Turun AMK on panostanut voimakkaasti tekniikan aloille lisäämällä aloituspaikkoja sekä investoimalla oppimis- ja tutkimusympäristöihin. Satsaukset vastaavat Varsinais-Suomen osaaja- ja osaamistarpeeseen….
Tekijät | Authors
Biomuovit eivät ole automaattisesti ekoteko – lyhytikäisyys syö tuotteiden hyötyjä
Muoviroska ja mikromuovi ovat ympäristön kannalta vakavia ongelmapesiä, joiden haitat on ymmärretty vasta muutama vuosi sitten. Julkisuudessa ongelmaan tarjotaan usein ratkaisuksi biomuoveja tai biohajoavia muoveja. Mitä eroa niillä on keskenään tai mikä niiden todellinen hyöty on verrattuna yleisempiin muoveihin?
Biomuovit ja biohajoavat muovit menevät usein mediassa ja muissa kirjoituksissa sekaisin. Biomuoveilla tarkoitetaan muoveja, jotka on valmistettu luokituksesta riippuen vähintään 20-prosenttisesti kasvi- tai eläinpohjaisista raaka-aineista. Käytössä olevat biomuovit sisältävät täten usein myös fossiilisia aineita.
Biohajoavilla muoveilla taas tarkoitetaan muoveja, jotka on valmistettu joko fossiilisista tai biopohjaisista raaka-aineista, ja joiden polymeeriketjut ovat herkempiä pilkkoutumaan kuin perinteisten muovien polymeeriketjut. Tämän vuoksi biohajoavat muovit hajoavat nopeammin kuin perinteiset muovit. Kaikki biomuovit eivät ole biohajoavia, eikä biohajoava muovi ole sama kuin kompostoituva muovi.
Turun ammattikorkeakoulun yliopettaja Liisa Lehtinen käsittelee erilasia muoveja kirjassaan Hyvä, paha muovi. Kirjassa muovia käsitellään materiaalina, joka on kestävä, edullinen ja helposti muokattava materiaali ja jonka ongelmat alkavat materiaalin joutuessa luontoon.
Biohajoava, muttei välttämättä ekologinen
Biohajoavat muovit ovat usein ominaisuuksiltaan ja prosessoitavuudeltaan heikompia kuin perinteiset PE- ja PP-muovit. Tämä johtuu polymeeriketjuista ja niiden pilkkoutumisherkkyydestä. Lehtinen kertoo monen voivan saada käsityksen, että nopeammin luontoon hajoava muovi tarkoittaisi materiaalin olevan ympäristöystävällinen.
Biohajoavien muovien polymeeriketjut on suunniteltu hajoamaan nopeammin tietyissä olosuhteissa, kuten lämpötilassa. Hajoamisprosessin alkamisajankohtaa voi kuitenkin olla vaikea arvioida, ja esimerkiksi väärissä varastointiolosuhteissa hajoaminen voi alkaa liian aikaisin ja täten lyhentää merkittävästi muovin ja siihen pakatun tuotteen käyttöikää.
Hajotakseen kokonaan kompostoituvat muovit vaativat tehokkaat kompostointiolosuhteet. Kompostoituvat muovipussit eivät hajoa tarpeeksi nopeasti jätteenkäsittelylaitoksilla.
– Kompostoitavat muovit eivät koskaan päädy kompostointilaitokselle, eivätkä ne sovellu jätehuollon kuljettimiin. Lopulta muovi kaavitaan pois ja siirretään poltettaviin, eikä kompostoitavuus toteudu.
Lyhytikäisten ominaisuuksiensa vuoksi biohajoavat muovit ovat osa kertakäyttökulttuuria, mitä ihmisten pitäisi välttää.
Ideaaliolosuhteissa kompostoituva muovi hajoaa biomassaksi, hiilidioksidiksi ja vedeksi. Väärissä hajoamisolosuhteissa massa hajoaa hiilidioksidin sijasta metaaniksi, jolloin tuotteen hiilineutraalius ei toteudu.
Lehtinen korostaa, ettei biohajoavien muovien tarkoitus ole kestää pitkää käyttöä. Lyhytikäisten ominaisuuksiensa vuoksi biohajoavat muovit ovat osa kertakäyttökulttuuria, mitä ihmisten pitäisi välttää.
– Öljypohjaisten perusmuovien tuotanto on paljon tehokkaampaa, joten se itseasiassa säästää varsinaista luontoa. Lisäksi, kun lähdetään aloittamaan uudesta raaka-aineesta uusia teknologioita, alussa on aina sitä tehottomuutta. Materiaalien tulee kiertotalouden näkökulmasta olla kierrätettävissä sellaisenaan tai uusiomateriaalina.
