Tämä artikkeli perustuu opinnäytetyöhöni. Pohdin ilmiötä, jossa musiikin opiskelija joutuu esiintyessään instrumentillaan niin voimakkaan jännityksen valtaan, että hänen esityksensä häiriintyy…
Kirjoittajat
Ensimmäinen esiintyminen – tarina taidepedagogin roolista oppilaan jännittämisen prosessissa
Tässä tekstissä tarkastellaan taidepedagogin roolia oppijan jännittämisen prosessissa. Olemme pohtineet pedagogin keinoja auttaa oppijaa käsittelemään jännittämistä. Näkökulmanamme on oppilaan hyvinvointi, ei niinkään esitys tai siinä onnistuminen. Käytämme esimerkkinä fiktiivistä tarinaa, jonka oppija on lapsi, mutta esittelemämme menetelmät ovat käytettävissä myös nuorten ja aikuisten kanssa. Keinot mukailevat kirjoittajien omaa kokemuspohjaa sekä positiivista pedagogiikkaa.
Olen lähdössä ensimmäistä kertaa uuteen harrastukseen. Äitini hoputtaa minua ovella, kun yritän saada solmittua kengännauhoja. Siitä ei meinaa tulla mitään, sillä käteni tärisevät. Tunnen perhosia vatsassani istuessani autoon. Minua jännittää todella paljon. Onkohan siellä kivaa? Mitä jos en osaakaan mitään? Mitä jos minulle nauretaan? Minusta alkaa tuntua siltä, etten uskallakaan mennä. Äitini saa puhuttua minut ympäri ja menemme yhdessä sisälle. Hän kertoo epäröinnistäni opettajalle, joka tulee hymyillen luokseni.
Opettajan ja oppijan välistä vuorovaikutus- ja luottamussuhdetta aletaan rakentaa heti ensimmäisestä tapaamisesta lähtien. Katsekontakti, lempeä olemus ja esittäytyminen luovat vaikutelman läsnäolevasta pedagogista. Ensikohtaamisella pedagogi voi laskeutua lapsen tasolle, kysyä hänen nimeään ja toivottaa tervetulleeksi uuteen harrastukseen. Näin opettaja osoittaa huomanneensa lapsen. Harjoitusten alussa voidaan muodostaa piiri, jossa kerrotaan toimintakulttuurista, harjoituksen rakenteesta ja yhteisistä rajoista. Piirissä on hyvä käydä nimikierros, jossa jokainen oppija saa nimen lisäksi kertoa itsestään jotain. Tämä lisää kohdatuksi tulemisen kokemusta ja auttaa pedagogia oppimaan oppijoiden nimet.
Olen innoissani uudesta harrastuksestani, ja minulla on ollut hauskaa siellä. Välillä minua kuitenkin edelleen jännittää uudet asiat. Pelkään epäonnistuvani varsinkin silloin, jos huomaan jonkin uuden asian olevan muille helpompi oppia. Silloin mieluummin katselen itse sivusta enkä välttämättä uskalla kokeilla uutta asiaa heti.
Oppiminen tapahtuu uuden äärellä. Kun joudumme ylittämään omat taitomme ja ymmärryksemme, on luonnollista, että se tuntuu pelottavalta ja epämiellyttävältä. Sen sijaan onnistumisen kokemukset ovat yleensä positiivisia. Opettajan tehtävä on tasapainotella näiden kahden välillä. Ilman epäonnistumista ei tapahdu kehitystä, mutta jos tehtävä tuntuu liian vaikealta, se tuntuu lannistavalta.
Oppitunneilla on hyvä pyrkiä madaltamaan epäonnistumisen käsitettä. Yksi keino on tuoda esiin, että harjoitellakseen ei tarvitse osata eikä onnistua, tärkeintä on osallistuminen. Opettajan vastuulla on myös rakentaa toimintakulttuuri, joka mahdollistaa erilaisten oppijoiden kukoistuksen. Mikäli harjoittelu on itsessään mielekästä, seuraa kehitys tekemistä. Loppupiiri, jossa oppilaat saavat purkaa tunteitaan ja kokemuksiaan ja opettaja saa mahdollisuuden antaa palautetta jokaiselle oppilaalle, on hyväksi havaittu metodi.
