrotaan ystävistä, harrastuksista, koulunkäynnistä ym. Lopuksi kirjoitetaan, millaista elämä on tulevaisuudessa.

Sanataide

Kohderyhmä: varhaisnuoret 12–15-vuotiaat. Varhaisnuoruus ajoittuu noin 12–15-ikävuoteen eli samaan aikaan fyysisen murrosiän kanssa. Tässä iässä tapahtuu suuria fyysisiä ja henkisiä muutoksia, jotka saattavat hämmentää nuorta. Uudenlaisen kehon hyväksyminen vaatii aikaa ja energiaa. Tässä vaiheessa nuori tarvitsee paljon tukea.

Tavoite: auttaa nuorta löytämään ”oman minän” ja kannustaa nuorta oman itsensä tutkiskeluun, tukea yksilön persoonallista kehitystä ja ajattelutaitoa sekä kehittää kykyä havainnoida itseä ja ympäristöä.

Menetelmän kuvaus: sanataide on pääasiassa syvällistä kirjoittamista ja pohdiskelua. Teksti on tapa ajatella: antaa havainnoille, ajatuksille, mielikuville ja kokemuksille sanallinen muoto. Se on siten myös tapa oppia, sillä siihen liittyy merkityksenantoprosessi: miten minä tämän asian tulkitsen, minkä merkityksen sille annan.

Tekstin avulla kaikki tämä välitetään toisille. Näitä välittämisen ja vuorovaikutuksen taitoja pyritään sanataiteessa oppimaan. Yksi osa tätä oppia on myös palautteen antamisen ja vastaanottamisen taito. Ennen kaikkea tätä saa tehdä itse – molempia juuri niin persoonallisesti kuin haluaa Saa luvan eläytyä, tarrautua, jäädä koukkuun. Sanataide tarjoaa pintoja, joihin kiinnittyä.

Korvaruno

Kohderyhmä: nuoret ja aikuiset.

Tavoite: tulla nähdyksi ja kuulluksi parin kanssa vuorotellen ja saada sanalahja.

Menetelmän kuvaus: korvaruno on Turun Sanataideyhdistyksen Hymykuopat-hankkeessa kehittämä runonkirjoittamisen metodi. Korvaruno perustuu vuorovaikutukselle, jossa toinen puhuu ja toinen kokoaa kuulemistaan sanoista runon. Korvarunon voi kirjoittaa sanataiteilijan kanssa kahden, tai esimerkiksi pienessä ryhmässä.

Sanataiteilija kirjoittaa ylös kaikki puhujan käyttämät kiinnostavat ilmaisut ja ajatukset, ja tarvittaessa esittää tarkentavia kysymyksiä. Lopuksi sanataiteilija karsii, tiivistää ja ja muotoilee puheen runoksi. Kun runo on valmis, sanataiteilija lukee sen puhujalle ääneen. Olennaista on runon rakentuminen puhujan omalle ilmaisulle, tarkoitus on tuoda esille puhujan omat ajatukset ja oma ääni.

Korvaruno taipuu monenlaisiin tilanteisiin ja on sanataiteellinen työväline kaikenikäisille. Minuuttikorvarunoja voi tehdä vaikkapa bussipysäkillä, kun taas esimerkiksi muistelun tukena voi korvarunon äärellä viipyillä pitempään.

Näin korvaruno syntyy:

1. Valitaan puheenaihe.
2. Kysytään tarkentavia kysymyksiä ja ohjataan tarvittaessa keskustelua.
3. Kirjataan puheesta ylös kaikki tarpeellinen.
4. Muokataan syntyneestä tekstistä runo.
5. Luetaan runo ääneen puhujalle.

Runomuotokuva

Kohderyhmä: nuoret, aikuiset, vanhukset.

Tavoite: hyväksyvä kohtaaminen.

Menetelmän kuvaus: runomuotokuva on kirjoittajaryhmä Tapiirin kehittämä runonkirjoittamisen metodi. Runomuotokuvassa kirjoittaja katsoo kohtaamaansa ihmistä 5–10 minuuttia ja kirjoittaa hänelle lahjaksi runon. Kohtaamisen keskiössä on hyväksyvä katse.

Kirjoittaja kirjoittaa ensin ylös asioita ja sen jälkeen hän tekee niistä runon toiselle paperille. Runo luetaan ja annetaan lahjaksi katsotulle. Huomioi, jos toinen alkaa kiusaantua katseen kohteena olemisesta. Hae sopivaa katsekontaktia kirjoittamisen lomassa.

Elämäni kirja

Kohderyhmä: sijais- ja laitoshuollon piirissä olevat lapset ja nuoret.

Tavoite: kirjaan taltioidaan lapsen ja nuoren elämää ja täytetään niitä aukkokohtia, joita lapsella on menneisyydestään. Kirjaa tehdessään lapsi tulee tietoiseksi siitä, mitä hänelle on tapahtunut ja samalla hän saa tilaisuuden työstää näitä tapahtumia ja niihin liittyviä tunteitaan.

