14.06.2022

Kolmen kuukauden työharjoittelu Brasiliassa lähenee loppuaan, ja vuonna 2019 alkaneiden media- ja kulttuuriyrittäjyyden YAMK-opintojen taival saa lopullisen päätöksensä. Ulkomaan työharjoittelusta tuon tuliaisiksi Suomeen rutkasti uusia ajatuksia liittyen ammatillisuuteen, arvoihin ja asenteisiin sekä näkymättömistä lokeroista vapautumiseen tarvittavia työkaluja.

Jos muuttaisin Brasiliaan asumaan, ryhtyisin ehdottomasti moniammattilaiseksi. Haluaisin olla maalari, asiakaskokemuskonsultti, sisällöntuottaja, kieltenopettaja, omistaa kirpputorin ja rakentaa luovien alojen ammattilaisille tarkoitetun residenssin tänne Tiradentesiin. Koen täällä vallitsevan ilmapiirin kannustavan tekemään kaikista ideoista totta.

Vaikuttaa siltä, että Brasiliassa ihmisillä on vahva ammatti-identiteetti – ilman huijarisyndrooman kaltaisia vivahteita tai oman osaamisensa vähättelyä. Brasiliassa apurahoja ei juurikaan jaeta, joten apurahavalidaatio-ongelmaan en ole täällä törmännyt, ainakaan toistaiseksi. Esimerkiksi yksi Semana Criativa de Tiradentes -projektin tämän vuoden muotoilijoista on design-identiteettinsä lisäksi vailla formaalia koulutusta oleva rap-artisti ja lauluntekijä – ilman epäröintiä ja ujostelua. Kun taas minulta kysytään, olenko laulaja tai muusikko, reilun kymmenen vuoden musiikkikoulutuksella vastaan itseäni alentaen: “Emmä oikeen silleen, laulan vaan hyvikseni..”  Kunnes mieleni taas tajuaa:

Mitä hittoa Riikka?! Moniosaajana älä hyvä nainen ahtaa itseäsi pieneen laatikkoon!

Keväällä keskustelin suomalaisen valokuvaajaystäväni kanssa ammatti-identiteetin rajallisuudesta ja ulkopuolisesta hyväksynnästä. YAMK-opintojen tuoma ystäväni oli saanut yritykselleen apurahan, joka sai aikaan hänessä tunteikkaan kokemuksen ammattiosaamisensa validoimisesta. Tämä kokemus oli ristiriitainen: eikö kymmenen vuoden yritystoiminta ja tyytyväinen asiakaskunta jo kerro tarpeeksi ammattiosaamisesta ilman, että sen täytyy myönnetyin apurahoin saada vahvistusta. Keskustelumme ajautui pohtimaan, millainen rooli suomalaisella apurahajärjestelmällä on suomalaisten taitelijoiden ammatti-identiteetin muodostumisessa ja sen kipuiluissa. Olen nimittäin kuullut samanlaisia kokemuksia muiltakin taidekentän ammattilaisilta.

Onko pakko valita, jos ei halua?

Valokuvaajaystäväni kanssa ihmettelimme, miten ammatillinen lokeroiminen onkin juurtunut Suomessa niin syvälle. Ilmapiiri antaa ymmärtää että, täytyy valita yksi osa-alue, mieluiten se, mitä olet korkeakoulussa opiskellut, ja pysyä lestissään mahdollisimman pitkään. Moniosaaja saa helposti puuhastelijan leiman, joka syö ammatillista uskottavuutta. Puuhastelijalle ei välttämättä tarvitse maksaa ammattitaidosta tai antaa osaamisen ansaitsemaa arvostusta. Jos taidetyön lisäksi teet jotain muuta ei-taiteellista työtä, et ole oikea taiteilija, mutta realistisesti et kuitenkaan pysty elämään pelkällä taiteella tai kykene roikkumaan apurahasta toiseen.

Generalisteista puhutaan kuitenkin jatkuvasti enemmän, mutta mielestäni sana pitää sisällään toistaiseksi hieman vähättelevän ja negatiivisen konnotaation, eikä termiä tunneta luovilla aloilla hyvin. Uskallan väittää, ettemme ole ystäväni kanssa ainoita, jotka tunnistavat tämän ajatusmallin ja ilmapiirin ahtauden.

