Siirry sisältöön Siiry hakuun

Meissä (ilmast)on muutos – Taidelähtöisten menetelmien potentiaali ilmastotunteiden työstämisessä ja tukemisessa

Ilmastonmuutos on tämän hetken puhutuimpia asioita, joka on saanut ihmiset marssimaan paremman huomisen puolesta ja vaatimaan muutoksia niin arkiseen elämään kuin globaalistikin. Ilmastonmuutos nostaa esiin tunteita, joiden käsitteleminen voi olla yksilölle haastavaa. Tässä artikkelissa kerron hankkeestani, jossa tutkin yhteisö- ja performanssitaiteen menetelmien sekä dialogisen työskentelyotteen tarjoamia mahdollisuuksia ympäristö- ja ilmastotunteiden työstämiseen sekä ympäristösuhteen ja -kokemuksen tukemisen keinoina. Hanke oli osa Turun ammattikorkeakoulun kulttuurialan ylemmän ammattikorkeatutkinnon soveltavan taiteen opintojani. Pyrkimys dialogiseen ympäristösuhteeseen on perusteltu työskentelyssä ilmastotunteiden kanssa.  Taidelähtöiset menetelmät mahdollistavat dialogin ja tukevat tunnetyöskentelyssä.

 

Johdanto

Ilmastonmuutos ja taide

Ilmastonmuutos on tämän hetken puhutuimpia ympäristökriisejä. Määrittelen ilmastonmuutoksen tässä artikkelissa ihmisen aiheuttamaksi, koko maapallon ilmaston keskilämpötilaa nopeasti nostavaksi ilmiöksi (WWF Suomi 2019). Ilmastonmuutoksen seuraukset ovat massiiviset, ja asian kokonaisvaltainen ymmärtäminen tuntuu mahdottomalta. Kuitenkin merkit ilmastonmuutoksen seurauksista ovat jo nyt arkipäivää. Ilmastonmuutoksen näkyvät vaikutukset ovat ympäristössä, mutta usein näkymättömäksi jäävät ilmastonmuutoksesta kumpuavat tunteet.

Taide on osa yhteisöä ja ympäristöä. Taide voidaan nähdä osana kommunikaatiota, tapaa toimia, tapana olla maailmassa sekä erillisenä työvälineenään. Taide voi olla tarkoituksenmukaista, tahatonta, tavoitteellista tai päämäärätöntä. Taiteella on paikkansa ja arvonsa, taide on läsnä. Taide tekee näkyväksi asiat, joille ei välttämättä ole sanoja – kuten esimerkiksi ilmastonmuutoksesta kumpuavat tunteet.

Taiteessa tehtävät työt ovat usein prosesseja, joissa on mahdoton etukäteen määritellä lopputulosta. Kuitenkin voi asettaa ajatuksen tai toiveen lopputuloksen muodolle. Sama pätee ajatuksiin ja toiveisiin ympäristön ja ympäristötyön kanssa: tulevaisuutta on mahdoton ennustaa, mutta tulevaisuuteen voi kohdistaa toiveita. Asetetun tavoitteen hyväksi tulee kuitenkin tehdä työtä, ja kehittämishankeeni on tarkoitus olla osa parempaa huomista: tunteiden ilmaisun kautta voi saada tukea ilmastotunteiden käsittelyyn ja mielen hyvinvointiin. Tämä tukee yksilöä myös konkreettisissa toimissa taistelussa ilmastonmuutosta vastaan.

 

Kehittämishanke

Kehittämishankkeeni toiminnallinen osuus toteutui vuonna 2018, jolloin Suomessa kuten muuallakin maailmassa oli paljon ilmastonmuutokseen liittyvää kansalaistoimintaa: ihmiset vaativat ilmastotekoja. Taiteen kentällä on ollut käynnissä useita ilmastonmuutokseen ja ympäristöteemoihin liittyviä projekteja, joiden näkökulmat vaihtelevat dystopiasta utopioihin. Samaan aikaan käydään keskustelua ilmasto- ja ympäristöasioihin liittyvistä tunteista sekä niiden vaikutuksista ihmisen hyvinvointiin. Monet organisaatiot sekä yksittäiset ihmiset tekevät merkittävää pioneerityötä ympäristötunteiden parissa niin yksilöiden kuin eri yhteisöjenkin kanssa. Silti monilla voi olla kokemus, että he jäävät yksin tunteidensa kanssa. Ihmiset tarvitsevat laajempaa tietoa, apua ja toimintaa ilmasto- ja ympäristötunteiden kanssa.

Kehittämishankkeeseeni sisältyi kiertävä Ilmuteltta – Ilmastonmuutos, ilmaise muutos! sekä kolme performanssia. Avaan tässä artikkelissa kehittämishankkeeni toiminnallisen osuuden pohjalta tehtyjä havaintoja soveltavan yhteisötaiteen (Ilmuteltta) ja soveltavan performanssitaiteen mahdollisuuksista ilmastotunteiden työvälineinä. Ilmastotunteilla tarkoitan yksilöllisiä ilmastonmuutokseen liittyviä ja siihen kohdistuvia tunteita. Ilmastonmuutokseen kohdistuvista tunteista käytetään erilaisia ilmaisuja, joista ilmastoahdistus on usein käytetty. ”Ilmastoahdistus” sisältää ennakko-oletuksen tunteiden laadusta, joten siksi olen päätynyt neutraaliin ilmaisuun ”ilmastotunteet”. Hankkeessani pyrin dialogiseen tunnetyöskentelyyn, ja siksi en rajannut ilmastotunteiden määritelmää, vaan pyrin mahdollistamaan kaikkien ilmastonmuutokseen kohdistuvien tunteiden ilmaisemisen.

Toimintani myötäilee Myllyviidan (2016, 19) toteamusta, että jokainen kokee ympäristön omista lähtökohdistaan, ja täten tunteetkin ovat yksilöllisiä. Tässä artikkelissa tuon esiin pohdintoja ympäristökokemuksen ja ympäristösuhteen vaikutuksista ilmastotunteiden syntymiseen sekä ilmastotunteiden vaikutuksista yksilön ympäristösuhteeseen. Havainnoin taidelähtöisten menetelmien hyödynnettävyyttä tunnetyöskentelyyn soveltavan taiteen näkökulmasta tekijänä, kehittäjänä ja kokijana.

 

Tunnetyöskentely

Tunnetyöskentelyä toteutetaan monissa kuntoutumista ja hyvinvointia edistävissä toiminnoissa, joissa ihminen voi käsitellä omia tunteitaan sekä keskustella niistä yksin, ryhmässä, asiantuntijan tai vertaisten avulla. Myös erilaisten tunteiden, sairauksien ja teemojen ympärillä on olemassa esimerkiksi ryhmiä ja tapahtumia. Taidelähtöisiä menetelmiä sovelletaan tunnetyöskentelyssä laajasti, esimerkiksi luovaa kirjoittamista, erilaisia draaman menetelmiä sekä musiikin menetelmiä.

Ilmastotunteiden käsitteleminen on Suomessa alkutekijöissään mutta hyvällä alulla: erilaisia ilmastonmuutokseen liittyviä toimintoja ja ryhmiä on käynnissä, ja niitä ollaan koko ajan kehittämässä.

Suomessa ei ole vielä kuitenkaan juurikaan käytetty taidelähtöisiä menetelmiä ympäristö- ja ilmastotunteiden työstämisessä. Kehittämishankkeeni nimi Minussa (ilmast)on muutos viittaa ilmastonmuutokseen ihmisessä ja sen seurauksiin tunteissa. Nimi viittaa myös siihen, että ihminen voi olla toimija tekemällä muutoksen omiin ilmastotunteisiinsa ja sitä kautta olla myös toimija ympäristössään, taistella ilmastonmuutosta vastaan.

 

Henkilökohtainen lähtökohta

Kehittämishankkeeni lähtökohtana oli henkilökohtainen tunnekokemus ilmastonmuutoksen läsnäolosta itsessäni. Omassa heräämisessäni ei varsinaisesti ollut kyse havahtumisesta ympäristön tilaan, vaan enemmänkin havahtumisesta ilmastonmuutoksen läsnäoloon kehossani ja joka päiväisessä elämässäni. Kuitenkin sen sijaan, että olisin suostunut ahdistumaan tästä ”toisen” läsnäolosta itsessäni tai ilmastonmuutoksesta ympäristössä, siirsin vallitsevan tunteen toimintaan: taiteeseen, joka on minulle keino käsitellä ja jäsentää kokemuksiani. Pihkala (2017, 162) toteaa, että liikkeelle saava syyllisyys ympäristöahdistuksesta motivoi toimimaan, poistumaan sivustakatsojan roolista. Vaikken koe, että olisin suoranaisesti kokenut syyllisyyttä, ajoi epämääräinen tunnemöykky minut silti toimintaan. Turunen (2016, 160) toteaa ahdistuksen johtuvan yksilön tyytymättömyydestä niihin liittymiin tai yhteyksiin, jotka toteutuvat elämässä.

Muuttaakseen vallitsevaa tilannetta henkilön täytyy käyttää luovuuttaan, jotta voisi irtautua vanhasta.

Monet luovat ihmiset kokevat ”maailmantuskaa”. Toisaalta monen luovan yksilön kykyihin kuuluu myös uudistuva ahdistus, joka muuttaa entistä ja synnyttää uutta. (Turunen 2016, 160.) Myös Pihkala (2017, 15) toteaa, että ilmastoahdistus voidaan nähdä myös muutospotentiaalina, jolloin omista tunteistaan voi tehdä taiteen käyttövoimaa.

Kehittämishankkeessani olen halunnut kehittää omaa osaamistani soveltavan taiteen tekijänä. Työssäni korostuvat henkilökohtaiset arvoni ympäristöasioiden, yhteisöllisyyden edistämisen sekä dialogisuuden osalta. Olen yhdistänyt työssäni laajasti erilaisia poikkitaiteellisia ja -tieteellisiä menetelmiä ympäristöteemojen ja eri yhteisöjen parissa. Kehittämishankkeessani sovelsin yhteisötaiteen ja performanssitaiteen menetelmiä tunnetyöskentelyyn erilaisissa yhteisöissä ja ympäristöissä sekä lisäksi myös omien ilmastotunteideni käsittelemiseen. Erikoistutkija Sari Karttunen (2019) toteaa, että yhteisötaiteilijoiden tekemää tunnetyötä ei ole tutkittu tarpeeksi. Yksi tavoitteeni kehittämishankkeessa oli vastata Karttusen toteamukseen analysoimalla sekä soveltavan yhteisötaiteen että soveltavan performanssitaiteen mahdollisuuksia työskentelyssä ilmastotunteiden kanssa. Menetelmissäni korostuvat erityisesti uusien avauksien tekeminen tunnetyöskentelyssä sekä erilaisten dialogien mahdollistaminen ihmisten välillä, ihmisten ja ympäristön välillä sekä myös yksilön sisäisen dialogin käynnistäminen. Kehittämishankkeessani halusin pitää itse prosessin lopputulosta tärkeämpänä, ja koenkin, että prosessi(t) itsessään on taidetta. Näkemykseni myötäilee Kesterin (2004; 2010) dialogisen estetiikan ajatuksia.