Fyysisissä lajeissa, kuten sirkuksessa ja tanssissa, jännittäminen voi näyttäytyä myös konkreettisina suoritukseen liittyvinä negatiivissävytteisinä tuntemuksina. Opettaja voi auttaa jännityksen taklaamisessa tekemällä liikettä tutuksi palanen kerrallaan. Silti tulee hetkiä, jolloin jännitys iskee ja astutaan pelon alueelle.
Pelko on luonnollista, mutta sen kanssa voi oppia pärjäämään. Parasympaattista hermostoa voi rauhoittaa muutamalla rauhallisella ja syvällä hengityksellä sekä selkeällä ohjeistuksella, jossa kannattaa ohjata keskittymistä päämäärään pikkutarkan viilaamisen sijaan.
Keskittyminen on usein intensiivistä, joten sitä ei voi pitää yllä kovinkaan pitkään, minkä vuoksi kannattaa ohjata rauhassa mutta määrätietoisesti. Myös jännittävän tekniikan naamiointi tuttujen liikkeiden joukkoon toimii monesti. Usein opettaja on se, joka vahingossa tekee liikkeestä jännittävän, jolloin on jälleen tärkeää miettiä, miten sanallistaa tehtäviä.
Harjoittelumotivaatiota lisääviä tekijöitä ovat muun muassa rehellinen, rakentava ja positiivinen palaute sekä oppilaan tunne omasta merkityksellisyydestään ja mahdollisuudestaan vaikuttaa omaan tekemiseensä.
Rehellinen palaute sisältää sen, että opettajan on tärkeää osoittaa oppilaalle onnistumisen hetket. Oppilas rakentaa monesti mielikuvissaan ideaalisuorituksen ja vertaa omaa toimintaansa joko tähän ideaaliin tai muiden suorituksiin, jolloin ei välttämättä näe oman tekemisensä onnistumisia. Palaute ei saa johtaa ryhmäläisten arvottamiseen tai paremmuusjärjestykseen asettamiseen. On tärkeää antaa oppilaalle arvoa itsenään eikä arvottaa häntä suorituksen kautta. Opettajan täytyy ymmärtää, mitä hän palautteellaan pyrkii rakentamaan: omaa ammattiylpeyttään, virheetöntä taide-elämystä vai kokonaisvaltaista yksilön ja yhteisön hyvinvointia.
Tulen harjoituksiin ajoissa ja näen opettajani. Hän hymyilee ja huikkaa minut luokseen. Hän kertoo, että alamme valmistautua esitykseen. Hymyilen ja puhun innostuneesti opettajan kanssa eri yksityiskohdista ja ideoista. Muut oppilaat saapuvat, ja heille kerrotaan sama tieto. Yhteisen rupattelun jälkeen alamme harjoittelemaan normaalisti. Yhtäkkiä ajatuksiini hiipii epävarmuus ja pelko. En tiedä, mistä tunne ilmaantui ja miksi.
Tässä vaiheessa opettajan on hyvä antaa kaikkien esitykseen osallistujien miettiä omaa suhdettaan esiintymiseen. Oppilaille voi ensin antaa tilaa ilmaista sitä kehollisesti tai vaikkapa yhdellä sanalla. Kannattaa varoa sanoittamasta esityksiin liitettäviä tunteita “ylhäältä päin”. Esimerkiksi hyvää tarkoittava “keitä jännittää?” -kysymys saattaa luoda joillekin oletuksen, että esiintymisessä on jotain vaarallista tai pelättävää. Jos ryhmästä nousee esiin esiintymisjännitykseen liittyvää keskustelua, voidaan antaa jo tässä vaiheessa “lupa jännittää”. Jännitystä ei voi tai tarvitse poistaa, mutta siihen voi oppia suhtautumaan. Ryhmän tuen korostaminen, harjoittelun tuoma apu ja pakottomuuden korostaminen tuovat helpotusta ajatuksiin, että pitäisi jo osata tai olla valmis. Usein lapsiryhmissä opettaja on se, jota katsotaan tietyllä tavalla ylöspäin ja ihaillen. Tällöin omakohtaisen tarinan jakaminen saattaa olla hyödyksi. Opettajaakin jännittää.