Vaikka menneisyyden läpikäyminen herättää usein tuskallisia tunteita, sillä on kuitenkin myönteinen vaikutus lapsen ja nuoren itsetuntoon. Oman historiansa ja elämäntarinansa tunteminen ja ymmärtäminen on tärkeää.

Menetelmän kuvaus: Elämäni kirja on lapsen kirja ja kuuluu hänelle. Kirja on sekoitus päiväkirjaa, leike- ja valokuvakirjaa ja arkistoa. Kirja on jaettu osiin ja siinä on osat myös aikuisille, biologisille vanhemmille, sijaisvanhemmille ja omahoitajalle/sosiaalityöntekijälle. Aikuisten täyttämään osaan kirjataan asioita, joita lapsen on hyvä tietää. Yhteen kirjan osaan kirjataan sijoitukseen liittyvät tapahtumat.

Vanhempien elämäni kirja

Kohderyhmä: laitoshuollon piirissä olevien lasten ja nuorten biologiset vanhemmat.

Tavoite: lapsen ja nuoren elämäni kirjan kirjoittamisen prosessiin on tärkeää saada myös lapsen omat biologiset vanhemmat mukaan. Aina ei tämä kuitenkaan ole mahdollista ja sen vuoksi vanhemmille on kehitetty oma kirja. Vanhempien kirjalla autetaan sekä lasta että vanhempia työstämään elämän tapahtumia ja niiden taustoja.

Menetelmän kuvaus: kirjan tavoitteena on auttaa vanhempia prosessoimaan tapahtumia, jotka johtivat lapsen sijoitukseen kodin ulkopuolelle. Kirja antaa mahdollisuuden aktiiviseen asian työstämiseen ja on kokemuksena usein tervehdyttävä. Kirja on tarkoitus antaa lapselle tai nuorelle siinä vaiheessa, kun vanhemmat niin haluavat ja lapsi tai nuori on valmis tiedon vastaanottamaan. Kirja sisältää sekä strukturoituja kysymyksiä että avoimia sivuja kirjoituksille ja valokuville.

Umbrella-menetelmä

Kohderyhmä: kouluikä/murrosikä 13–18-vuotiaat. Sijaishuollon piirissä olevat nuoret.

Tavoite:

• Huomioida ammatillisena työmenetelmänä nuoren yksilöllinen kasvu ja itsenäistyminen.
• Toimia nuoren henkilökohtaisena portfoliona, jossa dokumentoituu hänen kanssaan tehty identiteettityö.
• Itsenäistymisohjelma nuoren tarpeisiin: erilaisia tehtäviä ja harjoituksia sekä teemoja nuoren arkielämästä. Esimerkiksi koulutus, raha, minä itse, ihmissuhteet jne.
• Nuori on mukana suunnittelemassa omaa elämäänsä ja oppii vastuunottoa.

Menetelmän kuvaus: Umbrella-menetelmä koostuu kolmesta osasta: työkirja, nuoren portfolio sekä työntekijän käsikirja. Menetelmä on käytössä pääosin lastensuojelun piirissä. Ohjaajalla on keskeinen tehtävä johdattaa nuori työkirjatyöskentelyyn ja opastaa häntä näkemään vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia.

Umbrella-työkirjamenetelmä kuuluu sosiaalipedagogisen hoito- ja kasvatustyön piiriin. Työkirjatyöskentely on peruslähtökohdiltaan toiminnallista, luovaa ja elämyksellistä. Siinä korostuu oppimisen ja sosiaalisen kasvatuksen näkökulma. Työkirjan avulla selvitetään, mitä nuori osaa ja mitä hänen vielä pitäisi oppia selviytyäkseen elämässään. Umbrella -kansio on saatavilla kirjastoista. Verkossa Itsenäisen elämän ABC TYÖKIRJA – PDF Ilmainen lataus (docplayer.fi)

Menneisyysmatkailu

Kohderyhmä: 16–18-vuotiaat nuoret. Ikäryhmälle on tunnusomaista oman identiteetin löytäminen ja muokkaaminen.

Tavoite: yhteyden löytäminen menneisyyden tapahtumiin, kokemuksiin, nykyhetken tarpeisiin ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin.

Menetelmän kuvaus: menneisyysmatkailu on lähestymistapa oman historian näkyväksi tekemiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että matkustetaan konkreettisesti nuoren menneisyyteen tapaamalla lapsuuden henkilöitä ja tutustumalla tärkeisiin fyysisiin ympäristöihin.

Matkustus tapahtuu esimerkiksi psykologin tai omahoitajan kanssa, jolloin nuori voi turvallisessa seurassa ja ilmapiirissä kohdata ikäviäkin asioita. Psykologi tarkkailee nuoren käytöstä eri paikoissa ja seuraa nuoren reaktioita. Poikkeukselliset reaktiot otetaan puheeksi. Esimerkiksi miksi hermostuit tai pelästyit tietyssä paikassa?

Menneisyyttä muistelemalla löydetään vastauksia siihen, miksi olen juuri sellainen kuin olen. Tiedostamattomaan painetut muistot voivat aiheuttaa masennusta niin kauan, kunnes ne tietoisesti käsitellään. Menetelmä tunnetaan myös Solveig -terapian nimellä.

