22.02.2021

Taiteilija päätyy opettamaan usein rahoittaakseen taiteen tekemisen, mutta työ vie helposti ajan ja energian, jota ammattimainen taiteen tekeminen vaatii. Olen opintojeni aikana usein pohtinut omaa ammatti-identiteettiäni. Olenko minä “oikea taiteilija” saadessani toimeentuloni opettamisesta. Kysyessäni taidealan opettajakollegoilta, mitä he ammatti-identiteetistään ajattelevat, tuntui balanssi taiteen tekemisen ja opetuksen välille olevan vaikea löytää.

Taiteen tekeminen ja opettaminen ovat molemmat paljon ajattelua vaativia töitä. Opettajan työssä on muitakin tehtäviä kuin opettaminen, mutta ne kaikki vaativat jatkuvaa aivotyöskentelyä. Opiskelijan ohjaaminen, opetuksen suunnittelu, kalustohankinnat, koulutuksen kehittäminen ym. ovat vähintään yhtä kuormittavia kuin varsinainen opetus. Tämän vuoksi taiteelle on vaikea löytää aikaa tai energiaa, jos opettajan työ on täysiaikaista. Työnantajalle taas voi olla haastavaa mahdollistaa esimerkiksi 60-prosenttinen työaika, vaikka se tulojen puolesta riittäisi opettajalle.

Vuoteen 2019 saakka opetusvelvollisuus oli esimerkiksi ammattiopistoissa tekniikan aloilla 931 tuntia vuodessa eli 24,5 tuntia viikossa. Taide- ja kulttuurialoilla se oli vain 722 tuntia eli 19 tuntia viikossa. (OVTES 2016.) Toki useimmat opettajat opettivat enemmän kuin 19 tuntia viikossa, eikä tuntimäärään ollut laskettuna opetuksen suunnittelua. Ajatus pienemmästä tuntimäärästä lienee kuitenkin ollut, että taide- ja kulttuurialan opettajat haluavat pitää yllä omaa ammattitaitoaan tekemällä alan töitä opettamisen rinnalla.

Ammatillisten oppilaitosten opettajien siirtyessä vuosityöaikaan (poislukien musiikinopettajat) poistuivat työehtosopimuksen erilaiset liitteet. Tämä selkiytti työehtoja ja palkkoja, mutta samalla ajatus taide- ja kulttuurialan ominaisluonteesta hävisi.

Opetustyö asettaa raamit taiteelliselle työskentelylle

Aloitin opinnot Turun ammattikorkakoulun Master Schoolin Taiteen uudet kontekstit -koulutusohjelmassa syksyllä 2018. Opintojen henkilökohtaiseksi tavoitteekseni otin  taiteilijaidentiteettini selkiyttämisen. Olin vastikään saanut ensimmäisen työskentelyapurahani, joten ammatillinen polku vaikutti selkeältä.

Puolen vuoden opintojen jälkeen polku kääntyi kuitenkin jyrkästi odottamattomaan suuntaan ja tupsahdin puun takaa keskelle päätoimisen opettajan arkea. Opintojen suorittaminen hidastui, ja polun päässä kirkkaana välkehtinyt taiteilijaidentiteetti näytti jäävän puiden takaa välkkymään.

Halusin selvittää, harhailenko ammatti-identiteettini kanssa yksin vai pohtivatko muutkin, miten opettajuus ja taiteen tekeminen sopivat yhteen.

Soitin siis muutamalle tutulle taidealan opettajalle, jotka tekevät taiteellista työtä opetuksen rinnalla. Lyhyellä soittokierroksella esiin nousi selkeästi vaikeus löytää sopiva tasapaino opetuksen ja taiteellisen työskentelyn välille. Kaikki haastattelemani pyrkivät tekemään omia projektejaan opetustyön lisäksi, mutta työnantaja asettaa raamit ajankäytölle. Täysipäiväisen opetuksen päälle ei jaksa tehdä täysipäiväisesti taidetta, joten se jää helposti jalkoihin “vähemmän tärkeänä”. Haastatteluista tuli tunne, että olisi mahtavaa keskittyä taiteen tekemiseen, jos se olisi taloudellisesti mahdollista.

