02.02.2020

Tiesin jo sairaanhoitajaopinnot aloittaessani, että en tule koskaan jäämään sairaanhoitajaksi. En ollut unelma-ammatissani, en kokenut kutsumusta työhön enkä paloa hoitoalalle. Haaveeni olivat muualla: ehkä minusta tulisikin äidinkielen tai kuvaamataidon opettaja, psykologi, mainostoimiston luova ja vähän hullu ad tai toimittaja.

Valmistuin kuitenkin hyvillä papereilla teho- ja anestesiahoidon ammattilaiseksi Turun ammattikorkeakoulusta. Vaikka tämä ei ollut ykkösjuttuni, jälkeenpäin ajateltuna opiskelu ja työrupeama sairaanhoitajana on ollut varsin oivallinen urapolun alku. Oikeastaan ilman sitä en olisi nyt tässä.

 

Koulunpenkiltä potilastyöhön ja takaisin

Turun AMK:sta valmistumisen ja kahden äitiysloman jälkeen työskentelin kirurgisilla päivystysosastoilla. Traumatologiasta ja neurokirurgiasta tuli ”lempilapsiani” – pidin haasteista ja siitä, että minun piti välillä ponnistella kovastikin työssäni. Sain vuosien varrella runsaasti vastuutehtäviä. Vastasin eri osastoilla potilasohjepankista, lääketilauksista, opiskelijaohjauksesta, perehdytyksestä ja työhyvinvoinnista.

Helmikuussa 2006 sain vakituisen työn yksityissektorilta, leikkausosastolta, mikä tuntui kaikkien vuodeosasto- ja varahenkilövuosien jälkeen upealta mahdollisuudelta.

Mahtavinta siitä teki se, että olin erään yövuoron pikkutunneilla yhtäkkiä vain päättänyt hakea paikkaa, olematta sen enempää tosissani. Tosta vaan -tyyppi, kuten lukion ruotsin kielen opettajani tapasi minusta sanoa.

Kaiken kruunasi, kun pääsin lasten anestesia- ja heräämötoiminnasta vastaavaksi hoitajaksi ja myöhemmin tein koordinaattorin tehtäviä. Vuonna 2008, lasten kasvettua kouluikään, aloin pohtia uudelleen mikä minusta tulee isona. Syksyllä 2008 aloitin sote-alan kehittämisen ja johtamisen ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon Turun AMK:ssa. Se päätös mullisti koko elämäni.

 

Rohkeus, uskallus ja oivallus viitoittivat urapolkua

Olen ollut aina ihminen, joka tarvitsee elämää ympärilleen. Vaihtelunhaluinen ikiliikkuja ja ikuinen opiskelija. Ylemmän AMK:n vuodet tuntuivat loppuvan lyhyeen – minä tahdoin lisää!

Päättäjäispuheessa esittelin kuulijoille niitä eväitä, joita koulutus oli minulle antanut: valmiuksia kehittämis- ja johtamistyöhön, oivalluksia hankesuunnitteluun, tietoperustan terveydenedistämiseen ja ryhmässä on voimaa -asenteen.

Ennen kaikkea sain kuitenkin tutustua huikeisiin ammattilaisiin – esikuviini – ja nykyiseen parhaaseen ystävääni, huipputyyppiin. Siitä olen kaikkein kiitollisin.

Tilaisuuden jälkeen sain työtarjouksen Turun ammattikorkeakoulusta. Aiemmin olin vain uneksinut siitä, että jonain päivänä toimisin koulutus- ja hankesuunnittelijana AMK:ssa. Nyt se oli totta!

Olen myöhemmin monesti palannut valmistumishetkeen, koulutukseen ja työtarjoukseen. Miksi juuri minä? Piti olla rohkea, antaa unelmille tilaa, ajatella ääneen ja näyttää kapasiteettinsa. Piti uskaltaa olla oma itsensä, oma hersyvä, ulospäinsuuntautuva persoonansa.  Se sellainen, jolla oli myös omat mielipiteet.

 

Monta rautaa tulessa, jatko-opinnot tähtäimessä

Irtisanouduin yksityissektorin työstä ja jatkoin Turun AMK:n leivissä, josta jäin vuonna 2011 äitiyslomalle. Tätä ennen olin tehnyt päätöksen jatko-opinnoista. Halusin enemmän kuin mitään muuta Turun yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan, kansanterveystieteen laitokselle tekemään väitöskirjatyötä.

Vuonna 2013 sain valmiiksi tutkimussuunnitelmani (samaan aikaan opiskelin aikuiskasvatustiedettä vauva-arjen iloksi) ja 2014 pääsin yllätyksekseni heti sisään kansanterveystieteenlaitoksen kliinisen tutkijakoulutuksen linjalle. Tänä keväänä väittelen.

Samalla en voi olla miettimättä, mikä minusta tulee isona. Mitä minä tekisin seuraavaksi? Mitä toivon elämältäni?

Peeäs. Koska tutkimustyö on hidasta ja minä olen nopea, olen ehtinyt vuosien 2013-2019 välissä monenlaista: työskennellyt yhdistyksen koulutussuunnittelijana ja valtakunnallisen yhdistyksen puheenjohtajana, aloittanut palkkiobloggaamisen, tehnyt tuntiopettajan töitä, suorittanut pedagogisen pätevyyden, napannut unelmaduunin yhdistyssektorin terveyden edistämisen projektista ja toiminut asiantuntijana eri tahoilla niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Olen saanut elää omannäköistäni elämää ja kokea paljon sellaista, johon en koskaan ajatellut päätyväni.