Epäonnistumisen pelosta voi tuoda esiin näkökulmia, jotka poistavat häpeää aiheuttavan epäonnistumisen mahdollisuuden jopa kokonaan. Epäonnistumisen pelon ei tule estää mieltämme ja kehoamme toimimasta vapaasti. Uuden oppiminen ei oikeastaan ole edes mahdollista ilman virheitä ja epäonnistumisia. Mitä vähemmän pelkää virheitä, sitä vähemmän niitä myös tekee. (Routarinne 2004, 71–73) Epäonnistumisen pelko on käännettynä onnistumisen pakkoa. Tällöin tietoisuus on suuntautunut tavoiteltavaan lopputulokseen. Silloin tekeminen voi muuttua suorittamiseksi, jossa asettaa itselleen vaatimuksia ja ehtoja. (Routarinne 2004, 44, 58)
Konkreettisia tapoja valmistautua esitykseen ja sen tuomaan jännitykseen ovat mielikuvaharjoitukset ja leikit.
Luottamuksellinen ja avoin ilmapiiri tunneilla auttaa hälventämään jännittämiseen liittyvää häpeän tunnetta. Kaikki leikit, joissa hassutellaan erilaisissa rooleissa tai joissa mokailu vie leikkiä eteenpäin, ovat mainioita. Esitysharjoituksen voi tehdä jonain kertana liioitellen, takaperin, silmät kiinni, pikakelauksella tai siansaksaksi. Mielikuvaharjoittelun avulla voi käydä esitystä läpi ja varmistaa vaikeita paikkoja tai muistia vaativia kohtia.
Leikin kautta on mahdollista saavuttaa itsestä ja kehostaan tiedostamaton tila, joka sallii vapaan liikkeen […] ja aidon ilmaisun (Barker, 2010). Mielikuvitusleikin avulla keho on helppo rentouttaa ja saattaa oikean toiminnan tilaan, sillä se sulkee pois liiallisen tietoisen ajattelun. Leikkiin uppoutuessa tietoinen reflektointi ja kontrolli väistyy. Rentoutuminen on myös mahdollista saada aikaiseksi mielikuvien avulla esimerkiksi kuvitellen makaavansa lämpimässä auringonpaisteessa kauniilla rannalla. Tämä mielikuva itsessään saa verisuonet rentoutumaan ja avautumaan sekä siten kehon lämpenemään (Blatner & Blatner, 1997, 57)
Harjoittelemme esityspätkääni ja se alkaa olla valmis. Muutamassa kohdassa koen epävarmuutta, mutta alan osaamaan koko esitykseni. Opettajani on rohkaiseva ja antaa hyvää palautetta. Haluaisin olla rohkeampi ja antaa itsestäni enemmän. Pelkään, että silloin en hallitsisi tilannetta.
Esitystä kohti kuljettaessa on tärkeää ymmärtää, että prosessi etenee asteittain. Opettaja voi lievittää stressiä kertomalla prosessin vaiheista ja pitää ryhmäläiset mukana esityksen suunnittelussa. Ryhmäläisten omien vahvuuksien tunnistaminen ja huomioiminen on positiivinen tapa edistää ryhmäläisten hyvinvointia ja ruokkia myös sisäistä motivaatiota. Prosessin aikana opettajan asenne keskeneräisyyttä kohtaan ja inhimillisyyden korostaminen madaltavat kynnystä olla katsottavana ja kuunneltavana myös esityksessä.
Harjoittelussa toistot, positiivinen suhtautuminen ’mokaamiseen’ ja onnistumisten huomioiminen kohottavat oppilaiden itsetuntoa ja kaupan päälle hiovat esitystä.