Elämänkertaketju

Kohderyhmä: 16–18-vuotiaat nuoret, transitiovaihe/itsenäistyminen, menetelmä on suunnattu erityisesti koulukodeissa asuville nuorille.

Tavoite: tukea nuoren kykyä eritellä omaa elämäänsä ja tietoisuutta omista tunteistaan. Auttaa nuoren identiteetin vahvistumista. Luovan ongelmaratkaisukyvyn lisääntyminen edistää pärjäämistä muillakin elämän alueilla. Vahvistaa ja syventää nuoren ja tämän omahoitajan suhdetta.

Menetelmän kuvaus: Elämänkertaketju voidaan järjestää työpajan tyylisenä toiminnallisena menetelmänä. Se voi koostua tarinallisista keinoista (nuori kirjoittaa/kertoo elämästään), valokuvien hyödyntämisestä (kuvien yhteys nuoren minäkuvaan ja sen kehittämiseen), sarjakuvailmaisu (nuori tekee kirjoittamansa rungon pohjalta kuvamuotoisen koonnin omasta elämästään tai sen käännekohdista) ja draamapaja (nuoret näyttelevät jokapäiväisiä tapahtumia ja niiden herättämiä tunteita).

Vaikeuksia työskentelyssä voi aiheuttaa koulukotien tiukka arki, vaihtuvat omahoitajasuhteet, sijoitusten määräaikaisuus, nuorten kyvyttömyys pitkäjänteiseen työskentelyyn ja ylipäänsä siihen motivoituminen. Elämänkertaketju ei poista asioita, joita lapselle on tapahtunut, mutta se saattaa auttaa näkemään asiat uudessa valossa.

Tanka- ja haikurunot

Kohderyhmä: lapset, nuoret, aikuiset, vanhukset.

Tavoite: runollistaa asioita.

Menetelmän kuvaus: runojen pohjaksi voidaan tuottaa eri teemoista tekstiä, jota hyödynnetään kirjoittamisessa esim. lapsuus, koti, ystävät, tulevaisuus tai mielikuvittelua, minä kissana, koirana…

Tankarunossa on viisi riviä, joissa on tietty määrä sanoja.

1. rivi: 5 sanaa
2. rivi; 7 sanaa
3. rivi: 5 sanaa
4. rivi; 7 sanaa
5. rivi: 7 sanaa

Haikurunossa on kolme riviä, joissa on tietty määrä sanoja.

1. rivi: 5 sanaa
2. rivi; 7 sanaa
3. rivi: 5 sanaa

Asiat, jotka on hyvä ottaa huomioon ohjaamisessa: tanka- ja haikurunoista on hyvä kertoa esimerkkejä. Teemoja voi vaihdella suhteessa kohderyhmän iän ja elämäntilanteen mukaan. Tanka- ja haikurunot luetaan ryhmässä ääneen. Runojen lukemisen jälkeen ohjaaja kiittää ja kysyy, minkälainen kokemus kirjoittamisprosessi on ollut. Ryhmässä keskustellaan runojen kirjoittamisesta, lukemisesta ja kuuntelemisesta.

Cinquane-runo

Kohderyhmä: 19–21-vuotiaat, myös nuoremmat ja vanhemmat.

Tavoite: oman itsen kuvaaminen, kuvauksen saattaminen runon muotoon.

Menetelmän kuvaus: omasta elämästä tai sen jostain vaiheesta voidaan kirjoittaa joko vapaamuotoisia tai jonkin tiukan muodon edellyttämiä runoja kuten haikuja tai tankoja. Tässä esittelemme cinquanen -runomuodon.

Runossa on viisi riviä, jotka muodostetaan seuraavan ohjeen mukaan:

1. rivi: Yksi sana, joka kuvaa runon kohteena olevan olion tai ilmiön olemusta.
2. rivi: Kaksi sanaa, jotka ovat runon kohteena olevan olion tai ilmiön aktiviteettia kuvaavia verbejä.
3. rivi: Kolme sanaa, jotka ovat kaikki adjektiiveja ja kuvaavat kohteena olevan olion tai ilmiön luonnetta.
4. rivi: Nelisanainen lause, joka on runon ydin (liha luiden ympärillä).
5. rivi: Yksi sana, jolla tehdään edellä olevasta yhteenveto.

Esimerkiksi:

Tuomo
Syö, nukkuu,
Söpö, suloinen, sosiaalinen,
Eikö riemulla ole rajaa?
Tuomo 1,5 v

Nuoremmille lapsille sen voi esittää kysyen: ”Millainen Tuomo sinä olet?” tai ”Mitä sinä teet?” ja kirjoittaa itse ohjaajana vastaukset muotoon. Elämänkaarta kuvaavan saa useasta cinquaineista helposti siten, että kirjoittaa oman runon tietystä elämänvaiheestaan. Runo lapsuudesta, nuoruudesta ja nykyhetkestä.

Varhaisin muisto lapsuudesta

Kohderyhmä: nuoret ja aikuiset 13–65-vuotiaat.