Olen ollut mukana vertaistukitoiminnassa ohjaajana, kehittäjänä ja osallistujana. Taidelähtöinen tunnetyöskentely on minulle tuttua muun muassa alemman ammattikorkeakoulututkintoni kehittämishankkeen kautta, jossa havainnoin draaman mahdollisuuksia syömishäiriöön sairastuneiden vertaistukiryhmässä. Yhteisötaide tai performanssitaide eivät olleet minulle ennen kehittämishankkeen aloittamista kovinkaan tuttuja. Halusin kuitenkin kehittää omaa ammatillisuuttani sekä soveltaa valitsemiani työmuotoja tunnetyöskentelyyn ja ympäristötyöhön. Soveltavalla taiteella tarkoitetaankin usein sitä, että henkilö soveltaa ydinosaamistaan muihin taiteen aloihin tai yhteiskunnan eri toimintojen piiriin (Haapasalo & Kela 2017, 20). Pidän työskentelystä eri yhteisöjen parissa, joten päädyin lopulta kiertävään telttaan, joka tuntui muotona luontevalta valinnalta soveltavaan yhteisötaiteeseen.

Koin soveltavan performanssitaiteen mielenkiintoiseksi työvälineeksi tutkia omia ilmastotunteitani ja dialogista ympäristösuhdetta. Päädyin kuitenkin hieman sattumalta soveltavan performanssitaiteeseen: keväällä 2018 keskustelin yhteistyöstä sähköpostien välityksellä erään suuren yhtiön tutkijan kanssa, ja hän kirjoitti minulle ”[– –] Tulee heti mieleen kysyä, voidaanko ilmastoa kokea?” Tämän kysymyksen takia päädyin miettimään ilmastonmuutoksesta saatavaa välitöntä tunnereaktiota. Pohdin ilmastonmuutoksen kokemista ja ympäristösuhdetta eri näkökulmista, sekä mietin ilmastotunteita osana ympäristösuhdetta. Pohdinnan ansiosta päädyin tutkimaan dialogista ympäristösuhdetta ja taiteen mahdollisuuksia dialogisen ympäristösuhteen saavuttamisessa ja performanssitaiteeseen työvälineenä.

 

Tietopohja ja tarkastelu

Tutkimuksia taidelähtöisten performatiivisten menetelmien mahdollisuuksista ilmastotunnetyössä ei vielä ole paljon saatavilla. Kehittämishankettani kuvaakin poikkitieteellisyys, minkä koen olevan tyypillistä soveltavalle taiteelle. Kehittämishankkeeni tietoperustassa dialogisuuden suhteen tärkeimpiä tutkijoita ovat Martin Buber, Paolo Freire, Leena Kurki, Petri Kuhmonen ja Juha Varto. Tunteissa, tunnetyöskentelyssä ja mielen hyvinvoinnissa nojaan muun muassa Katja Myllyviidan ja Anne-Mari Jääskisen sekä Mielenterveysseuran julkaisuihin. Ympäristön vaikutuksia tunteiden muodostumiseen sekä ympäristösuhdetta tarkastelen  muun muassa Tarja Ranniston, Lauri Nummenmaan, Kirsi Salosen ja Panu Pihkalan esittämien näkemysten valossa. Taidemenetelmien ja taiteen kokemuksellisuutta avaan muun muassa John Deweyn, Grant Kesterin, Minna Haapasalon, Leena Kelan, Leena Erkkilän, Krista Petäjäjärven, Kai Lehikoisen ja Mirja Hiltusen ajatusten pohjalta. Edellä mainittujen lisäksi nostan esiin myös muita mielestäni relevantteja tutkijoita ja näkemyksiä, jotka ovat vaikuttaneet työskentelyyni.

Seuraavaksi avaan yksilön ilmastotunteiden ja ympäristösuhteen muodostumista. Tämän jälkeen tarkastelen taidelähtöisten tunnetyöskentelymenetelmien mahdollisuuksia, dialogista työskentelyotetta ja sen merkitystä työskenneltäessä ilmastotunteiden ja taiteen kanssa. Teoreettisen pohjustuksen jälkeen kerron lyhyesti kehittämishankkeeni toiminnallisesta osuudesta. Lopuksi pohdin, millaisia merkityksiä ja vaikutuksia hankkeellani on ollut ammatillisen uraani sekä omaan ammattialaani.

 

Ympäristösuhde ja ilmanstomuutos

Ilmastonmuutokseen liittyvät tunteet eivät ole aivan yksiselitteinen asia, niin kuin ei ole ilmastonmuutos ja sen aiheutuminenkaan. Monesti puhutaan luontosuhteesta.

Sisällytän ympäristösuhteeseen luontosuhteen, mutta käsittelen ympäristösuhdetta hieman laajempana asiana kuin luontosuhde: määrittelen ympäristösuhteeseen sisältävän myös rakennettua ympäristöä, ihmisen muokkaamia ja rakentamia luonnonelementtejä sekä ympäristöä ja sen tilaa koskevaa tietoa.

Laajan ympäristösuhde-käsitteen käyttäminen on perusteltua esimerkiksi siksi, että kehittämishankkeeni kolme performanssia tapahtuivat kaikki kaupunkiympäristöissä, joissa oli hyvin vähän luonnonelementtejä.

Yleisesti puhutaan ja kirjoitetaan ilmastoahdistuksesta tai ympäristöahdistuksesta. Tarkastelen niitä ja niiden taustoja lyhyesti, koska ne ovat liittyneet olennaisesti kehittämishankkeeseeni. Ympäristö- ja ilmastoahdistuksen tunteiden syntymiseen on monia syitä. Ympäristöahdistuksessa on kyse kuormittuneesta tilasta, joka kumpuaa ihmiselle tärkeiden asioiden, kuten luonnon, menettämisen uhasta. Sana ”ahdistus” pitää sisällään monia merkityksiä kuten esimerkiksi huolta, stressiä ja levottomuutta. (Pihkala 2017, 20–24.) Pihkala (2017, 23–24) väittää, että ilmastonmuutos on niin suuren mittaluokan epämääräinen ja ratkaisematon ympäristöongelma, että suurimmalle osalle ihmisistä se aiheuttaa jonkinlaista ahdistusta, joka voi johtaa sekä fyysisiin että psyykkisiin oireisiin. Myös Nummenmaa (2010, 193–194) toteaa, että pitkäkestoinen ahdistuksen tunne kuormittaa ihmisen kehoa, rajoittaa ihmisen toimintakykyä ja tapaa ajatella.

Ympäristöahdistuksen ilmeneminen on kuitenkin vaihtelevaa, koska ihminen on yksilöllisesti suhteessa ympäristöönsä (Pihkala 2017, 22–24). Salosen (2010, 113) mielestä tekojen ja ajatusten ristiriita kasvattaa ahdistuksen tunnetta, ja tunne voi voimistua, jos henkilö tietää, miten ympäristön kannalta olisi hyvä toimia. Monet ihmiset varmasti haluaisivat vaikuttaa toiminnallaan ilmastonmuutoksen torjuntaan, mutta samalla ihminen voi kokea kaiken toimintansa epämääräisenä, koska kaikki toiminta voidaan kokea luontoa tuhoavana toimintana. Lisäksi ilmasto- ja ympäristötekojen vaikutus ei välttämättä ole nähtävissä – ainakaan henkilön omana elinaikana (Salonen 2010, 110). Tällöin yksilö ei pysty näkemään omien toimiensa tavoitetta tai saamaan toiminnasta ”onnistumisen kokemusta”, mikä voi lisätä ahdistuksen tunnetta.

Toiviainen (2008, 352) toteaa ihmisen aiheuttaman planetaarisen ekokatastrofin olevan liian iso ongelma ymmärrettäväksi, jotta siitä saisi otetta tai sen saisi asettumaan johonkin perspektiiviin. Koska pelkästään ilmastonmuutoksen ja sen vaikutusten ymmärtäminen on haastavaa, voisi myös olettaa, että ilmastonmuutokseen liittyvien tunteiden muodostumiseen olisi hankala saada otetta. Silti ja oikeastaan juuri siksi väitän, että useimmilla ihmisillä on ilmastonmuutokseen liittyviä tunteita.

Kehittämishankkeeni raportissa avaan laajemmin tunteiden ja tunnereaktion syntymistä. Ympäristön tapahtumat ja ihmisen niistä tekemät tulkinnat saavat aikaan reaktion, jota kutsutaan tunteeksi. Tunnereaktioihin liittyy muutoksia mielessä ja kehossa. Tunteiden syntyminen on merkki siitä, että asialla on jotain merkitystä ihmiselle. (Myllyviita 2016, 19.) Turusen (2016, 48–49) mukaan tunteet ovat liittymistä ympäristöön ja yhteisöön. Voi siis ajatella, että tunteet ikään kuin kulkevat kehää yhdessä ihmisen tiedon, ajattelun, aistien ja menneisyyden kanssa ja ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Myllyviita (2016, 19) toteaakin, että tunteet syntyvät aina yksilön ja ympäristön vuorovaikutuksesta: persoonallisuus, tapa havainnoida ja arvioida tilannetta sekä antaa merkityksiä tilanteelle vaikuttavat koettaviin tunteisiin. Wahlström (2006, 79) näkee, että ympäristön tila heijastuu ihmisen ruumiiseen ja mieleen; luonnon tuhoutuminen tuottaa surua ja ahdistusta sekä yksilöille että yhteisöille.

Tunteet ovat tiiviissä yhteydessä ihmisen ympäristösuhteeseen. Alhasen (2013, 69) mukaan ihminen käy läpi toimintansa seurauksia niin havainnoissaan ja liikkeissään kuin myös tunteissaan, mielikuvissaan ja ajatuksissaan: tilanteet, joissa ihminen ei kykene kunnolla saamaan selville, mitä hänen toiminnastaan seuraa, pirstaloivat hänen kokemuksiaan. Ihmiselle voi tulla kokemus, että vuorovaikutus luonnon kanssa on ristiriitaista ja jopa tuhoavaa – myös alitajuisesti ihmistä itseään kohtaan. Pyrkimys hallita ympäristöä on samalla pyrkimys hallita itseä, ja epäonnistuminen ympäristön hallitsemisessa on samalla epäonnistuminen itsensä hallitsemisessa. Matthies (1996, 147–148) toteaakin, että nykyihmisen voi olla haastavaa ymmärtää, että luonnonprosessit eivät ole ennustettavissa eivätkä hallittavissa eikä myöskään ihmisen vaikutuksia luontoon pystytä ennustamaan.

