01.12.2020

Kirjallinen opinnäytetyöni käsittelee sattumaa ja sitä, mitä sattuma on, millä tavalla se vaikuttaa taiteeseeni ja siihen, millainen minusta on tullut. Pohdin sattuman rinnalla myös omakuvaa ja omaelämäkerrallisuutta taiteellisessa työskentelyssäni.

Sekä kirjallisen että taiteellisen opinnäytetyöni aiheita miettiessäni kävin läpi teoksiani ja pohdin tapaa, jolla teen taidetta. Päädyin jokaisen teoksen kohdalla pyörimään jossakin sattuman, sattumanvaraisuuden, kokeiluiden ja suunnittelemattomuuden rajapinnoilla. Ymmärsin, että sattuma eri esiintymismuodoissaan on ollut teokseni yhteen punovana punaisena lankana. Toisinaan räikeän kirkuvan punaisena, toisinaan haalean vaaleanpunaisena, kuitenkin aina samaa väriperhettä. Sattuman rinnalle ovat nousseet vahvasti henkilökohtaisuus, omaelämäkerrallisuus ja omakuvaan tukeutuvat teokset.

 

Selittämätön sattuma taiteen tekijänä

Sattumaa on tutkittu vuosisatojen ajan eri tieteilijöiden ja filosofien toimesta. On pohdittu sen olemusta ja sen olemassaoloa. Toiset ovat sitä mieltä, että sattumaa ei ole olemassa, on vain tapahtumaketjuja, jotka saavat jotkin tapahtumat vaikuttamaan täysin sattumanvaraisilta. Tämä kiinnostus johtunee siitä, että ihmisellä on tarve selittää asioita, joilla ei ole selitystä. Mietin opinnäytetyöprosessin aikana paljon sitä, onko selitysten saaminen kuitenkaan tarpeen.

Olen itse henkilökohtaisesti kiinnostunut sattumasta. Siitä miten se toimii, miten se muokkaa elämää, arkea ja olemassaoloa. Minulla on tarve ajatella, että sattuma, vaikka sille onkin jonkinlaisia syitä tai selityksiä, on jollain tapaa selittämätön. Haluan ajatella, että se on olemassa ja minulla on mahdollisuus käyttää sitä hyödykseni elämässäni ja taiteessani. Minulle on tärkeää tieto siitä, että asioilla ei ole määriteltyä lopputulosta, vaan mikä tahansa tapahtuma voi muuttaa sen. Minulle sattuma on positiivinen voima, ja haluan nähdä sen sekä sattumaan rinnastettavan vahingon olevan asioita, jotka johtavat hyviin lopputuloksiin. Se millaiseksi maalaus, valokuva, installaatio tai vaikka videoteos muodostuvat, ei ole pelkästään minun, taiteilijan, käsissä, vaan jokin muu voima saa osallistua niiden tekemiseen. Haluan antaa sattumalle ja vahingolle tilaa luoda jotain, mitä en koskaan olisi itse suunnitellen pystynyt luomaan. Tällöin valta annetaan jollekin elottomalle, näkymättömälle, jollekin selittämättömälle.

Uskon itse siihen, että sattumaa ei voi selittää täysin rationaalisesti. Mielestäni on olemassa asioita, jotka johtavat kohti sattumaa ja ovat osa sattuman syntyä. Uskon sekä siihen, että sattuma on olemassa, että siihen, että sitä ei ole olemassa. Samalla ajattelen myös, että taidetta voi tehdä täysin suunnitelmallisesti ja ilman sattuman tai vahingon olemassaoloa. Se ei kuitenkaan ole itselleni luonteva tapa toimia. Sattumassa minua vetää puoleensa juuri sen ennustamattomuus ja hallinnan antaminen jollekin muulle taholle. Ei kuitenkaan kenellekään muulle ihmiselle.