Fakta kuitenkin on, että tulevaisuuden työelämä tulee pirstaloitumaan vielä enemmän ja pitkät urat vaihtuvat useisiin lyhyisiin työsuhteisiin eri aloilla. Aku Varamäen tulevaisuuden työelämää käsittelevän Future proof -kirjan mukaan milleniaaleilla tulee olemaan yli 20 eri työtä uran aikana. Muutosmyönteiset ja adaptoituvat ammattilaiset tulevat todennäköisesti selviämään parhaiten.

Usein kysytään: Mikä sinusta tulee isona? Mikä on erityisosaamisalueesi? Paljonko jo on uravuosia takana tässä asiassa?

Itse aion tästä lähtien muotoilla uteluni näin: Missä asioissa koet onnistumisia ja mitä kaikkia asioita haluat tehdä tulevaisuudessa?

Brasiliassa ollessani en ole kuullut kenenkään kysyvän tutkintotodistuksia tai tuovan esille tutkintotasoaan keskustelussa ilman kysymistä. Itseasiassa koen, että harvaa ihmistä edes kiinnostaa YAMK-tutkintoni sisältö tai se, että olen suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon – joka on muuten harvinaisuus täällä. Tämä on jokseenkin ristiriitaista, koska olen työharjoittelussa nimenomaan tuon tutkinnon ansiosta. Samalla on kuitenkin täydellisen virkistävää tulla kohdatuksi ammattikontekstissa ensisijaisesti ihmisenä, ilman koulutusjärjestelmässä saavutettujen krediittien tuomaa statusta. Tämä saa pohtimaan lisää, millaisia sisäistettyjä ajatusmalleja koulutusjärjestelmämme, korkea koulutustaso sekä apurahasysteemi meihin asentaa ja miten näitä ajatuksia voisi tehdä näkyväksi ja työstää.

Usein pelkkä aikaansaaminen riittää

Viime kuun Talk-tekstissäni pohdin syvällisesti ammatti-identiteetin kehittymistä ja erilaisten kompetenssien merkitystä työelämässä. Aihepiiriä on mielenkiintoista tutkia kaukana kotoa, koska usein maisemanvaihdos tekee hyvää – oli se sitten siirtyminen kesämökille tai 10 000 kilometrin päähän Atlantin toiselle puolelle. Olen tutkiskellut tätä uudenlaista moniosaajaidentiteettiä, jota ei tarvitse lokeroida ja rajata tiukasti yhteen tiettyyn osa-alueeseen. Loppujen lopuksi juuri mihinkään ei oikeasti tarvitse validaatiota ollakseen olemassa ja tehdäkseen työtä, jossa on tarpeeksi hyvä. Ja nimenomaan tarpeeksi hyvä.

Ihailemani röyhkeysmuija Jenni Janakka kirjoittaa Röyhkeyskoulu-nimisessä kirjassaan muun muassa erilaisista kantamistamme rooleista ja niihin liittyvistä odotuksista. Muistelen erästä kirjan osaa, jossa haastetaan pohtimaan: Onko työntekijä sama asia kuin hyvä työntekijä, tai ystävä sama kuin hyvä ystävä? Tarvitseeko kaikkiin rooleihimme liittyä painetta ja vaativuutta lisääviä adjektiiveja, vai riittääkö, että on vain työntekijä? Pelkkä työntekijä ei kuitenkaan ole sama asia kuin huono työntekijä.

Paikallinen kaverini sanoi erään työpäivän olleen kiireinen. Hänen täytyi printata ja lähettää sähköposteja sekä valmistautua iltapäivän tapaamiseen. Pääni sisällä sanoin hänelle, että sarkasmisi on huvittavaa, mutta tajusinkin, että hän oli aivan toden teolla kokenut työpäivänsä kiireiseksi. Mietintämyssyssäni pyörähti seuraavanlainen ajatusprosessi:

Härregud miten kaverini koskaan selviäisi suomalaisessa työelämässä, jos tuollaiset vasurilla hoidettavat asiat aiheuttavat kiireen tuntua! Tällaisella työmoraalilla ei kyllä rakenneta toimivaa yhteiskuntaa eikä tavoiteta…  STOP!

Ajatuskierre tuli pakkopysähdykseen, ja jäin ihmettelemään, mistä syvältä tällaiset ajatukset nousivat, koska en tunnistanut niitä omakseni.