Ihmisen ympäristösuhteen sanotaan olevan nykyään kaventunut: monet ihmiset kärsivät vieraantuneisuudesta, kiireestä ja stressistä, joista voi aiheutua psyykkisiä ja fyysisiä oireita. Oman luontosuhteen hakemisen ja muodostamisen kokemus voi yllättää rajuudellaan ja ristiriitaisuudellaan: ihminen tiedostaa ympäristön nykyisen tilan ja elämäntavan merkityksen tulevien sukupolvien elämään, mutta sen seurauksena ihminen saattaa joutua ahdistuksen valtaan. (Green, Pajanen & Soulanto 2016, 35–36.) Varto (2001, 65) toteaa luonnon huonovointisuuden näkyvän ihmisen pyrkimyksissä olla irrallaan luonnosta. Kuitenkin pyrkimyksistä huolimatta maailma on yksi ja kokonainen ja ihminen on osa sitä (Varto 2001, 65).

Ekopsykologian keskeinen näkemys on, että ihmisen mielenterveys heijastaa ihmisen ja luonnon välisen suhteen laatua. Tällöin myös kulttuurin ja luonnonolosuhteiden välisellä vuorovaikutuksella on suuri merkitys. (Hirvi 2006, 13.)

 

Dialoginen ympäristösuhde

Ilmastonmuutoksella voi olla suuri merkitys ihmisen ympäristösuhteen muuttumisessa, vääristymisessä ja katkonaisuudessa. Tällöin myös ilmastotunteiden käsitteleminen voi olla haastavaa. Kuhmonen (1998) toteaa, että ympäristösuhteen aktiivinen havainnointi on kytköksissä myös ihmisen tunteisiin. Kokemuksellinen luontosuhde alkaakin havainnoista: mitä aistien kautta havaitaan ja hahmotetaan. Havainto on tärkeämpi kuin teoreettiset merkityssuhteet. Tällöin luontoa ja sen ilmiöitä lähestytään samalta tasolta, dialogisesti, sellaisina kuin ne ilmenevät eletyssä tilassa ja ajassa. Tällöin on myös mahdollista, että ympäristö avautuu havaintojen ja toiminnan perspektiiveissä, itseään ilmaisevana osapuolena. (Kuhmonen 1998.)

Varto (1996, 9–10) toteaa, että ihmistä ei olisi ilman dialogisuutta ja dialogisuus asettuu suhteeseen toisten ihmisten sekä luonnon kanssa. Kuitenkin Buberin (1993, 128–134) mukaan ihmisen ja ympäristön dialoginen suhde ei ole mahdollinen, koska jaettu kieli jää puuttumaan. Kuhmonen (1998) toteaakin, että ihmisen suhde luontoon ei voi dialoginen, jos luonnon välineellistäminen jatkuu ja luonnon merkitys on vain ihmisen elämän ehto. Ympäristön kohtaaminen vaatii yksilöltä samaistumista ja oman itsensä katsomista eri näkökulmasta. Ihmisen tulee reflektoida omia tarpeitaan, tunteitaan ja käytöstään, vaikka on hyvä tiedostaa, että tietystä luonnon hyväksikäytöstä ja alistamisesta ihminen ei voi päästä koskaan eroon. (Kuhmonen 1998.) Mielestäni tärkeää onkin pyrkimys dialogisuuteen: tietoinen pyrkimys johtaa havainnoimaan omaa ympäristösuhdettaan, minkä kautta on mahdollista käsitellä ja muuttaa omia ilmastotunteitaankin.

Minä-Sinä-suhteessa kieli on keskeinen (Buber 1993, 128–134). Kuhmosen (1998) mukaan dialogia luonnon kanssa pitääkin lähestyä muulla tavoin kuin ihmisen kielen kautta. Luonnon kielessä kyse on koetuista ilmauksista ja merkityksistä, joita voi yrittää ymmärtää ja tulkita: luonnolla on monta tapaa puhua. Tämä vaatii ihmiseltä kykyä herkistyä ympäristölle sekä pyrkimystä pois totutuista havaitsemisen tavoista, jotka vaikuttavat ihmisen keholliseen olemiseen ympäristössään. Aistiva keho rakentaa ihmisen dialogista suhdetta ympäristöön. (Kuhmonen 1998.) Performansseissa olen haastanut kehoani aistiseen ympäristön ja ilmastonmuutoksen kokemiseen sekä olemaan läsnä hetkelle, tyhjentämään ajatukset muun muassa päivän uutisista, jotka koskivat ilmastonmuutosta.

Kuhmonen (1998) soveltaa Buberin ajattelua ihmisen ympäristösuhteen analysointiin. Buberin Minä-Se-suhteessa ihminen täyttää elämänsä välineillä, turvaten ja helpottaen oman itsensä olemista. Täten myös tieto, joka paljastaa luonnon toimintaperiaatteita, antaa ihmiselle välineitä luonnon hyödyntämiseen omia tarpeitaan varten. Näin luonnontiede kuten myös teknologiset sovellutukset sekä yhteiskunnalliset instituutiot kuuluvat Se-maailman piiriin. Buberin mukaan ympäristön kanssa on kuitenkin mahdollista olla dialogissa, ja hänen mukaansa kohtaaminen on rinnastettavissa ihmisten väliseen kohtaamiseen, vaikkakin kohtaaminen on erilainen kuin Minä-Sinä-suhteessa. (Kuhmonen 1998.)

Turusen (2016, 50–51) mukaan ihmisen yhteys ympäristöön on todennäköisesti ollut aluksi tunnonomainen. Yhteydessä ovat olleet mukana aistimukset, havainnot ja kyky mielikuviin, joiden pohjalta muun muassa nykyihmisen käsitteellinen ajattelu on kehittynyt ja kehittyy edelleen (Turunen 2016, 50–51). Dewey (2010, 33–36) toteaa, että yksilön aistit, tieto ja ajattelu ovat aina osallisia valintoihin ja tekoihin. Menneistä merkityksistä muodostuu näin ollen jatkumo, joka vaikuttaa myös kaikkiin tuleviin tapahtumiin (Dewey 2010, 33–36). Myös Karjalaisen (2006, 86–87) mukaan ihminen on erityisesti ruumiinsa kautta yhteydessä ulkopuoliseen maailmaan, jolloin kehon tuntemukset ja aistimukset linkittyvät tunteisiin ja aiempiin kokemuksiin.

Mielestäni aistisuus on edelleen tärkeä osa ihmisen kokemuksia, vaikka aistien merkitys ympärillä olevan tiedon antajana voi välillä unohtua. Ajatukseni ovat yhtenevät Varton (2001, 13) esittämän kanssa. Hänen mukaansa aistisuus on ihmisin selvin kosketuspinta ympäristöön olemalla samaan aikaan läsnä ja pysyvä, mutta silti muuttuva tarpeiden, oppimisen ja intensiivisyyden kautta. Maailma tunkeutuu ihmiseen aistien kautta, ja ihminen onkin avoin, haavoittuva ja usein vastustuskyvytön aistien vastaanottamalle ympäristölle. Ajatuksia voi pyrkiä poistamaan ja siirtämään, mutta aistisuutta ihminen ei kykene torjumaan. (Varto 2001, 13.) Myös Kuhmonen (1998) toteaa, että ihminen ei pysty huijaamaan omia aistejaan ja niistä muodostuvia tunteita, koska ihmisen keho rakentaa aistien kautta dialogista suhdetta ympäristöön.

Ihmisen keho on siis täynnä tunteita, merkityksiä ja muistoja, joiden sanoittaminen on mahdotonta, mutta niiden yhteys ympäristöön ja ympäristökokemukseen on kiistämätön.

Varto (2001, 13) toteaa, että ihminen voi kyseenalaistaa aistien antaman kokemuksen maailmasta. Kuitenkin näin tehdessään hän samalla kyseenalaistaa oman tapansa ilmaista kokemuksiaan sekä ympäristön kyvyn ottaa hänen kokemuksensa vastaan (Varto 2001, 13).

Ympäristösuhteeseen kuuluvat mielestäni siis aistinen kokemus, tieto sekä kehon sisäiset tuntemukset ja ajatukset.

Tällaista tulkintaa tukee Foster (2016, 171) toteamalla, että kokonaisessa maailmasuhteessa ihminen ymmärtää viisauden laajemmin kuin pelkästään ominaisuudeksi, jonka rationaalinen mieli ja käsitteellinen ajattelu ovat tuottaneet. Omaan ympäristösuhteeseeni ilmastonmuutos on vaikuttanut monella tavalla. Luonnossa ollessani havahdun usein ristiriitaan luonnosta nauttimisen ja  ilmastonmuutoksen vaikutuksiin liittyvän tiedon välillä. Esimerkiksi minulle iloa tuova keväinen puron solina vaihtuu mielikuvaan uutisista, joissa on sulavia jäätiköitä ja joiden sulamisveden ääni ei ole nautinnollinen. Koenkin, että aistiva kehoni ja tunteeni ovat ristiriidassa ilmastonmuutokseen liittyvän tiedon kanssa. Ilmastonmuutoksen vaikutuksesta omaan ympäristösuhteeseen ovat kertoneet monet henkilöt, kuten esimerkiksi Li Andersson mainitsee Ylen artikkelissa huolen maailman tilasta sekoittuvan hänen luontosuhteeseensa (Brenner 2019).

 

Median ja tieteen roolit ympäristösuhteessa ja ilmastotunteissa

Itselleni tulee usein olo, että ilmastonmuutoksen kokemus on itsestä riippumaton kokemus ja ulkopuolelta tulevan tiedon armoilla. Omaan ympäristösuhteeseeni ja ilmastotunteisiini vaikuttavat miltei joka päivä vähintään uutiset ja sosiaalinen media. Ilmastonmuutos koskettaa ihmisiä niin yksilö- ja yhteisötasolla kuin valtioiden ja globaalilla tasolla. Ilmastonmuutosta tutkitaan tieteen kautta monella eri tavalla, ja tutkimuksissa on erilaisia koulukuntia.

Mielestäni on relevanttia nostaa esille kysymys, kuka tai ketkä ohjaavat ilmastonmuutoksen kokemusta?

Tässä en tarkoita syyllistää ketään, vaan pyrin ennemminkin havainnoimaan faktoja. Koen myös, että ilmastonmuutokseen liittyy erilaisia valtakysymyksiä, joilla on vaikutusta ihmisen ympäristösuhteeseen ja ilmastotunteisiin. Toisaalta jatkuvassa uutisoinnissa tulee nähdä myös positiivinen puoli: pohdinnat luonnon asemasta ja merkityksestä globaalin ilmastonmuutoskeskustelun yhteydessä pitävät luonnon jokapäiväisenä puheenaiheena niin uutisissa kuin työpaikkojen kahvipöydissäkin (Rannisto 2007, 123).