Tavoite: lapsuuden muistelu, varhaisten muistojen tavoittaminen. Mitä varhaisimmat muistoni minusta kertovat, miksi muistan juuri tämän asian tai näitä asioita?

Menetelmän kuvaus: muistele aikaisin muistosi maailmasta. Muistele oma muisto, ei toisten kertoma tai valokuva. Lapsuuden muistot ja tapahtumat on tutkimuksessa todettu merkittäväksi luovuuden lähteeksi.

Oman elämänkulun tiedostaminen / lapsuuden koti

Kohderyhmä: aikuisuuden kynnyksellä olevat 17–21-vuotiaat.

Tavoite: havainnointi- ja ajatusharjoitusten avulla voi oppia tiedostamaan omaa elämänkulkuaan paremmin. Tuttu ryhmä luo turvallisuutta ja jokainen voi avoimesti vuorollaan kertoa omista tuntemuksistaan.

Menetelmän kuvaus: lapsuuden koti. Muistele ryhmässä omaa lapsuudenkotiasi, kun olit alle kouluikäinen. Minkälainen talo oli ja missä se sijaitsi. Millainen se oli sisältä. Kuvittele elävästi kaikki huoneet, esineet ja näkymät ikkunoista. Koe tuoksut, tunnelmat, äänet ja kosketukset mahdollisimman elävästi.

Kuvatkaa lapsuudenkotia elävästi, värikylläisesti ja yksityiskohtaisesti. Pysy esineissä ja tunnelmissa. Tarkoituksena ei ole selittää, arvioida, arvostella eikä syytellä itseään tai muita.

Varhaislapsuuden kodin muisteleminen voi synnyttää voimakkaita tuntemuksia. Tärkeää on rajata aihe ja aika, vaikka 5–10 minuuttia, jonka aikana jokainen puhuu vuorollaan muistoistaan ja ketään ei saa keskeyttää kysymyksillä tai kommenteilla.

Keksi itse vastaavia teemoja kuvattavaksi ja niitä voivat olla esimerkiksi:

• Koska tein ensimmäisen oman päätöksen tai valinnan?
• Kokemus tai tapahtuma, joka muutti elämäni!
• Tärkeä ihminen eri elämän vaiheissa.
• Ensimmäinen merkittävä työpaikkani.
• Nykyinen elämäntilanteeni.

Elämänjana

Kohderyhmä: 18–65-vuotiaat.

Tavoite: tämä toiminnallinen työväline auttaa työntekijöitä jäsentämään asiakkaidensa elämäntapahtumia ja tarjoaa mahdollisuuden tarkastella niitä ajallisesti.

Elämänjana auttaa asiakkaan identiteettityössä. Se voi olla väline, jolla tarkastellaan menneitä tapahtumia ja niiden vaikutuksia. Lisäksi se edistää asiakkaan osallisuutta ja vähentää työntekijän omia tulkintoja. Elämänjanaa voi soveltaa erilaisissa asiakastilanteissa. Se voi auttaa ymmärtämään lapsen, aikuisen tai lapsiperheen elämänkulkua ja haasteita.

Menetelmän kuvaus: elämänjanaan kuuluu perusrunko, joka auttaa rakentamaan asiakkaan elämäntarinan. Elämänjana, myös elämänviiva tai elämänkaari, on ihmisen itsensä piirtämä graafinen kuva elämänkokemuksistaan, elämäntapahtumistaan ja muistoistaan. Lähtökohtana on menneisyys, mutta elämänjanaan voi sisältyä myös tulevaisuuden hahmottaminen.

Kekkosen mukaan (2004, 29–30) elämänjana voi olla muodoltaan kronologisesti tai lineaarisesti etenevä jatkumo tai viiva. Sen voi kuvata myös puuna, polkuna, talona, jokena tai vaikkapa matonkuteena. Elämänjanassa kuvataan yleensä elämän konkreettisia tapahtumia; syntymä, kuolema, muutto, seurustelu, avo-/avioliitto, ero, työ- ja asuinpaikat. Elämänjanan piirtäminen vie kosketukseen elämänhistoriaan sisältyvien tunnemuistojen kanssa.

Erilaiset kokemukset, tunnemuistot ja elämykset avautuvat elämänjanan kautta. Elämänjanan avulla voi paljastaa itsestään vain sen verran kuin kulloisessakin elämäntilanteessa ja esittämistilanteessa tuntuu hyvältä.

Elämänjana -julkaisusta löydät myös havainnollistavia kuvia eri elämänjanoista avuksi työhön. Linkki: Elämänjana lasten, nuorten ja perheiden kanssa tehtävässä sosiaalityössä – UTUPub

Sisäinen dialogi omasta elämänkaaresta

Kohderyhmä: 19–65-vuotiaat aikuiset.

Tavoite:

• Tutustuminen omaan elämänkaareen ja kehitystehtäviin.
• Oman elämänkaaren näkyväksi tekeminen itselle ja muille.
• Sisäinen dialogi omasta elämästä ja sen auki kirjoittaminen.
• Omaksi itsekseen tuleminen suhteessa omaan kasvatukseen.

