11.03.2019

Perustin osana Taivas-yhtiöitä mainostoimiston Moskovaan ja lähdin miljonäärimarkkinoille tekemään miljoonia. Sitä ennen oli mainostoimisto perustettu myös Pietariin ja ostettu puolet toiminnassa olevasta ketjusta Baltiassa. Kokonaisuudessa työskenteli enimmillään 120 henkeä neljässä maassa, yhteensä viidessä toimistossa. Asiakkaina olivat Suomesta mm. Atria, Valio ja Fazer Leipomot.

Moskovan valot

Muutin perheeni kanssa 2007 Moskovaan, josta heinäsirkkana loikin eri toimistojen väliä mukaan lukien Helsinki. Moskovasta jäi pääsääntöisesti hyvät muistot. Kaupunki elää 24/7. Jos haluaa ostaa sohvan kello kahdelta yöllä, se onnistuu. Kaupat, ravintolat, kuntosalit ovat auki niin, kuin omistajat haluavat. Yhteiskunta ei aukioloja säätele. Alkoholia ei saanut myydä kaupoista iltayhdentoista jälkeen, mutta käytännössä sääntöä ei noudatettu. Jos lähti sunnuntaiaamuna kahdeksalta tennistunnille, niin porukkaa pörräsi joka puolella. Oli vaikeaa sanoa, olivatko he olleet siinä koko yön, vai olivatko aamuvirkkuja muuten vain.

Jos jotain niin katujen siisteyden oli Putin laittanut kuntoon. Eikä ainoastaan harjalla ja pensselillä, vaan myös Kalasnikovilla. 1990-luvun lopun ”dark times” oli muisto vain. Aika, jolloin gangsterit ja rosvot hallitsivat kaupunkia ja sen katuja. Toki he edelleen pyörittävät kasinoita ja prostituutiota, mutta näkyvä osa kaupungista on kansalaiselle turvallinen. Kulkukoiria oli ja alkoholisteja, mutta he pitivät leiriään puistojen siimeksessä, poissa miliisien ja kansalaisten silmistä. Tosin kerran vaimon tullessa lapsen kanssa kotiin puliukko nojasi talomme seinään ja kusta lorotti autuaasti. Samalla hokien ”izvinitse, izvinitse” eli anteeksi, anteeksi. Kohtelias puliukko.

Minulta on kysytty, enkö kokenut oloani turvattomaksi Moskovassa, johon vastasin, että Helsingin keskustassa lauantaiyönä on olo turvattomampi kuin Moskovassa.

Minulta on kysytty, enkö kokenut oloani turvattomaksi Moskovassa, johon vastasin, että Helsingin keskustassa lauantaiyönä on olo turvattomampi kuin Moskovassa. Mm. metropysäkeillä oli rynnäkkökiväärein aseistautuneita miliisejä, joita varten piti pystyä tarvittaessa osoittamaan henkilöllisyytensä. Ikinä ei papereita kysytty, johon vuokraisäntäni totesi:” in that case you would be the tallest and blondest georgian they have ever seen.”

Moskovan tapahtuma- ja kulttuurielämä on rikasta ja perinteikästä. Bolshoi-teatteri, Sirkus, näyttelyt ja konsertit seuraavat toisiaan. Lushniki-urheilukeskus on monelle suomalaisellekin tuttu. Kirkot ja niiden uskomattomat taidesisällöt avaavat venäläistä sielunmaisemaa. Tämä osaltaan selittää mielestäni sen, miksi Venäjältä puuttuvat keskisuuret (perhe)yritykset. Jos ei tehdä hengenpitimiksi, niin tehdään siitä jotain äärettömän suurta. Venäläinen unelmoi sohvallaan vodkan ja suolakurkun voimin jostain. Se jokin kasvaa niin suureksi, että sen edessä tulee voimaton olo. Paras jäädä sohvalle.

Torikauppaa

Yleinen mielikuva venäläisistä työtä tekemässä on tietynlainen laiskuus. Juontaa varmasti kommunismin aikaan, jolloin saman sai kuin toverikin mahdollisimman vähällä vaivalla.

Todellisuus on kuitenkin toinen. Perusyrittäjä on maaseudulla kovissa olosuhteissa kurkkua, tomaattia, kaalia jne. kasvattava viljelijä. Tuotteen jalostusastetta nostetaan purkittamalla se vihreiksi tomaateiksi, hapankaaliksi ja suolakurkuksi. Noin esimerkiksi. Maaseudulta lähdetään aamuviiden aikaan kohti Moskovan keskustan toreja (”rynok”). Tavarat myydään kaupunkilaisille ja takaisin kotona ollaan myöhään iltapimeällä. Toivottavasti auto kestää!

Kaikki kauppa tehdään tietysti käteisellä. Kuitteja ei ole. Alvia ei ole.

Moskovassa myytiin kaikkea toreilla. Huonekaluja, LVI-tarvikkeita, autoja ja autotarvikkeita. Elintarvikkeita, kemikaaleja ja kosmetiikkaa. Vaatteita, jotka on ajettu rämällä Zilillä Kiinasta asti myyntipisteeseen. Musiikkia ja elokuvia. Neuvostoajan roinaa tietysti sekä matkamuistoja.