Ranniston (2007, 18–20) mukaan luonnon kokeminen pelkin aistihavainnoin ilman tieteellistä viitekehystä on haastavaa. Mielestäni ilmastonmuutoksen ja ilmastoahdistuksen kohdalla tämä pitää osittain paikkaansa: synkät uutisoinnit uusista tutkimustuloksista voivat lisätä ahdistuksen määrää. Lisäksi ilmastonmuutoksen ymmärtäminen ja ilmastotiede ovat monimutkaisia (Pihkala 2017, 12–13). Tässä on myös huomioitava, että ihmisen omaksumiskyky on rajallinen ja kytkeytyy yksilön kokemuksiin ja luotuihin merkityksiin (Varto 2008, 3–4). Ihminen on huono sietämään epämääräisyyksiä, ja siksi on ymmärrettävää, että hän yrittää rakentaa annettujen tietojen valossa ilmastonmuutoksestakin mielikuvan – vaikka mielikuva olisi kuinka ahdistava. Nummenmaa (2010, 193–194) toteaakin, että ahdistuksen tunne kumpuaakin nimenomaan koettavan kohteen epämääräisestä luonteesta.

Ihmisen ympäristösuhde voi olla eri tavoin kaventunut. Lauren (2006, 197) toteaa, että jos ihmisellä ei ole omaa käsitystä luonnosta, se saatetaan muodostaa esimerkiksi tiedotusvälineiden kautta. Tällöin tiedotusvälineen merkitys ihmisen ympäristösuhteen luojana on merkittävä. Asiassa piilee myös riskinsä: taiteessa, mediassa ja viihteellisessä kulttuurintuotannossa mahdollisuudet mielikuvien hyödyntämiseen ja niillä vaikuttamiseen ovat miltei rajattomat. (Lauren 2006, 197.)

Politiikka, talous, eri kulttuurit ja valtiot vaikuttavat ilmastonmuutoksen tutkimiseen, tiedottamiseen ja uutisointiin – ja täten myös ilmastonmuutoksen kokemiseen. Lisäksi uutiset ja media vaikuttavat esimerkiksi käyttämiensä kielikuvien kautta vahvasti siihen, miten ilmastonmuutos ja ympäristö ymmärretään ja koetaan. Kielen merkitys onkin tärkeä jaettaessa tietoa ja tunteita ilmastonmuutoksesta. Mäkelä (2016, 214) toteaa, että kieli ja sanat hallitsevat ja yksinkertaistavat ihmisen havaitsemaa maailmaa. Tällöin medialla ja muiden ihmisten verbaalisilla ilmaisuilla voi olla suuri vaikutus yksilön ilmastonmuutoksen kokemiseen.

Naukkarisen (2003, 104) mukaan ilmastonmuutosta lähestytään ja käsitellään hyvin ongelmakeskeisesti, vaikka hänen mukaansa asiaa voisi tarkastella paljon neutraalimmin. Olen Naukkarisen kanssa samaa mieltä: mielestäni ilmastonmuutosta tuodaan mediassa esiin pitkälti kauhukuvilla vääjäämättömästä maailmanlopusta.

Ilmastonmuutos on vakava asia, mutta aiheen käsittelemiseen voisi pohtia myös muita keinoja.

Tässä korostan erityisesti vaihtoehtoisten tapojen merkitystä tulevien sukupolvien, lasten ja nuorien sekä ylipäätään ihmisten parissa tehtävässä ympäristötunnetyöskentelyssä: aina ei tarvitse lähteä liikkeelle pahimman mahdollisen skenaarion kautta. Ajatustani tukee Onali (2019) toteamalla, että (myös) toimittajien tulisi osata käsitellä ilmastonmuutoksen uutisointia muullakin tavoin, kuin pelkästään luomalla kauhukuvia dystooppisesta maailmanlopusta. Onali (2019) toteaa myös, että toimittajien tyyli levittää (ilmasto)ahdistusta voi aiheuttaa yksilössä kauhua ja välinpitämätöntä suhtautumista ympäristöasioihin, vaikka toimittajan tavoitteena olisi, tai voisi olla, toiminta ympäristöasioiden puolesta.

 

Taidelähtöiset menetelmät tunnetyöskentelyssä

Kehittämishankkeessani sovelsin yhteisötaiteen ja performanssitaiteen menetelmiä tunnetyöskentelyyn sekä pyrin taiteen kautta luomaan uudenlaisia lähestymistapoja ilmastotunteiden työstämiseen.

Työskentelyssäni käytetyt taidelähtöiset menetelmät tunnetyöskentelyssä eivät ole olleet terapiaa, mutta niillä on voinut olla yksilöä kuntouttavia ja voimauttavia vaikutuksia.

Stöckell (2016, 249) toteaakin, että taidetta ei pidä ajatella taikatemppuna, jonka avulla huolet voidaan pyyhkiä pois. Taide voi kuitenkin toimia tukena vaikeissa ja kipeissäkin tilanteissa, joissa yksilö pohtii tulevaisuuttaan (Stöckell 2016, 249). Tulevaisuuden pohtiminen on mielestäni tiiviisti sidoksissa ilmastotunteisiin, koska ilmastonmuutosta käsitellään pitkälti tulevaisuuden ekokatastrofina. Tunnetyöskentelyn avulla voidaan edistää ihmisen mielen hyvinvointia, lisätä ihmisen liittymistä ympäristöönsä sekä mahdollistaa kokemus osallisuudesta ja toimijuudesta.

Kehittämishankkeeni taidelähtöiset tunnetyöskentelymenetelmät voidaan nähdä taiteellisena interventiona ilmastotunteisiin. Taiteelliset interventiot, väliintulot, ovat taiteilijan ammatillisen osaamisen viemistä paikkaan, missä taide ei ole arkisesti läsnä. Samalla taiteelliset interventiot luovat uutta taiteilijan omaan taiteelliseen työhön. Tällaisissa interventioissa taiteen toimintalogiikka, taiteen menetelmät ja taiteilijan pedagogiikka kehittävät sellaisia vuorovaikutuksellisia tiloja, tilanteita ja työtapoja, jotka esimerkiksi vahvistavat luovuutta ja tukevat muutosta yhteisössä. Interventioprosessia toteuttavilla taiteilijoilla on erilaisia päämääriä, intressejä, eri taiteen keinoja ja lähestymistapoja työskentelyynsä. (Lehikoinen & Pässilä 2016, 7–8.) Olen pyrkinyt soveltamaan taidelähtöisiä menetelmiä ilmastotunteiden kanssa työskentelyyn sekä havainnoimaan taiteen kautta ilmastotunteiden merkitystä ympäristösuhteessa. Petäjäjärvi (2016, 124–128) toteaa, että taiteellinen interventio sanaparina antaa tekijälleen vapauden mennä taiteen keinoin kohti tuntematonta. Petäjäjärvi (2016, 124–128) lisää, myös että se, mitä taiteellisessa interventiossa tapahtuu, on merkityksellistä.

Kuvassa on piirros, jossa näkyy ihmishahmo, sekä kirjoitettuja tekstejä.

Työpajatyöskentelyn tuotoksia Taideakatemian Yö -tapahtumassa, Turku 8.11.2018. Kehon tunnekarttoja ilmastotunteista ja vaalisloganeita ilmastonmuutoksesta. Kuvat: Maija Raikamo.

Kuvassa on piirroksia, joissa on ihmishahmoja, sekä tekstejä.

Työpajatyöskentelyn tuotoksia Taideakatemian Yö -tapahtumassa, Turku 8.11.2018. Kehon tunnekarttoja ilmastotunteista ja vaalisloganeita ilmastonmuutoksesta. Kuvat: Maija Raikamo.

 

Nummenmaan (2010, 187) mukaan tunteiden perustehtävänä on edistää ihmisen hyvinvointia. Tunnetyöskentelyssä voi käyttää erilaisia menetelmiä, työkaluja sekä havainnoida tunteita myös oman kehonsa kautta. Yksilön tunteiden käsittelyä edistää kehollinen työskentely, jossa järki ei pääse säätelemään liiaksi tunteita. Tosin Nummenmaa (2010, 129) toteaa tunteiden ja järjen tekevän yhteistyötä erilaisilla tavoilla, jotta ne saavuttaisivat yhteisen tavoitteensa eli yksilön hyvinvoinnin.Usein tunteiden ilmaisemiseksi käytetään sanoja, joko puhuttuna tai kirjoitettuna (Mielenterveysseura 2019a). Mäkelä (2016, 214) kuitenkin toteaa, että sanat ikään kuin yksinkertaistavat maailmaa, vaikka myöntää myös, että kieli on usein välttämätön merkityksiä jaettaessa. Buber (1993, 63) toteaakin, että ihminen on kielessä ja puhuu siitä käsin, mutta kieli ei ole ihmisessä.

Aiemmin avasin yksilön ympäristösuhteen muodostumisen olevan yhteydessä ympäristöönsä. Myös Mielenterveysseuran (2019b) mukaan toimiva vuorovaikutus ympäristön kanssa on tärkeätä ihmisen mielen hyvinvoinnin kannalta. Buber (1993, 49–50) toteaa, että myös ympäristön hyvinvointi on tärkeää ihmisen hyvinvoinnille, koska ihminen muodostuu ympäristönsä ansiosta. Torvisen ja Välimäen (2014, 24) mukaan yksilön, yhteisön ja tulevaisuuden hyvinvointi tarvitsevat yhteisöllistä tunteiden jakamista. Tällöin yksilö voi kokea sisäistä vapautta sekä saada vahvistavia ympäristön ja yhteisön kokemuksia (Torvinen & Välimäki 2014, 24). Myös Hannukalan ym. (2015, 12) mukaan ympäröivä yhteisö sekä yksilön mahdollisuudet osallistua ja vaikuttaa sekä tulla kuulluksi rakentavat osaltaan ihmisen mielenterveyttä.

Ihmisen ympäristösuhde vaikuttaa ihmisen hyvinvointiin, ja ihminen voi kokea ympäristö- ja ilmastoahdistusta, joiden vaikutus ihmisen hyvinvointiin voi olla merkittävä. Salonen (2010, 113) toteaa, että jos ympäristöahdistusta kokenut henkilö ei saa tukea, ymmärrystä tai lohtua, yksilön voi vallata tunne yhteiskunnan keinottomuudesta. Ympäristökriisien vaikutukset tuntuvat sekä yksilöllisten että yhteisöllisten kokemusten tasolla. Ympäristöön liittyvät kuten muutkin ahdistus- ja traumakokemukset voivat vaikuttaa koko yhteisön toimintakykyyn. (Torvinen & Välimäki 2014, 24.) Pihkalan (2017, 80–81) mukaan on tärkeää, että ympäristöasioita käsitellään kollektiivisena traumana. Myös Toiviainen (2008, 359) vertaa ilmastoherätystä kriisikokemukseen, jota hänen mukaansa on tärkeää käsitellä kollektiivisesti. Pihkala (2017, 80–81) lisää, että kollektiivinen jakaminen on tärkeää myös siksi, koska traumat voivat vaikuttaa esimerkiksi yhteisön ja yksilöiden tunteisiin sekä heidän toimivuuteensa. Lisäksi jos tunteita ei käsitellä, lamaannuttavat tunteet voivat periytyä myös seuraaville sukupolville (Pihkala 2017, 80–81). Kollektiivinen kriisikokemus pakottaa ihmisen laittamaan muun muassa arvot uuteen järjestykseen, mutta vasta sen läpikäymisen jälkeen maailma voi alkaa parantua (Toiviainen 2008, 359).