Menetelmän kuvaus:

1. osa Kuvat omasta elämänkaaresta.
2. osa Oma tarina minusta Anderssonia mukaillen.
3. osa Minä olen… kuvauksen, pienen tarinan tai metaforan, eli Minä olen kuin… -muodossa.

Osa 1. Kuvat omasta elämänkaaresta.

Poimi valokuvakansioistasi kuvia itsestäsi elämänkaaren eri vaiheissa (1 kuva / vaihe riittää):

• Vauvavaihe 0–1
• Varhaislapsuus 2–6
• Kouluikä 7–12
• Kouluikä/murrosikä 13–15
• Lukioikä/toinen aste 16–18
• Aikuisuuden kynnyksellä 18–21
• Aikuisena 21 >

Kuvia valitessasi pohdiskele, miten sinun kasvuasi on tuettu ja ohjattu elämänkaaren eri vaiheissasi. Kuvat ja oman elämänkaaren prosessi ja kehitysvaiheet jaetaan pienryhmissä, jos haluaa kertoa. Harjoitusta voidaan jatkaa yksilöllisesti kirjoittamalla 5 min. itsestä osien 2 ja/tai 3 mukainen tarina.

Osa 2.  Minä olen… kuvauksen, tarinan tai metaforan muodossa.

Osa 3. Minä olen kuin… kuvauksen, tarinan tai metaforan muodossa.

Tehdään tiivis versio omasta tarinasta. Tarinoita voidaan lukea ääneen, mikäli ryhmän koetaan olevan riittävän turvallinen. Lukeminen on kuitenkin aina vapaaehtoista.

Muistelumenetelmä

Kohderyhmä: aikuiset työikäiset 18–65-vuotiaat.

Tavoite: löytää uusia tulkintoja omista muistoista ja auttaa ymmärtämään niiden sosiaalinen konteksti.

Menetelmän kuvaus: muistelumenetelmässä toimitaan ryhmässä. Ryhmätilanteessa vetäjä antaa jonkin vihjesanan, esimerkiksi vaikka ”hiukset” tai ”vaara”, josta jokainen osallistuja kirjoittaa pienen tarinan tai kertomuksen.

Kertomukset kirjoitetaan ”hän” -muodossa ilman, että niillä on mitään yhteyttä kirjoittajan omaan elämään. Tarinat jaetaan ja luetaan yhdessä, jonka jälkeen aletaan keskustella niiden herättämistä ajatuksista ja kytkeä niitä osallistujien omaan elämänkertaan ja kokemuksiin.

Menetelmä korostaa erilaisia yksittäisiä kokemuksia ja mieleen painuneita tilanteita kokonaisen elämänkerran sijaan. Se auttaa oivaltamaan omien muistojen sijoittumisen osaksi laajempaa kulttuurista merkitysmaailmaa ja huomaamaan, että yksityisinä pitämämme muistot voivatkin olla lähtöisin sosiaalisista ja kulttuurisista oletuksista. Ennen kaikkea se mahdollistaa muistojen itsestään selvien ja kangistuneiden tulkintojen uudistamisen.

Kuvataideterapia

Kohderyhmä: kouluikäiset lapset. Varsinkaan koulun alkaessa lapsi ei vielä kykene kunnolla kirjoittamaan eikä kertomaan asioista puhumalla. Tämän takia hyviä itsensä ilmaisun muotoja ovat muun muassa kuvataideterapiat.

Tavoite: lapsi saa itse toimia valitsemallaan tavalla, esimerkiksi piirtämällä, ja näin purkaa tunteitaan kuvan kautta paperille. Tavoitteena saada esimerkiksi sulkeutuneet ja masentuneet lapset ilmaisemaan itseään muilla keinoilla kuin sanoin puhumalla.

Menetelmän kuvaus: kuvataideterapia kuuluu psykoterapeuttisiin hoitomenetelmiin. Kuvataideterapia rantautui Suomeen 1960- luvulla. Kuvataideterapia on siitä oivallinen keino, että sitä voidaan käyttää kaikkeen, joka liittyy lapsen kasvun tukemiseen ja auttamiseen.

Terapiassa kuva on lähtökohtana, sillä lapsi ilmaisee itseään ja omia tunteitaan vapaasti. Istunnossa on tärkeää, että terapeutti on läsnä ymmärtäväisenä ja jatkuvasti. Se luo terapiasuhteelle turvallisuuden ja jatkuvuuden tunteen, näin asioita voidaan selvittää syvällisemmin.

Lasten tuotoksia tulkitsemalla terapeutti voi tarkastella ja ymmärtää lapsen ihmisyyttä, ei vain hänen käyttäytymismuotojaan. Kuvataideterapialla voidaan päästä hyvin nopeasti käsiksi vaikeisiinkin ongelmiin.

Musiiikkiterapia

Kohderyhmä: yläkouluikäiset ja aikuiset.

Tavoite: tunteiden kanssa työskentely.

Menetelmän kuvaus: musiikki ja sen eri elementit ovat hyödyksi hoito- ja kuntoutusprosesseissa varsinkin hieman vanhemmilla lapsilla. Se sopii lähes kaikille, koska musiikissa on varaa valita ja jokainen löytää oman tyylinsä ja esimerkiksi soittovälineensä.