Mielenkiintoista oli myös se, ettei kukaan jättäisi opetustyötä kokonaan. Opettajan työssä joutuu perustelemaan ratkaisujaan ja sanallistamaan niitä. Tämä auttaa hahmottamaan asioita monisyisesti. Oppilaiden kanssa käydyt keskustelut voivat näin jopa edesauttaa omaa taiteilijuutta.

Olen itse samoilla linjoilla. Pyrin opettaessani jäsentelemään asiat helposti ymmärrettäväksi. Moderni opettaja ei ole kaikkitietävä mestari, joka kaataa tietoa oppilaan päähän. Hän on ennemmin ohjaaja, joka keskustelun kautta herättelee oppilaita tarkastelemaan asioita uusista näkökulmista. Opettaja ei anna valmiiksi pureskeltuja ratkaisuja vaan haastaa oppilaat itse etsimään parhaita käytäntöjä.

 

Onko opettaja sittenkin taiteilija?

Lea Kantonen (2005, 43) vertaa väitöskirjassaan Teltta – Kohtaamisia nuorten taidetyöpajoissa yhteisötaiteilijan roolia taidepedagogiin ja löytää näistä runsaasti samankaltaisuuksia. Kumpikin mahdollistaa ryhmän toiminnan suunnittelemalla taiteellisen toiminnan raamit vaikka toimijuus jää ryhmän jäsenille.

Ero on siinä, että pedagogi pyrkii opettamaan ryhmälle tietyn taidon, kun taas yhteisötaiteilijalla ei tätä velvollisuutta ole. Pedagogia ohjaa opetussuunnitelma, ammatillisessa oppilaitoksessa tutkinnon perusteet ja yhteisötaiteilijaa taiteelliselle prosessille asetetut tavoitteet.

Vaikka suuri osa ammatillisen opettajan työstä on nuorten kasvattamista aikuiseksi ja yhteiskunnan jäseneksi, pyrin suhtautumaan opiskelijoihin ammatillisesti kollegoina, joilta voin itse oppia jotain uutta. Tähän myös Kantonen (2005, 98) viittaa kirjassaan.

Opettaja voi käyttää taiteilijuuttaan monella tavalla hyväksi opetustyössään. Hänellä on kokemusta taiteellisen työn tekemisestä, jota opiskelijoiden tulisi oppia. Muiden ammatillisten opettajien tapaan hän on alansa asiantuntija.

Taiteilijuus on kuitenkin usein kutsumus, joka vaatii ulostuloa. Pahimmillaan taiteilija joutuu tukahduttamaan sisäisen palon voidakseen hoitaa työnantajan asettamat velvollisuudet. Lomalla ja viikonloppuisin tulisi palautua eikä käyttää vapaa-aikaa taiteen tekemiseen. Olisiko siis mahdollista palata sen verran menneeseen, että taideoppilaitosten työnantajilla olisi joustoa työajan kanssa?

Tekemällä taidetta opettaja pitää yllä ammattitaitoaan ja omaa sisäistä liekkiään.

 

Haastatellut taiteilijaopettajat:

Anne Haimakainen, lehtori, valokuvauksen opettaja

Olli Hirvanen, muusikko, kitaransoiton opettaja

Maria Kärkkäinen, valokuvataiteilija, media-alan tuntiopettaja

Elina Wuetrich, tanssitaiteilija, tanssipedagogi

 

Lähteet

Kantonen, L. 2005. Teltta. Kohtaamisia nuorten taidetyöpajoissa. Helsinki: Like kustannus.

OVTES 2018–2019 Kunnallinen opetushenkilöstön virka- ja työehtosopimus. 2016. Viitattu 12.12.2020. https://www.kt.fi/sopimukset/ovtes/2018