Ranniston (2007, 84) mukaan luonnolla ja taiteella on kyky, taiteella jopa tehtävänä, pysäyttää ja herättää ihminen huomaamaan sekä oma sisimpänsä että ympäristö epäkohtineen. Torvisen ja Välimäen (2014, 10) mukaan taide kykenee psyykkiseen työhön käsitellessään ympäristöön liittyviä tosiasioita. Myös Deweyn (2010, 235–238) mukaan taide antaa tunteen kokonaisuuteen kuulumisesta ja kiinnittää ihmisen todellisuuteen. Taiteen avulla ihmisen on mahdollista käsitellä kokemuksia ja tunteita, jotka voivat olla ahdistavia. Ahdistavuus saattaa aiheuttaa keinottomuutta, jolloin ihminen voi pyrkiä ohittamaan, unohtamaan sekä torjumaan ympäristötunteitaan arkielämästään ja samalla tietoisuudestaan (Torvinen & Välimäki 2014, 10). Toisaalta ahdistus voi toimia myös käänteisenä ja saada ihmisen toimimaan asioiden ja omien tunteidensa kanssa. Saarimäki (2018) toteaakin, että juuri ahdistus toimii taiteen käyttövoimana.

Kunnas-Holmström ja Limnell (2015, 5) väittävät, että juuri taide tekee näkymätöntä näkyväksi. Näin voi ajatella, että taide tekee myös näkymättömät tunteet näkyviksi. Dewey (2010, 95) toteaakin, että jos ihminen voisi ilmaista kaikki merkitykset asianmukaisesti sanoin, ei esimerkiksi kuva- tai säveltaidetta olisi olemassa. Lisäksi Raekallion (2010, 216) mukaan taide, muusta julkisesta toiminnasta poiketen, oikeuttaa ihmisen kokemuksellisen suhteen asioihin, myöntää sen merkitykselliseksi sekä sallii subjektiivisen asian esittämisen ja tulkinnan. Kosonen (2015, 25) toteaa, että taiteen avulla voidaan vaikuttaa myönteisesti ja laaja-alaisesti mielen hyvinvointiin, koska sen monimuotoisuuden kautta voidaan tutkia ja tarkastella elämää eri näkökulmista. Taide mahdollistaa merkitysten jakamisen laajemmalla tavalla, kuin mihin esimerkiksi jokapäiväisten asioiden yhteydessä käytetty kieli kykenee. Haapalan (1999, 100) mukaan taiteen avulla voidaankin luoda myös uusia merkityksiä.

Jääskisen (2018) mielestä kaikki luovat tunnetyöskentelymenetelmät ovat kehollisia, jolloin yksilö pystyy kiinnittymään niiden kautta ympäristöön aistisesti. Pihkala (2017, 205–206) toteaa, että taiteen keinot, samoin kuin luontoelämyksetkin, vievät kokemisen eri sfääreihin, jotka eivät ole järjen ulottuvissa. Haapojan (2015, 176) mukaan taiteen kyky reflektoida voi tuottaa uusia näkökulmia tieteen läpivärjäämään maailmaan. Torvinen ja Välimäki (2014, 10) lisäävät, että taiteella on merkittävä mahdollisuus maailman hahmottamisessa kokemuksellisuuden ja kokeellisten tapojen kautta, koska se tarjoaa vaihtoehdon vallitsevalle ”jatkuvan kasvun-ideologia-tavalle”. Samaa jatkaa Pihkala (2017, 205–206) toteamalla, että taide, kuten henkinen kokeminen ja luonnonympäristötkin, aktivoivat aivojen tiedostamatonta aluetta.

 

Dialoginen työskentelyote

Kehittämishankkeessani oli pyrkimyksenä työstää ilmastotunteita dialogisen kohtaamisen ja taiteen menetelmien avulla, pyrkimys muutokseen niin yksilö- kuin ympäristötasolla. Dialogisuuden avulla pyritään kohtaamaan, mutta myös luomaan vallitseviin olosuhteisiin muutos. Freiren (2005, 91) mukaan muutoksen lähtökohta onkin ihmisen ja maailman välisessä suhteessa: ihminen on yhtä maailman ja todellisuuden kanssa, jolloin ihmisen täytyy aloittaa liike itsestään.

Dialogisen, vapauttavan toiminnan tavoitteena on, että yksilöt, sorretut, kykenevät toimimaan epäoikeudenmukaisen todellisuuden muuttamiseksi (Freire 2005, 193). Ihminen voi kokea epäoikeudenmukaisuutta esimerkiksi juuri ilmastonmuutoksesta ja ympäristön tilasta. Ihmisellä voi olla kokemus, että joku toinen käyttäytyy ympäristöä kohtaan haitallisemmin kuin hän itse, jolloin omiin tunteisiin voi sekoittua muiden toiminta. Tällöin ympäristö- ja ilmastotunteet voivat aiheuttaa yksilössä ristiriitaa, joka saattaa johtaa turhautuneisuuteen tai voimattomuuteen. Erilaiset tunnetyöskentelymenetelmät sekä yhteisöllinen toiminta voivat antaa ihmiselle tukea sekä voimaantumisen tunnetta ja keinoja käsitellä ristiriitaisia tunteita.

Voimaantuminen on dialogisuuden keskeisimpiä käsitteitä sekä samalla myös tavoite.

Voimaantuminen tulee englannin kielen sanasta empowerment, ja sillä tarkoitetaan ihmisen henkilökohtaista sisäistä prosessia, jossa henkilö löytää itsestään sisäistä voimantunnetta, voimavaroja. Sisäinen voimantunne on omia voimavaroja ja vastuullista luovuutta vapauttava tunne. (Lassander, Solin, Tamminen & Stengrård 2013, 685.)

Kehittämishankkeeni toiminnallisessa osuudessa, Ilmuteltan toiminnassa näyttäytyi sosiokulttuurinen innostaminen. Innostaminen on dialogisuuden menetelmä ja toiminnan tapa, joka elähdyttää ihmisten herkistymisen ja itsetoteutuksen prosessia. Keskeisenä innostamisen tavoitteena on, että ihmiset tulevat tietoisiksi historiallisesta roolistaan yhteisössään, yhteiskunnassaan ja maailmassa. Innostaminen on kohtaamisen työkalu, jolla pyritään saamaan ihmiset yhteen ja mahdollistamaan dialogin syntyminen. (Kurki 2000, 19–24.)

Kehittämishankkeessani sovelsin Kesterin (2004; 2010) ajatuksia taiteesta dialogisena työvälineenä, jossa prosessi, dialogi, on taidetta. Lehikoisen ja Pässilän (2016, 7) mukaan prosessissa taiteen arvo syntyy taiteen mahdollistamissa kohtaamisissa ja vuorovaikuttumisissa, joissa merkitykset rakennetaan uudelleen: syntyy ihmettelyä, pohdintaa, vuoropuhelua, raivostumista, toisin näkemistä ja oivalluksia. Merkitysten pohdinta tekee mahdolliseksi dialogisen suhteen itseen ja toisiin. (Lehikoinen & Pässilä 2016, 7.)

 

Soveltava yhteisötaide ja soveltava performanssitaide ilmastotunteiden parissa

Ilmuteltta – ilmastonmuutos, ilmaise muutos!

Kehittämishankkeeni toiminnallinen osuus oli kaksiosainen: siihen kuului soveltava ensinnäkin yhteisötaideprojekti Ilmuteltta – Ilmastonmuutos, ilmaise muutos! sekä toisena osana kolme performanssia, joiden pohjana toimi Ilmuteltalla syntynyt materiaali.

Kehittämishankkeeni toiminnallisessa osuudessa sovelsin yhteisötaidetta ilmastotunteiden parissa tehtävään työskentelyyn. Kiersin neljällä eri paikkakunnalla mukanani teltta, jossa ihmisten oli mahdollista ilmaista eri tavoin omia ilmastotunteitaan. Ilmuteltta – Ilmastonmuutos, ilmaise muutos! vieraili kahdessa taiteiden yö ‑tapahtumassa: 16.8.2018 Turussa ja 8.9.2018 Rovaniemellä. Lisäksi Ilmuteltta oli mukana 9.8.2018 Tampereen Teatterikesän Tapahtumien Yössä ja 10.6.2018 Helsingissä UrbanArt -taidefestivaalin Huomattavaa häiriöitä ilmastonmuutoksesta -tapahtumassa.

Ilmuteltan tunteiden työstämis- ja ilmaisumenetelminä olivat toiminnalliset ja taidelähtöiset tunnetyövälineet, joissa ilmaisumahdollisuutena oli sekä verbaalinen että non-verbaalinen kieli. Ilmuteltalla oli kolme erilaista ilmaisutapaa: kehon tunnekartta, päiväkirjahuone ja open stage.

Kehon tunnekartassa sai ilmaista, missä, miten ja millä väreillä ilmastonmuutos tuntuu omassa kehossa. Päiväkirjahuoneen tunteiden ilmaiseminen tapahtui teltan sisällä yksin tai muiden, henkilön itse valitsemien ihmisten kanssa. Teltan ovi ja ikkunat oli mahdollistaa laittaa kiinni. Teltan sisälle olin asettanut alustan, tyynyn, paperia, toimintaohjeet, kyniä, kuulosuojaimet sekä osallistujan luvalla nauhurin. Open stage oli ilmastonmuutoksen ilmaisua teltan ulkopuolella vapaalla tyylillä. Osallistujan käytettävissä oli megafoni, kyniä, paperia ja kuulosuojaimet.

Ilmuteltan tunteiden ilmaisutoimintaan osallistui kaikkiaan 16 henkilöä – joiden lisäksi Ilmutelttaa kommentoitiin ja siitä keskusteltiin eri ihmisten kanssa, sekä Turun työpajaan osallistui useita henkilöitä. Kehon tunnekartan värittäminen oli eniten käytetty menetelmä, toiseksi suosituin oli päiväkirjahuone, jota käytettiin monimuotoisesti yksin tai yhdessä toisen henkilön kanssa. Open stage -ilmaisumuotoa ei käytetty ollenkaan. Lisäksi monet eivät halunneet mennä telttaan sisälle, vaan he halusivat keskustella minun kanssani ilmastonmuutoksesta.

Moni lähestyi Ilmutelttaa ja minua siksi, että oli halunnut allekirjoittaa jotain, esimerkiksi vetoomuksen ilmastonmuutoksen hillintään liittyen. Kävin myös useita mielenkiintoisia keskusteluita ilmastonmuutoksesta. Joidenkin keskustelujen kohdalla koin, että minulta toivottiin tietoa ilmastonmuutoksesta tai minun oletettiin edustavan jotain tiettyä kantaa ilmastonmuutokseen, jonka puolesta olisin tapahtumassa paikalla.

Kuvassa on ILMUteltta ja Maija Raikamo.

Ilmutelttaa pystyttämässä Tampereen Teatterikesän Tapahtumien yössä, 9.8.2018. Kuva: Noora-Maija Tokee.