 

”Sä oot huipputyyppi!”

Olen kuullut itseäni kuvailtavan huipputyypiksi, mutta itse ajattelen meistä jokaisen olevan oman elämänsä huipputyyppi. Huipputyyppi on valmis haasteisiin, hän on rohkea, oman alansa osaava ja ehdottomasti vahvuutensa tiimissä näyttävä ammattilainen.

Huipputyyppi on myös persoona – kahta samanlaista huipputyyppiä ei ole. Huipputyyppiä ei voi myöskään näytellä, ominaisuus on ainutkertainen ja aito, eikä lainkaan tilannesidonnainen.

Uskon, että huipputyyppejä yhdistää ainakin yksi piirre: on oltava aidosti kiinnostunut. Huipputyyppi kulkee tuntosarvet ulkona, kehittää itseään, innostuu herkästi ja on ahkera.

Huipputyypiksi kasvaa siis oman kiinnostuksensa ja tekemisensä ohjaamana. Eräs opiskelija sanoi kerran opetuskerran päätteeksi: ”Sä oot, Minna, ihan huipputyyppi!” Häkellyin. Hän perusteli sanomaansa sillä, että minä kuuntelen, minulla on asiantuntijuuden lisäksi maalaisjärkeä, otan kaikki huomioon, vastaan nopeasti sähköposteihin, osaan nähdä kokonaisuuksia ja pystyn nauramaan itselleni. Kyseenalaistamaan myös oman toimintani.

Uskonkin, että tässä on yksi huippuuden avaintekijöistä. Heti kirkkaana kakkosena tulevat ne kaikki ihmiset, joiden kanssa toimin ja joita olen matkallani saanut kohdata.

 

Miltä tuntuu olla unelmaduunissa?

Hyvältä. Totta puhuakseni viikoittain mietin mielessäni (ja usein myös ääneen), miten onnekas olen. Olen saanut unelmaduunin Turun AMK:n Master Schoolin opettajana. Sen lisäksi saan toimia sivutyönäni NIKO-projektin päällikkönä.

Minua on onnistanut. Tai oikeastaan olen tehnyt tietoisia valintoja ja tahtonut lujasti. Olen tietoisesti tähdännyt eteenpäin urallani ja siksi saavuttanut unelmaduunini. Olen omalla toiminnallani osoittanut, että osaan ja pärjään. Sattumiakin on matkan varrelle osunut.

Olen myös verkostoitunut, sillä uskon, että ilman ”oikeita” kontakteja ja yhteistyötä kenestäkään ei kasva huipputyyppiä. Ja kuten alussa kirjoitin, ilman Turun AMK:n vuonna 1996 aloittamaani sairaanhoitajakoulutusta minä en olisi tässä.

Vaikka on unelmaduunissa, pitää osata myös ottaa rennosti. Tehdä mukavia, työstä irti olevia asioita. Pitää antaa aikaa perheelle ja erityisesti itselleen. Pitää osata arvostaa vapaita hetkiä ja iloita pienistä. Pitää uskaltaa päästää myös irti. Nuuhkia raitista ilmaa ja odotella seuraavia kesälomia. Se on välttämättömyys työssäjaksamiselle.

 

Kerron teille huipputyypin salaisuuden…

Olen otettu ja kiitollinen siitä kaikesta, mitä olen saanut tehdä, nähdä ja kokea. Saan kohdata arjessani monia huipputyyppejä, linkittyä heidän kanssaan ja suunnitella tulevia innovatiivisia yhteistöitä. Saan toimia näköalapaikalla koulutussektorilla, josta valmistuu monia asiantuntijoita käytännön sote-alan työtehtäviin. Huipputyyppejä.

Tiedätkö, mikä on mielestäni oikeasti huipputyypin tärkein ominaisuus? Se, mistä huipputyyppi muistetaan?

HYMY. Se on vienyt eteenpäin. Mitä se sinulle merkitsee?

 

 

Lue Minnan hanketyöskentelystä:

NIKO – Syövän ehkäisy ja terveyden edistäminen nikotiinivalmisteita käyttävien nuorten arjessa -hankesivulta

NIKO – terveyden edistäminen nuorten arjessa, josta löydät mm. opiskelijoiden osaprojekteista tietoa. /

Lue uutinen uusimmasta hankkeesta: Turun ammattikorkeakoululle hankerahoitus ammattikoululaisten hyvinvoinnin tukemiseen

Tutustu  hankesivuun: ANKKURI – ammattikoululaisten nikotiinituotteiden käytön ennaltaehkäisyn ja lopettamisen tukeminen sekä yhteistyö- ja johtamiskäytänteiden implementointi

Aloita myös projektisivun seuraaminen: ANKKURI

Yhteishaku on käynnissä 18.3.-1.4.2020, aloita sinäkin opinnot Master Schoolissa!

Oletko Turun AMK:sta valmistunut? Ryhdy alumniksi.

Sarjan muut artikkelit:

Lue Jan Holmbergin artikkeli: Hoitotyön huipputyypiksi Turun AMK:sta? – Se vaatii uralla sinnikkyyttä, pitkiä työpäiviä ja näyttäviä epäonnistumisia