Oma kokemukseni suomalaisesta työelämästä on hyvin kirjava eri aloista muodostuva kokoelma. En kuitenkaan muistele lämmöllä korporaatioaikoja, kun kalenteriin täytyi merkitä vartin mittaisia taukoja, jotta ehtii siirtymään palaverihuoneesta toiseen ja käymään vessassa siinä välissä. Aivot kävivät ylikierroksilla jatkuvan multitaskauksen, äänekkään avokonttorin ja sekalaiseksi silvotun työnkuvan takia, jossa samalla teki vähän kollegankin töitä. Paperilla täytin vaatimukset tehokkaasta työntekijästä, kunnes paloin täysin loppuun ja sairastuin. Valitettavasti kokemukseni ei ole ainutlaatuinen, vaan kohtalotovereita on monia varsinkin omassa ikäluokassani. Kokemusasiantuntijana voin sanoa, etten halua kenenkään kokevan samanlaista yliviritetysti yhteiskuntaa rakentavaa ja tavoiteorientoitunutta työelämää – oli se sitten suomalainen tai muunmaalainen työelämä.

Ehkä kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin vuoksi printtaaminen ja sähköpostien lähettäminen voisikin olla tarpeeksi yhden päivän aikaansaannokseksi? Ainakin välillä.

Vaikka olen kuinka tietoisesti opetellut irtautumaan haitallisista ajatusmalleista, jotka ehkä kuuluvat luonnostaan suoraselkäiseen suomalaiseen työmoraaliin, en ole kuitenkaan pystynyt kitkemään niitä alitajunnastani täysin. Kulttuurisen kuherruskuukauden päättyessä toukokuun puolen välin jälkeen huomasin kehossani stressin merkkejä: lamauttavaa ahdistusta, salakavalaa syyllisyyttä, univaikeuksia, ammatillisen osaamisen (muka) haalistumista ja ylikierroksilla käyviä ajatuksia. Luovuus alkoi hävitä.

Olenko tehnyt tarpeeksi? Olenko ollut tuottava? Tuottanut laatua? Ollut hyödyllinen?

Kun työtä mittaava mittaristo on erilainen, täytyy myös oman sisäisen äänen muuttua

Työpaikkani Semana Criativa de Tiradentes -projekti on korporaatiotyöelämän antimanifesti. Arvot ja työtapa pyrkivät irtautumaan työn mitattavuudesta sekä rahan ja saavutusten perässä juoksemisesta. Missio on ensisijaisesti vahvistaa ihmisten kokemusta itsestään osaavina ammattilaisina ja mahdollistaa erilaisten ihmisten välistä kanssakäymistä, toinen toisiltaan oppien. Projekti on voittoa tavoittelematon, ja siihen osallistuvat muotoilijat ja artesaanit eivät saa rahallista korvausta. Kaikki projektiin mukaan haluavat ja jo osallistuneet ammattilaiset tietävät hyvin, kuinka paljon enemmän Semana Criativa de Tiradentes heille antaa. Sellaista mitä ei voi mitata rahassa tai tuottavuusmittareilla.

Työelämässä on menty ojaan siinä kohtaa, kun on alettu tuottavuuden nimissä mittaamaan asioita, joita ei oikeasti pysty eikä tarvitsisi mitata.

Omasta mielestäni en ole saanut mitään kunnolla aikaiseksi. Olen matkustanut lomaillen, nauttinut olostani Brasiliasta ja opiskellut portugalia. Tutustunut kulttuuriin, luonut ystävyyssuhteita, osallistunut festivaaleille ja juhlinut ääneni käheäksi Rion karnevaaleilla. Olen käynyt läpi brasilialaisen viisuminpidennysprosessin byrokratian, tuskaillut puhelinoperaattorin kanssa parin viikon välein ja haalinut monta asiakaskokemusta, joissa voisi olla palvelumuotoilulle tilaa. Olen laajentanut ammatillisia verkostoja, päässyt ideoimaan kestävää kehitystä, antanut markkinointikonsultaatiota ja toivottavasti olen ollut edes jollain tavalla esimerkillinen ja tarjonnut inspiraatiota myös heille kaikille, joita olen täällä ollessani tavannut. Minun täytyy tietoisesti opettaa itseäni olemaan tyytyväinen yllä mainittuihin asioihin, vaikka ne eivät ole pääasiallisesti kuin minua itseäni hyödyttäviä ja omaan laariin satavia aikaansaannoksia. Kun ajatukset kirjoittaa auki, asian ydin itse asiassa piileekin tuossa lauseessa: oma kuppi on oltava ensin täysi, jotta siitä voi kaataa muille.