 

Toteutetut performanssit

Kehittämishankkeeni toinen toiminnallinen osuus oli soveltavan performanssitaiteen käyttäminen ilmastotunteiden työkaluna. Valmistin kolme performanssia: Ilmast’on muutos!, Minussa (ilmast)on muutos ja Minä olen (ilmaston)muutos. Toistin performanssit Ilmuteltan kiertämillä paikkakunnilla, samassa paikassa tai paikan läheisyydessä, missä teltta oli tapahtumassa ollut. Rovaniemellä en vieraillut etäisyyden ja ajanpuutteen takia. Omassa taiteellisessa työskentelyssäni halusin havainnoida performanssitaiteen mahdollisuutta omien ilmastotunteideni käsittelemisessä. Halusin haastaa itseni sanattomaan vuorovaikutukseen ympäristön ja ilmastonmuutoksen kanssa. Performansseissa pyrin aistiseen ympäristön ja ilmastonmuutoksen kokemiseen, dialogiseen ympäristösuhteeseen. Yhdessä edellä mainittujen ja Ilmuteltan materiaalin kanssa pyrin havainnoimaan ja tuomaan näkyväksi muutoksia kehossani ja tunteissani.

Performansseista ja niiden työskentelytavoista tuli erilaisia ja monimuotoisia, jolloin jokaiseen performanssiin syntyi erilaisia tunnetyöskentelyn menetelmiä. Työskentelyssä pyrin olemaan jatkuvasti avoin prosessille, lopputulokselle, ympäristölle sekä omille tunteilleni. Työskentelyssä syntyi kolme erilaista performanssia, jotka havainnoivat ja osallistivat ympäristöä eri tavoin. Erkkilä (2008, 14–15) toteaa performanssitaidetta olevan niin monenlaista kuin on tekijöitäkin ja jokaisen kehittävän oman suuntauksensa omista lähtökohdistaan. Tähän perustuu myös performanssi-sanan alkuperä: sanat ”per forma” tarkoittavat parina ”muodon kautta”. Täten performanssi voidaan nähdä muodon löytämisenä sille, mille ei aikaisemmin ole ollut muotoa. (Petäjäjärvi 2016, 136.)

Jännitti. Mutta kävelin vaan. Tein itselleni hyvän oloin. Haastoin. Katselin massiivisia portaita. Siellä ne päätökset tehdään. Pyhien portaiden yllä. Keskityin omaan työhön, omaan tunteeseeni. Tunnustelin, miten tunne on ja liikkuu, missä se loppuu. Mitä kesä toi mieleen. Mitä Ilmuteltta toi mieleen. Kuinka pelottomaksi voi tulla pelottavan ja massiivisen asian kanssa. [– –] Olen vahvempi kuin olin haalari päällä, portailla. Minä olin se ääni ja päätös, minussa näkyi muutos, hiilellä tehty. (Päiväkirjamerkintä 15.11.2018)

 

Yhteenveto kehittämishankkeesta

Olen tässä artikkelissa pyrkinyt kuvaamaan kehittämishankkeessani tehtyjä toimia ja kokemuksia, sekä omia tunteitani ja havaintojani. Kehittämishankkeen toimintojen kuvaaminen kirjoittamalla on ollut haastavaa, koska kuten aiemmin totesin, taidelähtöiset tunnetyöskentelymenetelmät ovat kehollisia (ks. Jääskinen 2018) ja kieli ja sanat eivät riitä kuvailemaan kehollista kokemusta (ks. Mäkelä 2016, 214). On kuitenkin tärkeää, kuten Rannisto (2007, 84) toteaa, että taide on kiinni ajan ilmiöissä ja ongelmien kertomisessa. Ympäristö- ja ilmastotunteiden kanssa työskenteleminen ei ole vielä kovin yleistä, ja joillekin ihmisille näiden tunteiden käsitteleminen voi tuntua vaikealta. Ilmasto- ja ympäristötunteiden käsitteleminen ja ilmaiseminen vaativatkin mielestäni yksilöltä rohkeutta, aktiivista taisteluhalua sekä halua liittyä ja tarvetta tehdä muutos itseensä ja ympäristöön.

Koen, että kehittämishankkeessani taidelähtöiset menetelmät vastaavat moninaisesti ilmastotunteiden kanssa työskentelyyn. Hiltunen ja Jokela (2001, 14) kuvaavat osuvasti soveltavan yhteisötaiteen ja performanssitaiteen mahdollisuuksia. Heidän mukaansa performatiiviset, yhteisölliset taiteet ovat kollaasimaisia yhdistelmiä, joissa mahdollistuvat vuorovaikutus, osallistuminen ja keskustelu. Taiteen menetelmien sovellettavuus, muutoskykyisyys ja mahdollisuudet tunnetyöskentelyssä kuten muussakin työssä ovat miltei rajattomat niin yksilö-, yhteisö- kuin ympäristötasolla.

Kokemus hyvinvoivasta ympäristöstä heijastuu ihmiseen itseensä. Kuten Hiltunen (2016, 206) toteaa, ilman ympäristöä ei ole yksilöä tai yhteisöä, eikä ilman ympäristöönsä suhteessa olevia ole ympäristöä. Ympäristöllä ja myös ympäristön tilaan liittyvällä uutisoinnilla on suuri merkitys ihmisen arkeen, tunteisiin ja hyvinvointiin. Siksi mielestäni on luontevaa, että ympäristöön liittyviä tunteita tuodaan julki, käsitellään ja tuetaan.. Taidelähtöisten menetelmien kautta erilaiset dialogit käynnistyvät niin yksilön sisällä kuin ympäristön ja yhteisöjen kanssa: dialogien avulla on mahdollista luoda uusia merkityksiä ja saavuttaa molemminpuolista hyvinvointia. Dialogisuuden tärkeys ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa sekä myös ihmisen ja ympäristön välisessä vuorovaikutuksessa on tärkeää. Samaa mieltä on muun muassa Hiltunen (2016, 202), joka toteaa, että ympäristösuhteen kehittyminen vaatii olemisen sijaan tekoja: dialogisuutta, paikan ja mahdollisuuden yksilölle tulla nähdyksi toimijana. Tämän kautta myös voimaantuminen on mahdollista (Kurki 2000 41–44). Olennainen on myös Deweyn (2010, 27–28) toteamus sisäisen sopusoinnun tilasta, joka hänen mukaansa on mahdollista saavuttaa vasta silloin, kun ympäristön kanssa tullaan edes jotenkin toimeen.

Kehittämishanke pakotti myös minut kohtaamaan itseni, toiset ihmiset ja ympäristön avoimesti. Koen samansuuntaisesti kuin Varto (2008, 20) on esittänyt: ilmastotunteiden esiintuominen oli paljastavaa, mutta samalla valaisevaa. Työskentely tuntui ja tuntuu edelleen merkitykselliseltä sekä on kannustanut jatkamaan ilmastotunteiden työstämisen parissa. Kehittämishankkeessani Ilmuteltalla ja performansseissa työskentely vaativat minulta herkkyyttä suhteessa ympäristöön ja ihmisiin. Ilmuteltta – ilmastonmuutos, ilmaise muutos! yllätti minut todella monella tapaa. Jokainen kaupunki ja jokaisen ihmisen, ohikulkijan ja osallistujan kohtaaminen oli aina erilainen.

Soveltavan taiteen tekijänä minulle on tärkeää, että pyrin toimimaan ja auttamaan yhteisön jäseniä oman toimintani ja taiteen kautta. Minulle on tärkeää, että jokaisella on mahdollisuus tulla kuulluksi ja kokea, että hänen tunteillaan on merkitystä. Tämä on merkityksellistä myös ihmisen mielen hyvinvoinnille (Hannukkala ym. 2015, 12). Kehittämishankkeeni ilmastotunne-aktioiden tavoitteena on ollut tehdä itsestäni vain välikappale. Kuten Kurki (2000, 137) sanoo, ihmisten ottaessa itse vastuuta innostajia ei enää tarvita.

Ilmastotunteet ovat kytköksissä ihmisen arkipäivään ja ympäristösuhteeseen: tunteet liittävät ihmisen ympäristöön ja yhteisöön (Turunen 2016, 48–50). Taidelähtöisten menetelmien avulla ihminen voi myös saada tukea omaan ympäristösuhteeseensa.  Kehittämishankkeessani käytetyt menetelmät ja pyrkimys dialogiin osoittavat, että taide voi antaa yksilölle voimaa nousta ilmastotunteiden alta ja tehdä hänestä aktiivisen toimijan. Kurki (2000, 26) toteaakin, että dialogisuudessa ja innostamisessa on tärkeää korostaa sellaisten aktiivisten, luovien ja kokemuksellisten toimintamallien merkitystä, jotka ovat suorassa yhteydessä ihmisen elämäntilanteeseen. Lisäksi dialogin potentiaali on mielestäni sen avulla saavutettava yhteisöllisyyden kokemus, minkä kautta ihminen voi saavuttaa esimerkiksi vahvistavia kokemuksia ympäristöstä (Torvinen & Välimäki 2014, 24). Tämä voi osaltaan vahvistaa yksilön ympäristösuhdetta.

Varto (1996,14) asettaa keskeiseksi dialogisuuden herättämät kysymykset: mikä on se yhteinen maailma, jossa voi kysyä ja vastata, sekä mitkä ovat ne tavat, joilla voi yrittää vastaamista ja kysymistä? Mielestäni Varton kysymykseen vastaa oivallisesti Kesterin (2004, 10) näkemys taiteesta dialogisena työvälineenä, jossa taiteen arvo tulee ilmi dialogisuudessa ja prosessissa. Kehittämishankkeessani dialogisuus näyttäytyy tapana kohdata vastapuoli – yksilö, yhteisö ja ympäristö. Lisäksi pyrin taidelähtöisissä menetelmissä huomioimaan dialogisuuden mahdollisuudet sekä pyrin olemaan avoin dialogisuudelle välineenä tunnetyöskentelyssä. En pyrkinyt työssäni esteettiseen ja taiteelliseen lopputulokseen tai teokseen, vaan pidin pääpainon ja arvon prosessissa. Haapasalo ja Kela (2017, 21) toteavatkin, että soveltavaa taidetta kuvaa usein prosessuaalisuus, jossa taiteen pääpaino on nimenomaan prosessissa.

Kehittämishankkeeni lähtökohtana olivat omat ilmastotunteeni ja niiden myötä noussut tarve toimimiseen. Haastoin itseni soveltavassa performanssitaiteessa dialogiseen ympäristösuhteeseen ja sitä kautta vaikuttamaan omiin ilmastotunteisiini.

Jääskinen (2018) toteaa, että luova tunnetyöskentely on kehollista ja ympäröivän todellisuuden aistimista jokaisen aistikanavan kautta. Koenkin, että performatiivinen taide on kokonaisvaltaista (keho-mieli-ympäristö) ja työskentely soveltavan performanssitaiteen parissa vaikutti minuun voimakkaasti. Aistisen ja taidelähtöisen työskentelyn kautta koen oman ympäristösuhteeni eheytyneen, minkä ansiosta myös ahdistavat ilmasto- ja ympäristötunteet ovat vähentyneet (ja toisinpäin).