Turun ammattikorkeakoulun yliopettaja Liisa Lehtinen tutkii muoveja yhdessä Johanna Kohvakan kanssa kirjassa Hyvä, paha muovi: Vähennä viisaasti.
Luonnossa biohajoava muovi ei hajoa
Muovi- ja mikromuoviroskan määrä etenkin vesistöissä huolestuttaa monia ja biohajoavia muoveja esitetään ratkaisuiksi näihin ongelmiin. Lehtisen mukaan luonnon olosuhteet ovat harvoin ideaalit biohajoavan muovin hajoamiselle, jolloin syntyy mikromuovia.
– Jotta biohajoavat muovit liukenisivat kokonaan esimerkiksi meriveteen, siihen tarvittaisiin erikseen räätälöityjä muovilaatuja, niin sanottuja vesiliukoisia muoveja. Se ei siis tuo ratkaisua merten roskaantumiselle, Lehtinen selventää.
Lehtinen kokee, että ongelmat liittyen muoveihin ovat osittain myös visuaalisia. Muovit eivät maadu samoin kuin monet muut tuntemamme materiaalit, kuten paperi ja metallit. Sama pätee myös vesistöihin.
– Muovit eivät tummu ja sammaloidu samoin kuin muut materiaalit. Vesistöissä muovi jää kellumaan pinnalle aiheuttamaan saman näköhaitan kuin muuallakin luonnossa. Todellisuudessa myös monilla muilla materiaaleilla kestää pitkään hajota luonnossa, mutta vesistöissä ne uppoavat pohjaan poistuen samalla näköhaittana silmistämme.
Lehtinen korostaa, että kirjan kritiikki koskee biopohjaisista muoveista syntynyttä kuvaa ympäristöystävällisempänä materiaalina.
– Biomuovi ei ole ihmeellinen materiaali, eikä sillä voida korvata kaikkia muita materiaaleja. Sana bio ei myöskään tarkoita, että se olisi ympäristöystävällisempi materiaali.
Sana bio ei myöskään tarkoita, että se olisi ympäristöystävällisempi materiaali.
Hyötyjä ja uusia innovaatioita
Lehtinen näkee biohajoavissa muoveissa toisaalta hyvääkin. Niitä pystyy hyödyntämään lääketieteessä esimerkiksi sulavissa kiinnitysruuveissa ja lääkkeiden kehonsisäisessä annostelussa. Lääketieteellisessä käytössä biohajoavista muoveista on enemmän tutkimustietoa, mikä tekee käytöstä turvallista.
Lehtinen ei itse näe biopohjaisilla muoveilla tulevaisuutta kestävän kehityksen näkökulmasta. Sokeriruokoa käytetään biopohjaisten muovien valmistuksessa, eikä ole sosiaalisen kestävyyden tai biodiversiteetin kannalta kestävää käyttää suuria määriä viljelypintaa-alaa yhden kasvin viljelyyn.
Lehtinen kokee pienten määrien, kuten likaantuvien pakkausmateriaalien valmistaminen biomuoveista hyödylliseksi, mutta ei lähtisi korvaamaan suuria määriä muovituotteita biomuoveilla. Sen sijaan hän lähtisi tehostamaan kierrätysmuovin käyttöä uusiomuovin valmistuksessa ja kohdistaisi katseen muovin valmistamiseen suoraan hiilidioksidista.
– Muovin valmistaminen hiilidioksidista on kehitysasteella. Se on positiivinen skenaario, koska siten saataisiin ilmakehästä sidottua hiiltä pois. Silloin se olisi todella luonnontuote, ympäristöystävällinen ja hidastaisi ilmastonmuutosta, Lehtinen kertoo.
BIO-PLASTICS EUROPE -hanke
Turun ammattikorkeakoulu on mukana kansainvälisessä BIO-PLASTICS EUROPE -hankkeessa, jossa etsitään ratkaisuja biomuoveihin maalla ja merellä yhdistäen myös talouden ja ympäristön näkökulmat kiertotalouden kautta.
Hankkeessa keskitytään leluihin, ruokapakkauksiin sekä laivoihin, kalastukseen ja vesiviljelyyn liittyviin tuotteisiin. Tutkimusta tehdään muun muassa muovien ominaisuuksista, kompostoitavuudesta ja kierrätettävyydestä sekä markkinoilla olevasta kysynnästä ja kiertotaloudesta.
– Euroopan Unioni ajaa tällä hetkellä biomuovien käyttöönottoa Euroopassa. Hankkeessa keräämme tietoa EU:n päätöksenteon tueksi, Lehtinen kertoo.