Mutta tori on elävä kaupantekokeskus siinä missä meille Prisma tai Verkkokauppa ovat vain ostopaikkoja. Torilla voi ostosten lomassa syödä, juoda kupin teetä ja jutella tuttujen kanssa. Puolet Venäjän WC-paperimarkkinasta myydään torikauppana.

Kaikki kauppa tehdään tietysti käteisellä. Kuitteja ei ole. Alvia ei ole. Mutta yrittäjyyttä on ja paljon. Kuka väittää, ettei se eläkeläispariskunta, joka on pyytänyt kalansa ja kuivannut ne, matkannut kolme tuntia Moskovan keskustaan ja takaisin, osoita yritteliäisyyttä? Pakon edessä, ehkä, mutta silti. Torikauppias on venäläisen pienyrittäjän ruumis ja sielu.

Nollasummapeliä

Minulle sanoi kerran eräs Moskovassa asuva jenkkiohjaaja, että oikeastaan ainut, jonka hän tietää luoneen aitoa arvoa yrittäjyydellä on tatarstanilainen Roustam Tariko. Hänestä lienee pari sanaa paikallaan.

Siinä missä oligarkit ovat jakaneet entisiä valtion kaasu-, öljy-, metalli- ja mineraaliomistuksia keskenään, Tariko on luonut omaisuutensa (2009 arvio 1,1 mrd USD) yritteliäisyydellä, kekseliäisyydellä, bisnesvainulla ja ennen kaikkea ahkeruudella. Hän aloitti kadunlakaisijana ja nousi joka aamu, oli pakkaslukema mikä tahansa, töihin. Perusti kahden ystävänsä kanssa siivousliikkeen (elettiin vielä 80-luvun puolta).

Tariko jatkoi maahantuonnilla tuotteinaan suklaata ja alkoholia ja nosti mm. Camparia maahantuoneen yhtiönsä markkinajohtajaksi Venäjällä. Samalla Tariko ihmetteli, että kun Venäjä kerran maana ”omistaa vodkan”, niin miksei sillä ole kotimaista premium-merkkiä. Hän halusi markkinoille brändin, joka olisi paitsi Venäjällä valmistettu, myös ” would embody the vibrant spirit of Russia.”

Syntyi Russki Standardt, josta tuli menestys miltei heti.

Mutta nämä oligarkit ja muu vaikutusvaltainen yrittäjäkunta, joka pyörittää jättimäisiä yrityksiä ja rahaa, josta muuten sivumennen sanoen oli tilastoimattoman faktan mukaan 80 % Moskovassa – mikä heidän roolinsa on?

Sellainen ajattelu, jossa minä panen 50 dollaria, sinä panet 50 dollaria ja yhdessä saamme ne kasvamaan 200 dollariin, on harvinaista.

Suurin ajatusvirhe ja samalla venäläisen yrittäjyyden ongelma on, että jos pöydällä on sata dollaria rahaa, se ei summana siitä kasva. Ajatellaanpa asetelmaa, jossa pöydän ympärillä on pari-kolme ihmistä (”zelovek”). Minä saan rahasta kaiken, en mitään tai jotain siltä väliltä. Riippuen siitä, kuinka ovelasti pelaan. Mitä minulla on pöytään tuotavana voi olla esimerkiksi suhteita, mutta Tarikon kaltaisella ahkeruudella ei juurikaan ole merkitystä. Hän olisi todennäköisesti pöydän aasi hikoillessaan rahan eteen. Ja kun on mielikuvallisesti aasi, saa aasin kohtelun.

Sellainen ajattelu, jossa minä panen 50 dollaria, sinä panet 50 dollaria ja yhdessä saamme ne kasvamaan 200 dollariin, on harvinaista. Sellainen saattaa löytyä vain syvän veljeyden kautta. On ryypätty ja syöty, käyty metsällä ja kalassa, saunottu (”banja”), käyty huorissa ja ehkä pelastettu toisen henki (meinasi kännissä hukkua). Ja siis kyllä, veljeyden.

Tällainen ajatuskulku lähtee varmasti yleisestä lyhytjännitteisyydestä yhteiskunnassa: mistä sitä tietää koska on taas vallankumous. Toinen asetelma on, että brändien ja muun immateriaalisen päälle ei joko osata tai uskalleta laskea mitään. Maassa on tietty määrä öljyä, sen määrä ei kasva ja sillä on hinta.

Milloin pilkotaan puita?

Venäläiset ovat ihan hyviä pyörittämään venäläistä bisnestä: maksetaan palkkoja pimeästi (Venäjällä työntekijän tuloveron maksaa yritys – tosin se oli vain 13 %). Tuloutetaan sitä vastaan maksuja pimeästi – on siis kaksi kassaa. Korruptio on suoraviivaisempaa kuin Suomessa. Maksetaan virkamiehille asioiden jouduttamisesta. Mainosalalla, jossa toimin, paras pesti oli ”agency producer” eli toimiston tekemien mainoselokuvien tuottaja. Jenkkikollegani sanoi, että jossei treatmentin ja tarjouksen ohessa mennyt pulleaa kirjekuorta, niin turha kuvitellakaan saavansa keikkaa.