Terveitä elämäntapoja tukemalla saattaa helpottaa myös jännityksiä. Riittävä ja laadukas uni ja lepo sekä terveellinen ruoka ja säännöllinen ateriarytmi auttavat valmistautumaan esitykseen. Yliharjoitteleminen tai yliajatteleminen ei paranna suoritusta.
Näytän esitystäni opettajalleni ja ryhmälleni. Yhtäkkiä huomaan jähmettyneeni paikalleni. Arvasin, että näin kävisi. Mokasin. Sydämeni pamppailee ja kylmä hiki nousee otsalleni. Opettaja ja muut kannustavat jatkamaan Heidän mielestään moka oli pieni, lähes huomaamaton. En usko heitä. Kyyneleet kertyvät silmäkulmiini ja puristan käsiäni nyrkkiin. Lopulta lähden harjoitussalista vessaan, koska en kestä nähdä muita. Arvasin, että tässä kävisi näin, en enää ikinä halua esiintyä.
Vaikka oppilaan kanssa olisi valmistauduttu esitykseen huolellisesti, saattaa esiintyminen silti aiheuttaa yllättävän suuren stressireaktion. Tällaisten tilanteiden jälkeen on tärkeää syyn pohtimisen lisäksi keskittyä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Tunnereaktioilta ei voida välttyä, kun tehdään jotain itselle merkityksellistä. Siksi tilanteen ylianalysointi, voivottelu tai huomioimatta jättäminen saattaa aiheuttaa oppilaalle tunteen siitä, että hänellä ei olisi lupaa kokea negatiivisia tunteita tai ainakaan näyttää niitä.
Lapsen ja nuoren jännitys voi johtua monista asioista, sillä siihen vaikuttaa itse tunti- tai esitystilanteen lisäksi myös kotona tapahtuvat asiat. Muutokset omassa elämässä, suhtautuminen itseensä, paineet ja sosiaalinen ympäristö voivat lisätä jännitystä. Kotiolot voivat myös vaikuttaa siihen, että oppilaan itsevarmuus kasvaa ja jännitys vähenee. (Martin, Heiska, Syvälahti & Hoikkala 2017, 14–16.)
Minä en esiinny!”, kerron kotona vanhemmilleni. He eivät ymmärrä miksi ja kyselevätkin sitä, sillä olenhan kuitenkin pitänyt harrastuksestani. Seuraavalla tunnilla opettajani kysyy, millä mielellä olen menossa tulevaan esiintymiseen. Vastaan, etten halua mennä sinne. “Entä jos menisimme yhdessä?”, opettajani kysyy.
Vaikka oppilas olisi lähtenyt hyvällä mielellä edelliseltä tunnilta kotiin, esitysharjoituksessa tapahtunut epäonnistuminen on voinut jäädä kaivertamaan hänen mieltään. Opettajan olisi hyvä olla yhteydessä oppilaaseen ennen seuraavaa tuntia tai viimeistään seuraavalla tunnilla kysyä hänen tuntemuksiaan joko vanhemmilta tai oppilaalta itseltään iästä riippuen.
Tärkeää on, että oppilasta kannustettaisiin esiintymään, mutta ei pakotettaisi siihen. Motivaation kehityksen kannalta valinnanvapauden tunne on tärkeä, jotta oppilas oppii tekemään asioita itseään eikä opettajaa varten.
Oppilaan tunteiden kuuleminen ja salliminen on välttämätöntä, minkä vuoksi tilannetta purettaessa täytyy olla erityisen tarkka. Opettajan itsensä on myös syytä tarkkailla omaa agendaansa; haluaako hän ehkä itse, että oppilas esiintyisi, ja painostaako häntä liikaa?