Musiikin avulla voidaan purkaa tunteita ja samalla kehittää tunne-elämää. Musiikkiterapiaa on käytetty varsinkin aggressiivisten lasten ja nuorten hoidossa.

Kirjallisuusterapia

Kohderyhmä: aikuiset.

Tavoitteet: miten kirjallisuusterapia voi auttaa?

1. Kirjoittaminen antaa mahdollisuuden tunteiden ilmaisuun.
2. Kirjoittaminen ryhmässä luo luottamusta ja yhteisyyden tunnetta.
3. Kirjoittaminen herättää muistoja ja auttaa ilmaisemaan niitä.
4. Kirjoittaminen auttaa kehittämään keskittymiskykyä ja ajantajua.
5. Kirjoittaminen voi tukea itsearvostuksen kehitystä.
6. Ohjaajan ja muiden ryhmäläisten tuki ja rohkaisu auttaa.

Menetelmän kuvaus: mitä kirjallisuusterapia on?  Kirjallisuusterapia on sanataideterapiaa. Se tarkoittaa terapeuttista vuorovaikutusprosessia, jossa hyödynnetään valmista kirjallista aineistoa tai itse tuotettua tekstiä. Yleensä kirjallisuusterapiaa harjoitetaan ryhmässä, jolla on ohjaaja. Keskustelun ja kirjoittamisen pohjana voidaan käyttää kirjoja, lehtiä, äänitteitä ja valokuvia. Palaute on tärkeä ja oleellinen osa kirjallisuus- ja sanataideterapiaa.

Aikaisemmin kirjallisuusterapiaa käytettiin mielisairaaloissa ja psykiatrisissa hoitolaitoksissa. Nykyään sen käyttö on monimuotoista. Kirjallisuuden käyttöä, keskustelua ja luovaa kirjoittamista hyödynnetään kaikissa ikäryhmissä. Esimerkiksi aikuiset voivat käyttää kirjallisuusterapiaa kasvu- ja tukiryhmissä. Ryhmiä, jotka voivat hyötyä kirjallisuusterapiasta voivat olla esimerkiksi kuntoutujat, erilaisista riippuvaisuusongelmista kärsivät ja monet muut ryhmät. Kirjallisuusterapian avulla voi oppia itsetuntemusta sekä tunteiden ja vaikuttimien tiedostamista.

Kirjallisuusterapiaa ikäihmisille

Kohderyhmä: ikäihmiset 65-vuotiaasta ylöspäin.

Tavoite: lisätä itsetuntemusta, oppia tiedostamaan tunteensa ja vaikuttimensa. Kirjoittaminen antaa mahdollisuuden ilmaista tunteita. Kirjoittaminen ryhmässä luo luottamusta ja yhteisyyden tunnetta. Luottamuksen ilmapiirissä ryhmän jäsenet uskaltavat jakaa salaisetkin muistonsa ja fantasiansa. Kirjoittaminen herättää muistot ja auttaa ilmaisemaan ne hallittavassa muodossa. Ryhmän välittäminen ja ilmapiiri on ryhmän jäsenyyden parasta antia – ryhmän jäsen voi ensimmäistä kertaa elämässään kertoa julkisesti vaikeista asioista.

Menetelmän kuvaus: kirjallisuusterapian ei välttämättä tarvitse olla kirjoittamista, etenkin iäkkäille ihmisille kirjoittaminen voi olla jopa este terapian onnistumiselle. Menetelmää voi toteuttaa vaikkapa seuraavasti:

1. Tutustutaan lähdemateriaaliin, runoihin, teksteihin tai valokuviin.
2. Laitetaan lähdemateriaali hetkeksi syrjään ja keskitytään ajattelemaan, mitä materiaali tuo mieleen.
3. Kirjoitetaan mieleen tulevat ajatukset ja muistikuvat tai vaihtoehtoisesti aiheesta pelkästään keskustellaan. Tärkeää on se, että eläydytään niin, että käytetään hyväksi kaikkia aistihavaintoja; värejä, ääniä, hajuja, makuja, liikettä jne.
4. Kukin ryhmän jäsen esittää vuorollaan muille omat ajatuksensa. Ohjaaja ja toiset ryhmän jäsenet antavat esittäjälle palautetta. On tärkeää, että palaute on empaattista ja kannustavaa.

Lopuksi ryhmä voi keskustella ryhmän työskentelystä. Ohjaaja esittää lopuksi loppuyhteenvedon, joka auttaa osallistujia integroitumaan siihen, mitä on yhdessä koettu ja opittu. Kirjoittamisen ja keskustelun pohjana voi olla kirjallisuudesta valittu runo tai teksti. Joko ryhmä tai ryhmän ohjaaja valitsee käsiteltävät tekstit.

Luova kirjoittaminen

Kohderyhmä: ikäihmiset 65-vuotiaasta ylöspäin.