Rubuzak

Taiteellisen työskentelyni osana on myös taidekollektiivi Rubuzak. Rubuzakin työskentely perustuu tietynlaiseen keskeneräisyyteen, kokeiluihin ja kollektiiviseen pohdintaan. Tekemisemme vaikuttaa usein jollain tapaa järjettömältä, kuitenkin se kulkee eteenpäin ja kerrostuu teos teokselta yhteistyömme jatkumoon.

Koen, että sisäsyntyisen taikauskon, kokeellisuuden ja eräänlaisen kollektiivisen ajattelun lisäksi sattumalla on myös Rubuzakin taiteessa suuri rooli. Juuri näissä samoissa ajatuksissa kulkeminen, jonkinasteinen epämääräisyys ja kokeilu tekee taidekollektiivityöskentelystä itselleni mieluisaa.

  

Henkilökohtaisuuden hämärä raja

Käytän taiteessani paljon itseäni. Teoksissani on paloja henkisestä ja fyysisestä olemuksestani, henkilökohtaisesta elämästäni, ympäröivistä ihmisistä ja suhteestani heihin ja maailmaan. Tällöin tuon itseni ja elämäni alttiiksi, paljaaksi ja muiden arvosteltavaksi. Ajattelen omakuvallisten teosten olevan myös jollain tapaa elämäkerrallisia – niitä tehdessäni kerrytän jonkinlaista elämäkertaa, kirjoitan sanoin ja kuvin sekä siveltimen vedoin.  Olen kiinnostunut elämäkerrallisuudesta osana erilaisten teosten työstämistä. Haluan myös teosteni kautta pohtia sitä, millä tavalla perimä ja erilaiset sukulaisuussuhteet, geenit ja kasvu- sekä elinympäristö voivat vaikuttaa siihen, millaiseksi olen kaiken sen vaikutuksen alaisena tullut.

Olen taiteellisessa työskentelyssäni oikeastaan aina keskittynyt teemoihin, jotka ovat henkilökohtaisia. Olen tuonut esiin sekä luonut hetkiä ja ajatuksia, jotka nousevat henkilökohtaisuudesta ja omasta elämästäni. Ammennan taiteeseeni tunnetiloista ja niiden kohteena ja aiheuttajana olevista ihmisistä.

Haluan teoksillani luoda eräänlaisia katsauksia ihmisyyteen ja inhimillisyyteen. Näiden teemoja kanssa työskennellessä mietin sitä, missä kulkee henkilökohtaisuuden raja ja millä tavalla itse taiteilijana teen siitä rajasta tiukemman, tai millä tavalla häivytän sen.

 

Elämä on taidetta, taide on elämää

Pohdinnoissani päädyin siihen, miten tärkeää taide on minulle ja miten tärkeää sattuma on taiteelleni. Mietin usein sitä, millä tavalla tietyt elämäntapahtumat ovat johdattaneet minut tähän hetkeen. Sattumalta, harkiten. Miten olen löytänyt tieni vuosien jälkeen paikkaan, henkiseen ja fyysiseen ympäristöön, jossa voin elää ja hengittää taidetta. Taide myös valuu ja vyöryy muuhun elämääni, ja vastavuoroisesti myös kaikki muu ympärilläni tihkuu osaksi taidettani. Kun nämä törmäävät, syntyy tarve teokselle.

Opinnäytetyössäni kirjoitan: ”Minulle taide on vakavaa leikkiä. Se on etsimistä ja ympäröivän maailman tutkimista. Kauneuden löytämistä rumuuden keskeltä ja kovan esiintuomista pehmeyden kautta. Se on epämiellyttävää, se on kiehtovaa, se on jotain, mistä ei halua koskaan olla täysin varma. Se on juuri sitä, mitä elämä on. Sitä, missä vietämme aikaamme ja mistä paloista olemme koostuneet. Se on perimää, se on opittua, se on tutkimisen ja etsimisen, löytämisen ja kadottamisen tulos. Ei mitään, mutta samalla aivan kaikkea.”