Lämpiöstä kuuluva puheensorina ja lasien kilahtelu puuroutuu korvissani aaltoilevaksi kohinaksi. Tunnen kuinka kylmä hiki peittää kämmeniäni, suuta kuivaa, sydän jyskyttää, ja vaikka edellisestä vessakäynnistä on vain viisi minuuttia, tunnen pakottavaa tarvetta käydä vielä pissalla. “Varmistakaa vielä että kaikki tavaranne ovat paikoillaan ja keräännytään sitten piiriin keskelle lavaa”, opettaja kailottaa. Keräännyn piiriin muiden jännittyneiden kasvojen luokse. “Nostakaa käsi ylös, jos tuntuu perhosia vatsassa”, kehottaa opettaja nostaessaan itsekin kätensä ilmaan. Kaikkien kädet nousevat. ”Jännitys on voimavara, se kertoo että olemme tosissamme sen kanssa, mitä teemme, mutta se voi myös yllättää meidät, joten otetaan pieni hetki rauhoittuaksemme.”
Esiintymishetkellä jännitys tuntuu kehossa, ja aika tuntuu hidastuvan, kun adrenaliini nousee. Opettaja voi auttaa oppilaita tunnistamaan nämä tunteet ja auttaa kääntämään niitä positiiviseen suuntaan. Lämmittely, esityksen läpikäynti ja mielikuvaharjoittelu auttavat keskittymään tulevan tehtävään. Oppilaita voi esimerkiksi pyytää tulemaan piiriin, sulkemaan silmänsä, hengittämään syvään ja käymään esitys mielessään läpi alusta loppuun. Ajatus tulee harhailemaan, ja sen palauttaminen omaan rooliin toimii meditaatioharjoituksena auttaen rauhoittumisessa ja keskittymisessä. Oppilaita voi myös muistuttaa siitä, että yleisössä on ystäviä ja sukulaisia katsomassa, yleisö on ystävällinen ja esiintyjien puolella, lavalle voi mennä nauttimaan.
Menen lavalle. Opettajani tulee myös, ja tunnen oloni turvalliseksi. Huomaan vanhempani yleisössä! Valot häikäisevät hieman, ja kun aplodit loppuvat, tulee todella hiljaista. Onneksi kävimme esityksen läpi täällä viime viikolla, tämähän on tuttu paikka. Katseeni kiertää yleisössä ja valoissa. Lavalla on hieno tunnelma. Katson kenkiäni ja muistan, ai niin uudet kengät! Kylläpä ne ovatkin hienot. Sain olla kaupassa mukana valitsemassa niitä. Onnistuukohan esitys? Ovatkohan kaverini vanhemmat täällä? Yhtäkkiä huomaan, että opettajani katsoo minua rohkaisevasti. Esitys alkaa.
Esitys etenee niin kuin on tarkoituskin, ja alun jälkeen pystyin keskittymään hyvin. Tämähän on hauskaa! Yhtäkkiä jotain tapahtuu, ja sisälleni vyöryy epämiellyttävä tunne. Keskittymiseni herpaantuu hetkeksi, mitä jos tunnilla tapahtunut moka tapahtuu uudestaan. Nyt? Vieläpä esityksessä. Mitähän opettajani sitten sanoo? Jähmetyn taas, ja minut valtaa häpeä. Tunne kestää kuitenkin vain sekunnin, ja huomaan jälleen opettajani hyväksyvän katseen. Hän on täällä tukenani, teemme tämän yhdessä. Hengitän syvään ja jatkan esitystäni kuten olimme sopineet.
Pian esitys onkin ohi. Yleisö taputtaa ja minua hymyilyttää. Kumarramme vielä opettajamme kanssa ja poistumme lavalta. Ylävitoset! Se meni hienosti! Valmistautuminen kannatti, sillä nyt tuntuu upealta. Odotan jo seuraavaa tuntia ja seuraavaa esiintymistä. Perhoset vatsassa ovatkin oikeastaan aika kivoja.
Lähteet
Martin, Minna; Heiska, Hanna; Syvälahti, Anne & Hoikkala, Marianne 2017. Jännittäminen osana elämää – Opiskelijaopas. 3. korjattu painos. Helsinki: Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö. Saatavilla: https://www.yths.fi/app/uploads/2021/02/JANNITTAMINEN-OSANA-ELAMAA-opiskelijaopas.pdf Viitattu 13.4.2021.
Routarinne, Simo 2004. Improvisoi! Helsinki: Tammi.