Tavoite: luovalla kirjoittamisella ja lukemisella pyritään kuntouttamaan ja parantamaan henkisesti. Menetelmä auttaa kriisien ja menetyksien läpikäynnissä. Menetelmä tarjoaa älyllisiä ja emotionaalisia virikkeitä sekä saattaa auttaa tunne-elämysten niukkuuden ja ihmissuhteiden puutteen korvaamisessa.

Menetelmän kuvaus: kohdatessaan tai joutuessaan sopeutumaan vaikeaan elämäntilanteeseen vanhus voi lähestyä kipeää asiaa kiertotietä lukemalla toisen henkilön samankaltaisista kokemuksista. Tätä kautta päästään keskustelemaan ongelmasta yleisellä tasolla ja vähitellen siirrytään ihmisten henkilökohtaisiin arkaluontoisiin ongelmiin. Kirjallisuusterapia on ennen kaikkea ryhmäterapiaa. Luottamus ryhmään ja turvallisuuden tunne ovat olennaisia terapian onnistumisen kannalta. Tieto muiden samanlaisista vaikeuksista ja niistä selviytymisestä antaa toivoa omaan elämään. Omaelämänkertojen kirjoittamisesta on hyviä kokemuksia vanhusten kanssa. Muisteluterapiassa pelkkä kirjoittaminen saattaa olla rankkaa, joten kuvien, dokumenttien, laulujen ja muun materiaalin käyttö kannattaa.

Miten kirjoittaa pieni omaelämäkerta?

Kohderyhmä: aikuiset työikäiset 18–65-vuotiaat.

Tavoite: muistella ja kertoa omasta elämästä. Itsetuntemuksen lisääminen.

• Osallistujien lukumäärä: korkeintaan 15 hlö
• Harjoituksen kesto: 45–60 minuuttia
• Ohjaajien lukumäärä: 1
• Materiaalit: paperia ja kyniä, tietokoneet
• Tilat: sisätila

Menetelmän kuvaus: kirjoitetaan lyhyt omaelämäkerta, jota voi myöhemmin hyödyntää eri yhteyksissä. Tavoitteena on kirjoittaa raakamateriaalitekstiä omasta elämästä, jota kukaan muu ei lue ja käyttää raakamateriaalitekstejä haiku- ja/tai tankarunojen kirjoittamiseen, jotka perustuvat kirjoittajan omaan elämään. Runot on tarkoitus jakaa ryhmälle.

Ohjeistus ja harjoituksen prosessi: kirjoitetaan 5–10 minuuttia tekstiä seuraavista teemoista jokaisesta erikseen. Aloitetaan valitusta teemasta, mutta voi jatkaa seuraavaan teemaan, kun mieli, kynä tai kone vie eteenpäin. Kirjoitetaan niin vapaasti kuin pystyy. Kirjoitetaan ideoista ja tunteista, jotka tulevat mieleen.  Kirjoittamiseen ei ole mitään sääntöjä. Voi kirjoittaa kokonaisia lauseita tai irrallisia sanoja. Ainut kriteeri kirjoittamiselle on, että pystyy jälkeenpäin itse ymmärtämään, mitä on tarkoittanut. Tekstejä ei näytetä muille eli kirjoitetaan tässä vaiheessa vain itselle. Kirjoitetaan 5–10 minuuttia kaikista seuraavista neljästä teemasta.

1. Lempipaikkani lapsuudessa…/ Perheeni…
2. Lähdin opiskelemaan…/ Minun polkuni…
3. Rakkauteni…/ Kaikki rakkaani…
4. Minulla on unelma…/ Huominen…

 

Lähteet

Andersson, C. 2002. Luova mieli. Kirjoittamisen vimma ja vastus. Helsinki: Kirjapaja.

Alhanen, K. 2024. Dialogikirja. Helsinki: Into Kustannus Oy.

Bronfenbrenner, U. 1979. The ecology of human development. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Dufva, H., & Salmirinne, M., Turunlahti, J. & Westerlund, J. 2023. Sanataidetta on enemmän! Sanataide hyvinvointia rakentamassa. Tallinna: Kustantamo Kita.

Dunderfelt, T. 1996. Elämänkaaripsykologia.  Porvoo: WSOY.

Envald, L., & Vainikkala-Kejonen, M-R. & Vähäalho, A.  2003.  Elämä tarinaksi. Helsinki: Kansanvalistusseura.

Erikson, E. H. 1962. Lapsuus ja yhteiskunta. Jyväskylä: Gummerus Oy. Englanninkielinen alkuteos Childhood and Society ilmestyi vuonna 1950.

Gaillard, C. 1998. C.G.Jung. Furulund: Alhambra AB.

Hakalahti, N. 2021. Syös aamupalaksi Eiffel-torneja. 104 kirjoitusharjoitusta. Turenki: Karisto.

Harju, M.; & Lahtiluoma, E.& Salakari, M. 2023. Voimavaralähtöisyys ja tarinallisuus terveyden edistämisessä -menetelmäkirja kouluttajille. Turun ammattikorkeakoulu. Helsinki: Työsuojelurahasto.

Hänninen, V. 1999. Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Tampere: Tampere University Press. Sisäinen tarina, elämä ja muutos – Trepo (tuni.fi)

Ihanus, J. (toim.) 2002. Koskettavat tarinat: johdantoa kirjallisuusterapiaan. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu.