Sopimuksista etsitään porsaanreikiä, ”oikeutta” venäläisissä tuomioistuimissa käydään ahkerasti, verotarkastuksen voi ostaa kilpailijalle sadalla tonnilla USD. Ja kun verotarkastus tulee (meille tuli sekä Moskovaan että Pietariin), on kysymys vain laskun suuruudesta. Että tarkastaja lähtisi käynniltään ilman rahaa pois, ei ole vaihtoehto. Suomalaisena yrityksenä pääsimme vähällä, kun oikein mitään ei ollut osoittaa. Tosin jo alkuvaiheessa vihjailtiin, että tarkastus voisi olla lyhytkin, jos…

Venäläisen bisneksen toinen puoli on verkostoituminen. Turkulaisellakaan ei ole mitään käsitystä siitä, miten tärkeä verkosto on Venäjällä.

Venäläisen bisneksen toinen puoli on verkostoituminen. Turkulaisellakaan ei ole mitään käsitystä siitä, miten tärkeä verkosto on Venäjällä. Tuotteen etevämmyydellä tai hinnalla ei niinkään ole merkitystä – ainakaan alkuvaiheessa. Esittelijällä, suosittelijalla ja kenet nyt satutkin tuntemaan, sen sijaan on.

Eli venäläinen yhtiökumppani puolustaisi paikkaansa. Tuntee kiemurat ja on verkostoitunut.

Mutta, mutta: se lyhytjänteisyys. Bisneksen rakentaminen saattaa kestää ja vaatia aikaa. Sitä venäläisellä ei ole. Vallankumous, ruplan romahdus, sota, ”tsaarin juonet”, kilpailijan hyökkäykset jne. vaanivat kulman takana. Jolloin venäläinen asettaa sen kuuluisan venäläisen kysymyksen: ”milloin pilkotaan puita?”

Tulevaisuus

Venäläinen suhtautuu tulevaisuuteen odotellen. Periaatteessa kaikki on mahdollista, mutta kohtalo ja tsaari säätelevät elämää enemmän kuin ihminen itse. Yhteiskunnan varaan ei voi laskea, perheen varaan kyllä. Jos venäläisen sanonta ”koska tahansa voi kultaharkko tipahtaa taivaasta” pitää paikkaansa, niin kannattaako tässä yrittää?

Ollessani Moskovassa kaikki oli hyvin. Talous kasvoi, ulkomaiset yhtiöt ja brändit näkyivät, isoja ostoskeskuksia nousi keskustaan ja laitamille. Ihmisten huulilla oli jopa yleinen hymyn kare silloin tällöin – venäläinen kun varaa hymyn vain ystävilleen. Toimistossa suunnittelimme siideribrändin lanseerausta, Glitnir Russian kampanjaa, pitchasimme Moskovan formularadan identiteettiä ja oli pöhinää kaikenlaista.

Sitten tuli vuosi 2008 ja sen jälkeen 2009 ja kylmä talousviima puhalsi Venäjänkin yli. Projektit laitettiin kiinni tai vähintäänkin pressut päälle. Taivas-yhtiöt sulki Moskovan ja Pietarin ja myi Baltian toiminnot. Retken taloudellinen tulos taisi olla plus miinus nolla. Jos ei voittajana, niin monta kokemusta rikkaampana tultiin pois.

Mutta mitä teki Venäjä? Raakaöljyn hinta oli noussut koko 2000-luvun. Kiinan kasvusta johtuva kysyntä edelleen nosti hintaa 2010-luvulle tultaessa. Lehman-Brothers ja sub-prime -kriisi eivät niinkään koskettaneet Venäjää. Venäläisiä turisteja virtasi Suomeen.

Sotsin olympialaisissa alkuvuonna 2014 Putin ja Venäjä olivat koko maailman polttopisteessä. Ulkomaisia investointeja virtasi maahan. Venäjästä oli tulossa ”eurooppalainen kansakunta”. Ei enää kylmää sotaa, vaan kanssakäyntiä ja kaupankäyntiä. Putin on pilkkomassa puita.

Samana vuonna Putin sitten valtaa Krimin niemimaan ja osan Ukrainaa. ”Nämähän kuuluvat meille ja haluavat sitä paitsi osaksi Venäjää”. Rytäkässä kasakat ampuivat yhden matkustajakoneenkin alas.

Seuraa ilmapiirin välitön kiristyminen, koko Venäjä-brändin hyperinflaatio. Taloudelliset pakotteet puolin ja toisin. Rupla romahtaa. Investoinnit jäätyvät – Venäjän omatkin investoinnit ovat suureksi osaksi esim. ulkomaisia koneita, joiden hinnat karkasivat pilviin.

Parhaillaan kansa köyhtyy ja Putin kiihdyttää asevarustelua. Tuntuuko tutulta? Toistaako historia itseään?

Mitä köyhempi kansa, sen isommat paraatit.