Turun ammattikorkeakoulussa keskitytään biohajoavien muovien hajoavuuteen. Tutkimuksissa simuloidaan, miten biohajoavat muovit hajoavat hapettomissa olosuhteissa ja voisiko hajoamisprosessia hyödyntää biokaasulaitoksissa.
Muissa hankemaissa tutkitaan biohajoavien muovien hajoamista luonnossa ja erilaisissa ilmastoissa. Tarkoitus on tutkia tuotteiden koko elinkaarta ja miten materiaalit istuvat jätehuoltoon.
Kuva: Martti Komulainen
Tutustu BIO-PLASTICS EUROPE -hankkeeseen ja Kiertotalouden liiketoimintamallit -tutkimusryhmään.
Todella hyvä artikkeli! Tästä pitäisi erityisesti puhua lukion biologian kursseilla.
Kiitos palautteesta!
Mielenkiintoinen artikkeli, mutta siinä sivutetaan yksi ja se kaikkein merkittävin alue, joka koko ajan nostaa päätään julkisessa keskustelussa.
Meriä käsitellessä, ei tarkennettu että onko muka biomuovi eliöön joutuessa yhtä haitallinen / pitkäikäinen. Ja siis sillä tiedolla jota on.
Biomuovin tärkein sektori onkin elintarvikkeiden kanssa tekemisissä olevat muovit, eli pakkausmuovit. Ja sillä kaikella oletuksella, että ei yhtä haitallinen kuin ei biomuovi.
Tämä hyvin oleellinen puoli biomuoviasiassa jätettiin käsittelemättä. Se ei toki poista monien pointtien samana pysymistä konteksteissaan joissa ne esitettiin.
Hei Tero, kiitos kommentistasi! En osaa sanoa, millainen hajoamisnopeus biohajoavalla muovilla on merieläimen vatsalaukussa. Biopohjaisella muovilla hajoamisnopeus riippuu tietenkin siitä, onko se biohajoava vai onko se rakenteeltaan samanlaista kuin fossiilipohjainen. Oletan, että eläin kyllä ehtii tukehtua tai kuolla nälkään ennen biohajoavan muovin sulamista. Perustan ajatuksen siihen, että ko muovia markkinoitaisiin liukenevana, jos se olisi riittävän nopeasti liukeneva, kuten tekstissäkin viitataan. Artikkelissa viitataan Bio-Plastics Europe -hankkeeseen, jossa tehtiin myös ekotoksisuustestejä. Valitettavasti monet niiden tulokset indikoivat, että biohajoavien muovien hajoamistuotteet olivat eliöille haitallisia, jopa myrkyllisiä.
Artikkeli viittaa kirjaan, jossa myös pohditaan biomuovien elintarvikekäytön ongelmia. Näitä on mm. ei-hallittu hajoaminen ja sitä kompensoiva valtamuoveja lyhyempi hyllyikä. Biohajoavilla muoveilla voi olla myös migraatio-ongelmia, jolloin pakkauksesta liukenee elintarvikkeeseen polymeerien hajoamistuotteita. Biohajoavilla muoveilla on myös usein turhan suuri vesihöyrynläpäisevyys, jolloin siihen pakattavat tuotteet kuivuvat nopeammin. Koska ruuantuotannon ympäristövaikutukset ovat merkittäviä, olisi oleellista, että kaikki prosessoitu ruoka pakattaisiin niin, että ruuan säilyvyys olisi mahdollisimman hyvä.
Elintarvikepakkauksissa käytettävät fossiilipohjaiset muovit, kuten PE, PP ja PET ovat kaikki turvallisia muoveja, joilla on hyvät barrierominaisuudet, jolloin niiden kyky säilyttää elintarvikkeen laatu pitkään hyvänä on maksimoitu. Hyvin organisoidussa yhteiskunnassa elintarvikemuovit myös kierrätetään asianomaisesti, jolloin suuret volyymit samaa muovia varmistaisivat myös tehokkaan kierrätyksen. Biomuovien osuus kaikista tuotetuista muoveista on alle 2 %, josta suoraan seuraa, että niiden kierrättäminen on hankalaa ja tehotonta. Erityisesti kiertotalouden näkökulmasta olisikin varmistettava, että kaikki pakkaukset olisivat kierrätettävissä ja niiden materiaali uudelleen käytettävissä. Hyvä, paha muovi -kirjassa päädyimmekin siihen, että ainoa oikea tie muovin haittojen vähentämiseen on kertakäyttökulttuurin lopettaminen ja uudelleenkäytettävät pakkaukset. Tähän lopputulemaan ovat myös EU:n päättäjät päätyneet uusissa PPWR-säädöksissään. Tämän lisäksi tarvitaan se toimiva jätehuolto ja ihminen, joka ymmärtää vastuunsa jätteiden kierrättäjänä.