Jaakola, A.-M.; Kaittila, A.; Linnossuo, O.; Laitinen, M.; Valta, R.; & Ylönen, O. 2021. Elämänjana lasten, nuorten ja perheiden kanssa tehtävässä sosiaalityössä. Turku: Turun yliopiston sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 1. Elämänjana lasten, nuorten ja perheiden kanssa tehtävässä sosiaalityössä – UTUPub

Karlsson, L. 2014. Sadutus. Avain osallisuuden toimintakulttuuriin.  Jyväskylä: PS-kustannus.

Kekkonen, M. 2004. Vanhemmuutta etsimässä ja tukemassa. Helsinki: THL.

Kiesiläinen, L. 2004. Vuorovaikutusvastuu: ammatilliset vuorovaikutustaidot kasvatusyhteisössä. Helsinki: Arator.

Koski-Jännes, A. 1998. Tarinallinen näkökulma kuntoutukseen. Tampere: Tampereen yliopisto.

Känkänen, P. 2013. Taidelähtöiset menetelmät lastensuojelussa. Kohti tilaa ja kokemuksia. Tutkimuksia 93. Helsinki; THL. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/104494/URN_ISBN_978-952-245-911-4.pdf?sequence=1

Mäkelä, M.-L. & Kakkuri, E. 1999. Sanajalkaseikkailu. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu OY.

Mönkkönen, K. 2018. Vuorovaikutus asiakastyössä. Asiakkaan kohtaaminen sosiaali- ja terveysalalla. Helsinki: Gaudeamus.

Mönkkönen, K.; Tapani, A. & Kokkonen, T. 2023. Arvoa ja arvottomuutta: arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemukset hyvän elämän perustana. Tallinna: Gaudeamus.

Ojasalo, K.; Moilanen, T. & Ritalahti, J. 2014. Kehittämistyön menetelmät. Uudenlaista osaamista liiketoimintaan. Helsinki: Sanoma Pro.

Pulkkinen, L. 2023. Aikuisuus. Teoksessa Pulkkinen L.; Ahonen, T. & Ruoppila, I. (toim.) Ihmisen psykologinen kehitys. Jyväskylä: PS-Kustannus, 243–309.

Pulkkinen, L. 2022. Lapsen hyvinvointi alkaa kodista. Jyväskylä: PS-Kustannus.

Raatikainen, E.; Rahikka, A; Saarnio, T. & Vepsä, P. 2020. Ammattina sosionomi. Helsinki: Sanoma Pro Oy.

Reinikainen, P. 2007. Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat. Helsinki: Kirjapaja.

Saastamoinen, M. 2000. Elämänkaari, elämänkerta ja muisteleminen. Teoksessa Kuusela, P. & Saastamoinen, M. (toim.) 2000: Ruumis, minä ja yhteisö. Sosiaalisen konstruktionismin näkökulma. Kuopion yliopiston selvityksiä E. Yhteiskuntatieteet 21.

Sava, I. & Vesanen-Laukkanen, V. 2003. Taiteeksi tarinoitu oma elämä. Jyväskylä: PS-kustannus.

Sonkkila, J. 2023. Elämänjana -menetelmän syventäminen valokuvien avulla lastensuojelun systeemisessä mallissa. Opinnäytetyö (Tradenomi YAMK). Turku; Turun ammattikorkeakoulu. https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/792008/Sonkkila_Jaana.pdf?sequence=2

Suomi, A. 2002. Ammattia etsimässä: aikuisopiskelijat kertovat sosiaaliohjaajakoulutuksen ja narratiivisen pätevyyden kehittymisestä. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. JYX – Ammattia etsimässä: aikuisopiskelijat kertovat sosiaaliohjaajakoulutuksesta ja narratiivisen pätevyyden kehittymisestä (jyu.fi).

Timonen-Kallio, E. 2010. Umbrella-työkirja: itsenäisen elämän ABC. Turku: Turun ammattikorkeakoulu. > työkirja kansiona on saatavilla kirjastoista. Itsenäisen elämän ABC TYÖKIRJA – PDF Ilmainen lataus (docplayer.fi)

Tuominen, T. 2013. Minusta tulee kirjailija. Kansanvalistusseura. Vantaa: Hansaprint.

Vilén, M.; Leppämäki, P. & Ekström, L. 2002. Vuorovaikutuksellinen tukeminen sosiaali- ja terveysalalla. Porvoo: WSOY.

Vilkka, H. 2021. Tutki ja kehitä. 5., päivitetty painos. Jyväskylä: PS-kustannus.

Sanavinkit tiedonhankintaan

Elämänkaarikirjoittaminen

Elämänkaarikuvittaminen

Ekspressiivinen taidetyöskentely

Ekspressiivinen taideterapia

Hahmoterapia

Inartes

Kirjallisuusterapia

Kirjoittajaryhmä Tapiiri ry.

Kuvataideterapia

Luova kirjoittaminen

Menneisyysmatkailu

Musiikkiterapia

Narratiivisuus

Runoterapia

Sanataide

Sadutus

Taideterapiat