Minusta tuntuu, että olen saanut osani tämän projektin aineettomasta lahjasta – ehdottomasti. Keskustelin kollegoideni kanssa omasta kokemuksestani tuottavuuteni suhteen, ja vastaanotto oli todella ymmärtäväinen ja lämmin, ehkä hieman hämmentynytkin. He sanoittivat loistavasti kolikon sokean kääntöpuolen, joka on itseltäni ollut hieman hukassa. Kollegani ovat olleet todella tyytyväisiä antamaani panokseen, osaamiseeni, oikeiden kysymysten kysymiseen, näkökulmien avaamiseen, oivalluksiin ja haastamiseen. Edellisessä tekstissä käsittelemä diversiteetti toden totta laajentuu myös itseni tuoman panostuksen ansiosta.

Valkoinen vähemmistö pyörittää Brasiliaa

Olen oppinut ymmärtämään, kuinka ainutlaatuisessa kuplassa täällä elän. Semana Criativa de Tiradentes ja koko Tiradentesin kaupunki ei kuvasta millään tavalla brasilialaista läpileikkausta työelämästä (jos sellaista on edes mahdollista tehdä näin valtavassa ja monimuotoisessa maassa). Päinvastoin kuin Tiradentes suuret kaupungit sykkivät kiireydessään, ja ihmiset kertovat, miten ainut tapa hyvään elintasoon on tehdä pitkiä päiviä vähillä lomilla, jotta voi sitten aikuisempana olla varaa hankkia perhettä ja maksaa elämän viulut taloudenhoitajineen. Klassinen oravanpyörä siis.

Ylleni laskeutui valkoisen rikkaan naisen huntu saapuessani Brasiliaan. Ironisesti jo nimenikin portugaliksi tarkoittaa rikasta naista (rica, Riikka lausutaan samalla tavalla). Sain tahtomattani etuoikeutetun aseman yhteiskunnassa, jossa valkoihoiset vauraat ihmiset ovat vähemmistönä. Olen korkeasti koulutettu kielitaitoinen pätevä nainen, joka Suomessa hukkuu samanlaisten ihmisten massaan silmänräpäyksessä. Alkuun vierastin tätä uutta “pakotettua” identiteettiä, ja olen kokenut oloni hyvin epämukavaksi, kun ystäväni taloudenhoitaja keräsi likapyykkini pesuun tai olen huomannut saavani erikoiskohtelua. Näin kolme kuukautta myöhemmin koen, että tällä identiteettikokeilulla on ollut erittäin mieltä avartava ja maadoittava vaikutus arvomaailmaani kohtaan.

Media- ja kulttuuriyrittäjyyden YAMK-opintojen Liiketoimintakonseptin kehittäminen -opintojaksolla saimme vieraaksemme taitelijan Katriina Haikalan, jonka luentopäivän aikana syvennyimme tutkimaan omia arvojamme ihmisinä ja ammattilaisina. Muistelen luentopäivän olleen monen opiskelijakollegan mieleen ja tuoneen paljon oivalluksia itse kullekin. Itse pidän arvotyöskentelyä tärkeänä elämän jokaisella osa-alueella, sillä selkeästi reflektoidut ja hiotut arvot toimivat luotettavana kompassina matkallamme – oli matka henkilökohtainen tai ammatillinen.

Kiteytin tärkeimmät arvoni neljään: rohkeus, rehellisyys, rakkaus ja vapaus. Brasilialaisessa kontekstissa kaikki arvoni ovat joutuneet uudelle tarkastuskierrokselle, jossa perspektiiviä täytyy hieman muuttaa ja toimintatapoja hienosäätää.