Edellä mainittu kokemukseni myötäilee Fosteria (2016, 171–172), joka korostaa aistien vahventavaa merkitystä yksilön liittymisessä ympäristöönsä. Taidelähtöisten menetelmien mahdollistama kokemuksellisuus luo uutta todellisuutta. Työskentely kehittämishankkeen parissa ja sen jälkeen on ollut itselleni todella arvokasta, etenkin koska koen ympäristösuhteeni itselleni yhdeksi mielen hyvinvoinnin tukipilariksi. Tuntemukseni yhtyy myös Kososen (2015, 25) toteamukseen siitä, että taiteen kautta yksilön on mahdollista tutkia itseään, ja se voi olla voimavara ja jopa selviytymiskeino elämässä.

Pystyin performansseissa pysymään ympäristölle avoimena, kokemaan aistisesti sekä työstämään ja ilmaisemaan tunteitani. Itselleni performanssit olivat toimivia, yksittäisiä ilmastotunteen ilmaisuja. Koen kuitenkin, että suurin tunnetyöskentely tapahtui performanssien jälkeen. Performanssien jälkeen olen tuntenut vapautumista ilmastotunnekimpusta sekä voimaantumista, mikä on vaikuttanut suuresti omaan hyvinvointiini ja toimivuuteeni. Deweyn (2010, 29) mukaan taide mahdollistaa ihmisen kiinnittymisen ympäristöönsä ja tasapainoisen elämän syventämällä aiemmin koettujen merkitysten vaikutusta nykyisyyteen. Tällöin yksilö pystyy näkemään tulevaisuuttaankin aiempaa paremmin (Dewey 2010, 29).

Koen, että pyrkimys dialogiseen ympäristösuhteeseen on luontevaa työskentelyssä ilmastotunteiden kanssa: taidelähtöiset menetelmät tukevat tunnetyöskentelyssä.

 

Taidelähtöisten menetelmien tulevaisuus ilmastotunteiden työstämisessä ja tukemisessa

Avasin aiemmin tässä artikkelissa kehittämishankkeeni nimeä Minussa (ilmast)on muutos, ja palaan nyt siihen. Kehittämishankkeessani käyttämäni soveltavan taiteen menetelmät osoittavat, että ihminen voi olla toimija ja tehdä muutoksen omiin ilmastotunteisiinsa, olla toimija ympäristössään: taistella ilmastonmuutosta vastaan. Kurki (2000, 24) toteaa, että innostamisen kautta ei ratkaista maailman ongelmia, mutta arkisessa elämässä jokainen yksilö on oman elämänsä tekijä, toiminnan keskushenkilö. Saman toteaa myös Freire (2005, 91): muutoksen lähtökohta on ihmisessä itsessään. Taiteen kautta pystytään pääsemään sanoja syvemmälle (Jääskinen 2018). Tämän ovat mielestäni tässä työssä käytetyt menetelmät osoittaneet.

Kehittämishankkeessani käyttämäni menetelmät ovat potentiaalisia muutostyökaluja ympäristökriiseistä aiheutuvien tunteiden työstämiseen. Kehittämishankkeeni voidaan nähdä oman aikansa työnä, soveltavan taiteen prosessina, avauksena, dialogina, taiteellisena interventiona, muutoksen työkaluna ja osana muutosta: osana ilmastonmuutoksen tunteiden parissa tehtävää työtä. Ilmastonmuutos ja siitä aiheutuvat tunteet eivät valitettavasti katoa lähitulevaisuudessa. Kansalaisaktiivisuus ympäristöasioiden parissa on kasvanut. En silti koe, että esimerkiksi ilmastonmuutosta vastaan taisteleminen tapahtuisi vielä yhteisenä rintamana, vaan se sisältää mielestäni vielä yllättävän paljon me–te-asetelmia, esimerkiksi nykynuoret vastaan aiemmat sukupolvet. Vastakkainasettelu on usein tunneperäistä ja voi vaikuttaa ihmisen haluun toimia ympäristön hyväksi. Taistelemisen ympäristön puolesta tulisi kuitenkin tapahtua yhdessä. Ympäristön hyväksi tehtävässä työssä tarvitaan kaikkia ihmisiä ja kaikkia menetelmiä. Myös Hiltunen ja Jokela (2001, 17) toteavat, että taiteelliset projektit eivät yksinään voi ratkaista syvälle juurtuneita ongelmia. Tämän vuoksi taide tulisikin liittää osaksi muita vaikuttamisen muotoja, koska taiteen kautta on mahdollista nähdä erilaisia mahdollisuuksia ja ratkaisutapoja eri tilanteisiin (Hiltunen & Jokela 2001, 17).

Yhteisöllinen tunteiden jakaminen mahdollistaa yksilön, yhteisön ja tulevaisuuden hyvinvointia (Torvinen & Välimäki 2014, 24). Soveltavan yhteisötaiteen potentiaali on mielestäni sen tavassa sekä yhdistää ihmisiä että samalla mahdollistaa aktivistinen työskentely.

Soveltava yhteisötaide mahdollistaa erilaisia dialogeja, mitä tällä hetkellä ilmastonmuutoksen ja ympäristöasioiden kanssa tarvitaan. Kehittämishankkeessani Ilmuteltan toimintaan osallistui ihmisiä taaperosta vanhukseen. Osallistujat olivat valmiita taidelähtöisten menetelmien ohessa keskustelemaan ja kuuntelemaan. Boehm (2016, 101) toteaakin, että taiteen kautta ei pyritä etsimään valmiita vastauksia, vaan sen kautta mahdollistuu kokemuksellisuuden tutkiminen sekä myös ajattelun ja keskustelun herättäminen. Taiteen tarkoitus ei ole löytää oikeita vastauksia, vaan enemmänkin osata kysyä oikeita kysymyksiä (Varto 1996, 14).

 

Kuvassa on suoja-asuun pukeutunut hahmo Eduskuntatalon portailla.

Minussa (ilmast)on muutos -performanssi, Helsinki 15.11.2018. Kuva: Tuula Pöyhönen.

 

 

Dialogisten ja taidelähtöisten tunnetyöskentelymenetelmien käyttäminen on tuntunut ja tuntuu välillä tuulimyllyjä vastaan taistelemiselta. Kuitenkin haluan työlläni rakentaa ennemmin utopioita kuin dystopioita sekä kannustaa muitakin näkemään mahdolliset maailmat tuhon sijaan.

Optimistina haluan uskoa taiteen pystyvän muutokseen. Haluan toimia esimerkkinä ja tukena muille heidän kamppailussaan ympäristö- ja ilmastotunteiden kanssa.

Kuten myös Pihkala (2017, 69) toteaa, käyttäytymisen ja tunnemaailman muutos vaativat toisten tukea sekä rohkaisevia esimerkkejä. Mielestäni taide mahdollistaa heittäytymisen utopiaan, mahdollisten maailmoiden kuvittelemisen. Taiteen keinoin voi katsoa tulevaisuuteen välittämättä dystooppisista lehtien otsikoista, olla avoin ympäristölle ja dialogille sekä vapautua kahlitsevista ympäristö- ja ilmastotunteista.

Kehittämishankkeeni aiheen kautta olen tavannut valtavasti ihmisiä, jotka jakavat kanssani samoja tunteita, sekä olen verkostoitunut saman asian puolesta kamppaileviin toimijoihin. Kehittämishankkeen jälkeen olen jatkanut menetelmien kehittämistä ja sisällyttänyt työskentelyyn myös keskustelemista ja reflektointia. Olen tehnyt yhteistyötä eri toimijoiden kanssa sekä kehittänyt uudenlaisia toimintamuotoja esimerkiksi ilmastotunteita käsitteleviin vertaistukiryhmiin. Lisäksi olen jatkanut omaa tutkivaa työtäni ja toivon, että saan lähitulevaisuudessa keskittyä ja jatkaa tutkimusta aiheen parissa; erityisesti minua inspiroi taiteen potentiaali yksilön kiinnittymisessä omaan kulttuuriympäristöönsä ja sen perinteisiin sekä miten tätä kautta voi syventää omaa ympäristösuhdettaan ja vastuunottoa tulevaisuuden ympäristöstä. Uskon, että ympäristökasvatuksen ja tunnekasvatuksen, perinteiden ja kulttuuriympäristöjen yhteydet sekä merkitykset tulevat tulevaisuudessa korostumaan niin oppimisympäristöissä, taidemaailmassa kuin arjen toiminnoissa.

Pihkala (2017, 142–144) ja Toiviainen (2008, 359) toteavat, että toivo on tärkeää ilmastonmuutoksen vastaan taistelemisessa. Toivo on toiminnan perusta ja ihmisen jaksamisen edellytys (Pihkala 2017, 142–144). Koen kuitenkin, että toivon lisäksi pitää aloittaa tekeminen – ja tähän taidelähtöiset menetelmät muutostyövälineinä, muiden menetelmien ohella, vastaavat. Myös ilmastoaktivisti Thunberg (2019) toteaa: “I don’t want your hope. I want you to panic … and act.” Ajatusta tukee Naukkarisen (2014, 152) toteamus, jossa hän väittää taiteen yhdeksi olemassaolon syyksi sen arvon ja kyvyn tehdä maailmasta tärkeämpi, iloisempi ja muistettavampi. Hän jatkaa, että edellä mainitun taiteilija pystyy tekemään työllään: toimimalla tunteiden muovailijana ja kirpaisijana (Naukkarinen 2014, 151–152). Kehittämishanke oli myös itselleni tunteiden muovailua ja kipeää työtä. Koen kuitenkin aloittaneeni omien ilmastotunteideni valjastamisen käyttövoimaksi. Tämän työn kautta pystyn ja aion kehittää taidelähtöisiä menetelmiä muiden ihmisten avuksi tunnetyöskentelyyn.

 

 

 

Lähteet

Alhanen, K. 2013. John Deweyn kokemusfilosofia. Helsinki: Gaudeamus Oy.

Boehm, Von M. 2016. Taidepedagogiikka tuulessa. Teoksessa A. Suominen (toim.) Taidekasvatus ympäristöhuolen aikakaudella – avauksia, suuntia, mahdollisuuksia. Helsinki: Unigrafia, 99–110.

Brenner, Anna-Kaisa 2019. Li Andersson hukuttaa työmurheensa avantoon – hänen johtamansa vasemmistoliitto nostaa vaalien ilmastosankareiksi vesistöjen pilaajiksi syytetyt maanviljelijät. Yle Luonto. Viitattu 20.3.2019.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/03/03/li-andersson-hukuttaa-tyomurheensa-avantoon-hanen-johtamansa-vasemmistoliitto.

Buber, M. 1993. Minä ja sinä. Juva: WSOY.

Dewey, J. 2010. Taide kokemuksena. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura ry / niin & näin.

Erkkilä, H. 2008. Ruumiinkuvia! Suomalainen performanssi- ja kehotaide 1980- ja 1990-luvulla psykoanalyysin valossa. Väitöskirja. Valtion Taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto 15. Vammala: Kuvataiteen keskusarkisto.