Vastaan on tullut monta hetkeä, kun on täytynyt jättää jotain tekemättä, vaikka olisin itse uskaltanut. Mielestäni niinkin yksinkertainen asia kuin puolen tunnin vaellus vesiputoukselle vaatii seurakseen toisen henkilön, mieluiten miehen, sillä historiassa on ollut tapauksia, kun matkalla vaanii pahaa aikovia ihmisiä. Rohkeutta ei minulta puutu, mutta järki kehottaa uskomaan paikallisia ja suunnittelemaan vesiputousreissut aina kaverin kanssa. Sama koskee yksin matkustamista, joka on onneksi omalla kohdallani varsin tuttua hommaa, mutta järjellä rajattua. Isoisoäitini tapasi sanoa: hullu saa olla, muttei tyhmä. Sovellan tätä neuvoa usein matkustaessani ja erityisesti täällä rohkeuden uudelleenkalibroimiseen.

Rehellisyys on maailman mittakaavassa suhteellisen helppoa Suomessa, sillä olemme kuuliainen ja rehellinen kansa. Harva brasilialainen sanoisi samaa omasta maastaan. Naureskelen täällä välillä tilanteille, joissa rehellisyyteni antaa ihmisille naiivin vaikutelman itsestäni ja kuvittelen mielessäni, miten helposti minua pystyisi höynäyttämään, sillä en tunne paikallisia kirjoittamattomia sääntöjä koskien niitä asioita, jotka eivät ikinä mene lain tai virallisen tavan mukaisesti. Välillä myös mietin, kuinka pitkälle olisin valmis joustamaan rehellisyydestäni ja oikeudenmukaisuudestani, jotta pärjäisin maassa maan tavalla.

São Paulossa jäin yhtenä iltana juttelemaan ystäväni asunnon ovimiehen kanssa, ja hän kertoi nähneensä ensimmäistä kertaa sähkövalon 1980-luvulla. Minimipalkalla (250 €/kk vuonna 2021, 100 € /kk vielä vuonna 2010. Statista.com) elävillä perheillä ei ole varaa utopistisille ajatuksille. Elämän rajut realiteetit ovat täällä jatkuvasti silmien edessä. Kouluttamaton väestö työskentelee usein ammateissa, jotka mahdollistavat ylempien luokkien (myös Riikan rican) hyvinvoinnin: vartijat, ovimiehet, autokuskit, siivoojat, taloudenhoitajat, sisäköt ja lapsenvahdit, puhumattakaan henkilöistä, jotka epävirallisesti ylläpitävät parkkipaikkoja tai pesevät parkkeeratun autosi. Jos et maksa, saattaa ensi kerralla auton kylki olla naarmuilla tai rengas puhki.

En pidä ajatuksesta, että ovimiehen köyhyysrajalla elämisellä mahdollistetaan oma turvallisuuteni, tai taloudenhoitaja voi pestä minun pyykkini ja saada kuukausipalkaksi hiluja – ollessaan poissa oman perheensä luota. Tiradentesissä talossani ei ole ovimiestä ja pesen itse omat pyykkini, mutta kerran viikossa käy siivooja, joka pesee talon lattiasta kattoon ja vaihtaa puhtaat lakanat sänkyihin. Osa tapaamistani taloudenhoitajista on erittäin kiitollisia hyvistä huusholleista, joista he saavat pitää huolta. Heidän mittaristollaan kunnioittava työnantaja ja pitkä työsuhde ovat lottovoittoja. Eräs ystäväni muotoili ilmiön kuitenkin sanoilla “nykypäivän orjuutta”.

Toisaalta, jos näitä matalapalkkaisia töitä ei olisi, mistä suurin osa väestöstä saisi edes hieman rahaa elämiseen? Minkälaisia seurauksia systeemin purkamisesta olisi, jos taloudenhoitajista ja ovimiehistä luovuttaisiin? Systeemi ruokkii itse itseään, ja sen purkamiseen ei ole helppoa ratkaisua. Omia arvoja on tarkasteltava totuttua laajemmin ja joustavammin suurten yhteiskunnallisten kysymysten äärellä vieraassa kulttuurissa.

Rakkaudesta ja vapaudesta voin mainita sen verran, että tällä maalla on vielä pitkä matka kirittävänä siihen pisteeseen, jossa naisia ei yleisesti nähtäisi miehen jatkeena, vaan itsenäisinä yksilöinä, joilla on oma tahto. Valitettavasti feminismiä ja tasa-arvokoulutusta tarvitaan täälläkin, vaikka omassa ystäväpiirissäni on paljon valveutuneita ihmisiä. Onneksi rakkaus ja vapaus kuitenkin näkyvät työelämässäni vain sillä oikealla ihanalla tavalla yhteisöllisyytenä ja sallivuutena.

Jälkiviisastelua

Brasilia on muovannut minua niin monin eri tavoin, että kokonaiskuvan näkee vasta kotiinpaluun jälkeen myöhemmin syksyllä. On käsittämätöntä ajatella, miten elämä on muuttunut muutamassa kuukaudessa ja miten onnekkaasti kokemukseni täällä on muodostunut näin kokonaisvaltaisesti erinomaiseksi. Minulla on tapana juurruttaa itseni paikkoihin, joissa koen kasvavani ja elävän täyttä elämää. Niin näyttää käyvän myös Semana Criativan ja Tiradentesin kanssa, sillä emme kollegoideni kanssa usko, että tämä tarina päättyy tähän työharjoitteluun, vaan vasta alkaa. Ennen lokakuun festivaalia on vielä paljon tekemistä, ja yhdet paluulennot on varmaan ostettava tähän suuntaan, kunhan ensin kotiudun tältä reissulta.

Brasilian valtion poliisin kanssa hinkattu viisumipidennys toi minulle lisäaikaa tässä upeassa maassa. Kesäkuun lopussa suuntaan Kanadaan toiseen ulkomaankuplaani verestämään vaihto-oppilasvuoden high school -muistoja ja viettämään aikaa Kanada-yhteisöni kanssa. Suomeen paluu odottaa elokuussa, ja sen jälkeen tie on avoin – entistä rikkaampana, raikkaampana ja rohkeampana. Toivottavasti maailman tilanne sallii Brasiliaan paluun syksyllä.

Kun katselee taaksepäin Brasiliaan johtaneita asioita, voi aikajanan aloittaa jo vuodesta 2019, kun lähdin jätin taakseni elämäni korporaatio-oravana. Sattumusten kautta päädyin selailemaan heinäkuun helteillä Facebookia pitkästä aikaa, ja näin Taideakatemian ilmoituksen YAMK-tutkintojen lisähausta, joka oli päättymässä kahden päivän päästä. Samalla selauksella törmäsin Turun ammatti-instituutin julkaisugrafiikanopintojen lisähakuun ja päätin laittaa hakemukset molempiin siltä samalta istumalta. Minut hyväksyttiin kumpaankin kouluun, ja kuukauden sisällä muutin Helsingistä takaisin Turkuun aloittamaan aikuisopiskelijaelämää.

Sen jälkeen on jo paljon vettä virrannut Aurajoessa: uusi YAMK-tutkinto hankittu, yksi pandemia lusittu ja elämä viety matkalaukussa Brasiliaan. Monen toivottoman ja tulevaisuuden kannalta epävarman ajanjakson jälkeen se heinäkuinen päivä lopulta johti kaikkeen tähän, mitä elämässä tällä hetkellä on. Jälkikäteen uskaltaa viisastella: asioilla on tapana järjestyä parhain päin. Kuka tietää, jos jouluun mennessä Brasiliaan olisikin rekisteröity yksi moniammatillinen toiminimi, jonka alla maalataan, konsultoidaan, tehdään musiikkia ja tuotetaan design-festivaalia.

PS. Opetushallituksen korkeakouluopiskelijoille suunnatun EDUFI-harjoittelun seuraava hakukierros on 13.–27.9.2022. Myös vastavalmistuneet voivat hakea tiettyjä harjoittelupaikkoja, kuten Brasiliaan. Valmistumisesta täytyy olla alle 18 kk harjoittelun alkaessa. Lue lisää Opetushallituksen sivuilta ja ota rohkeasti askel kohti omaa kasvua ja seikkailua! Äläkä unohda tarkistella oppilaitosten täydennyshakuja!

Kirjallisuutta

Janakka, Jenni 2019.  Röyhkeyskoulu, 2019. Helsinki: Tuuma-kustannus. Saatavilla:

https://www.tuumakustannus.fi/Jenni-Janakka/R%C3%B6yhkeyskoulu.html

Varamäki, Aku 2019. Future proof – tulevaisuuden työkirja. Helsinki: Docendo. Saatavilla:

https://www.workdaydesigners.com/futureproof