Freire, P. 2005. Sorrettujen pedagogiikka. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.

Foster, R. 2016. Hiljainen kosketus – kohti ekofilosofista kasvatusta. Teoksessa A. Suominen (toim.) Taidekasvatus ympäristöhuolen aikakaudella – avauksia, suuntia, mahdollisuuksia. Helsinki: Unigrafia, 165–175.

Green, M.; Pajanen, K. & Soulanto, M. 2016. Yllättävän äärellä. Teoksessa A. Suominen (toim.) Taidekasvatus ympäristöhuolen aikakaudella – avauksia, suuntia, mahdollisuuksia. Helsinki: Unigrafia, 32–39.

Haapala L. 1999. Taiteilijan muuttuva rooli – yhteisötaidetta 90-luvun Suomessa. Teoksessa H. Erkkilä; L. Haapala; H. Johansson & M. Sakari (toim.) Katoava taide. Hollola: Ateneum, 78–103.

Haapasalo, M. & Kela, L. 2017. Taiteen muuttujia – taidetta erilaisissa konteksteissa. Teoksessa P. Juppi & I. Tanskanen (toim.) Taiteen moniammatilliset kontekstit. Turun ammattikorkeakoulun puheenvuoroja 94. Turun ammattikorkeakoulu. Viitattu 27.2.2019

http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522166470.pdf, 19–34.

Haapoja, T. 2015. Taide tieteellisen maailmankuvan rajoilla. Teoksessa K. Kunnas-Holmström & P. Limnell (toim.) Taiteen ja tieteen järjestykset sekä luovat prosessit. Pori: Porin Taidemuseo, 173–176.

Hannukkala, M.; Kosonen. S.; Marjamäki, E. & Törrönen, S. 2015. Lapsen mieli. Mielenterveystaitoja varhaiskasvatukseen ja neuvolaan. Helsinki: Suomen Mielenterveysseura.

Hiltunen, M. & Jokela, T. (toim.) 2001. Täälläkö taidetta? Johdatus yhteisölliseen taidekasvatukseen. Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan julkaisuja D: Opintojulkaisuja. 4. VSL opintokeskus.

Hiltunen, M. 2016. Astumisia virtaan. Teoksessa A. Suominen (toim.) Taidekasvatus ympäristöhuolen aikakaudella – avauksia, suuntia, mahdollisuuksia. Helsinki: Unigrafia, 200–212.

Hirvi, J. 2006. Johdanto. Terve mieli terveessä luonnossa. Teoksessa I. Heiskanen & K. Kailo (toim.) Ekopsykologia ja perinnetieto. Polkuja eheyteen. Helsinki: Green Spot, 11–20.

Jääskinen, A. Tunnetyöskentely. Viitattu 16.1.2019 https://tunnejataida.fi/tag/tunnetyoskentely/.

Karttunen, S. 2019. ArtsEqualin tutkijaesittelyssä Sari Karttunen. Viitattu 26.2.2019 http://www.artsequal.fi/-/artsequalin-tutkijaesittelyssa-sari-karttunen.

Kester, G. 2004. Conversation Pieces. Community and Communication in Modern Art. Berkeley, Kalifornia: University of California Press, 1–16.

Kester, G. 2010. Dialoginen estetiikka. Teoksessa L. Kantonen (toim.) Ankaraa ja myötätuntoista kuuntelua. Keskustelevaa kirjoitusta paikkasidonnaisesta taiteesta. Helsinki: Kuvataideakatemia, 39–71.

Kosonen, S. 2015. Taide mielen edistäjänä. Teoksessa M. Hannukkala.; S. Kosonen; E. Marjamäki & S. Törrönen (toim.) Lapsen mieli. Mielenterveystaitoja varhaiskasvatukseen ja neuvolaan. Suomen Mielenterveysseura.

Kuhmonen, P. 1998. Dialogisuus ja kehollisuus näkökulmina ympäristöfilosofiaan. Viitattu 18.1.2019 http://users.jyu.fi/~petkuhm/luonto.html. (Alun perin julkaistu teoksessa P. Kuhmonen & S. Sillman (toim.) Jaettu jana, ääretön raja: Pellervo Oksalan Juhlakirja. Jyväskylä 1998.)

Kunnas-Holmström, K. & Limnell, P. 2015. Saatteeksi. Teoksessa K. Kunnas-Holmström & P. Limnell, Taiteen ja tieteen järjestykset sekä luovat prosessit. Pori: Porin Taidemuseo Taiteen ja tieteen järjestykset sekä luovat prosessit. Pori: Porin Taidemuseo, 5–13.

Kurki, L. 2000. Sosiokulttuurinen innostaminen. Tampere: Vastapaino.

Lassander, M.; Solin, P.; Tamminen, N. & Stengård, E. 2013. Asiakkaan voimaantuminen mielenterveyspalveluissa. Tarkastelussa WHO:n voimaantumisen indikaattorit. Viitattu 20.2.2019 https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/116040/lassander.pdf?sequence.

Laurén, K. 2006. Miltä suot tuntuvat? Luonnonpaikat mielikuvina. Teoksessa S. Knuuttila; P. Laaksonen & U. Piela (toim.) Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy,187–199.

Lehikoinen, K. & Pässilä, A. 2016. Johdanto. Teoksessa K. Lehikoinen; M. Martin; M. Pulkki & A. Pässilä. Taiteilija kehittäjänä. Taiteelliset interventiot työssä. Taideyliopisto. Kokos julkaisu 1/2016. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, 7–33.

Matthies, J. 1996. Luontokäsitteen renessanssi. Teoksessa J. Kotkavirta (toim.) Luonnon luonto. Filosofisia kirjoituksia luonnon käsitteestä ja kokemuksesta. Jyväskylä: Jyvässeudun Paino Oy, 132–150.

Mielenterveysseura 2019a. Tunteen ilmaiseminen. Viitattu 13.2.2019

https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/itsetuntemus/tunnetaidot/tunteen-ilmaiseminen.

Mielenterveysseura 2019b. Tunteet värinä elämässä. Viitattu 13.2.2019

https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/itsetuntemus/tunteet-v%C3%A4rin%C3%A4-el%C3%A4m%C3%A4ss%C3%A4.

Myllyviita, K. 2016. Tunne tunteesi. Riika: Duodecim.

Mäkelä, J. 2016. Höyryurku, apina ja liekinheitin eli erään (r)evoluutionprosessin alkutahdit. Teoksessa A. Suominen (toim.) Taidekasvatus ympäristöhuolen aikakaudella – avauksia, suuntia, mahdollisuuksia. Helsinki: Unigrafia, 213–221.

Naukkarinen, O. 2014. Ihmeellinen paikka. Teoksessa M. Hakuri. (toim.) Paikka vai tila? Lahti: Aalto-yliopiston julkaisusarja TAIDE+MUOTOILU+ARKKITEHTUURI 5/2014, 150–153.

Nummenmaa, L. 2010. Tunteiden psykologia. Falun: Tammi.

Onali, A. 2019. Uneksi minulle parempi maailma. Kolumni 28.2.2019. Hyvän Sään Aikana. Viitattu 15.3.2019. https://hyvansaanaikana.fi/uneksi-minulle-parempi-maailma/.

Petäjäjärvi, K. 2016. Mitä performanssitaiteilija tekee toimistossa? Performanssitaide taiteellisen intervention välineenä. Teoksessa K. Lehikoinen; M. Martin; M. Pulkki & A. Pässilä. Taiteilija kehittäjänä. Taiteelliset interventiot työssä. Taideyliopisto. Kokos julkaisu 1/2016. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, 123–137.

Pihkala, P. 2017. Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Helsinki: Kirjapaja.

Raekallio, J. 2010.Puhetta ja kuulluksi tulemista – yleisön osallistaminen projektissa Kolmas vaihtoehto. Teoksessa L. Kantonen (toim.) Ankaraa ja myötätuntoista kuuntelua. Keskustelevaa kirjoitusta paikkasidonnaisesta taiteesta. Helsinki: Kuvataideakatemia, 214–218.

Rannisto, T. 2007. Luonnon estetiikka. Jyväskylä: Moreeni.

Saarimäki, S. 2018. Ahdistus toimii taiteen käyttövoimana – ilmastoahdistus on uusi ilmiö ja tunkeutuu jo taiteeseenkin. Kulttuuriykkönen. Yle. Esitetty 21.5.2018. Viitattu 31.12.2018 https://areena.yle.fi/1-4406152.

Salonen, K. 2010. Mielen luonto. Eko- ja ympäristöpsykologian näkökulma. Helsinki: Green Spot.

Stöckell, A. 2016. Taidetta ympäristökonfliktiin. Teoksessa A. Suominen (toim.) Taidekasvatus ympäristöhuolen aikakaudella – avauksia, suuntia, mahdollisuuksia. Helsinki: Unigrafia, 240–250.

Thunberg, G. 2019. Our House Is On Fire. World EconomicForum. YouTube. Esitetty 20.9.2019. Viitattu 22.9.2019 https://www.youtube.com/watch?v=U72xkMz6Pxk.

Toiviainen, P. 2008. Ilmastonmuutos. Nyt. – Muistiinpanoja maailmanlopusta. Keuruu: Otava.

Torvinen, J. & Välimäki, S. 2014. Ympäristö, ihminen ja eko-apokalypsi. Miten nykytaide kuuntelee luontoa? Lähikuva: Turun Elokuvakerho ry:n jäsenlehti 27 (2014):1, 8–27.

Turunen, K. 2016. Kokemuksen rakenne. Mielen sisältöjen tunnistaminen. Tallinna: Arator Oy.

Varto, J. 1996. Dialogiryhmien toiminta vuosina 1994–1995. Dialogiryhmien synty ja päämäärät. Teoksessa M. Vilkka (toim.) Kohtaaminen taitona. Dialogisuus ihmistutkimuksen lähtökohtana ja menetelmänä. Lahden ammattikorkeakoulun julkaisu. Sarja D Aikakauskirja 1996:1. Lahti: Lahden ammattikorkeakoulu, 6–14.

Varto, J. 2001. Kauneuden taito. Tampere: Tampereen Yliopistopaino Oy, 1–121.

Varto, J. 2008. Taiteellisesta ajattelemisesta. Aalto Yliopiston julkaisuja. Synnyt/Origins. 3/2008. Aalto University Wiki. Viitattu 13.2.2019

https://wiki.aalto.fi/download/attachments/70792372/varto.pdf?version=1&modificationDate=1348580086000&api=v2.

Wahlström, R. 2006. Miten luonto kuntouttaa? Ekoterapiaa käytännössä. Teoksessa I. Heiskanen & K. Kailo (toim.) Ekopsykologia ja perinnetieto. Polkuja eheyteen. Helsinki: Green Spot, 78–89.

WWF Suomi 2019. World Wild Fund for Nature. Ilmastonmuutos. Viitattu 1.1.2019 https://wwf.fi/uhat/ilmastonmuutos/.

 

Mitä pidit artikkelista?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

css.php