30.11.2018

Tämä artikkeli jatkaa teatteritaiteen vallan, vapauden ja rajojen pohdintaa ja on siten keskustelukumppani Mervi Rankila-Källströmin artikkelille  Vapaus, valta ja vastuu – filosofiaa, politiikkaa vai tiedostamattomia tunteita. Taiteilija tutkii todellisuutta, ja taide on yhdessä tuotettua, mihin liittyy eettinen vastuu. Eettisten kysymysten äärellä ollaan erityisesti sellaisen teatteritaiteen parissa, jossa osallistetaan yleisöä ja heidän autenttisista tarinoistaan tulee osa esitystä. Artikkelissa avataan niitä kokemuksia ja näkökulmia, joita on karttunut esimerkiksi hankeyhteistyössä maahanmuuttajataustaisten ihmisten kanssa sovellettaessa dokumentti-, forum- ja tarinateatteria.

Teatteritaiteen piirissä on olemassa useita eri muotoja ja tekotapoja, joille on ominaista se, että ne käyttävät materiaalina ihmisten autenttisia tarinoita. Tekovaiheessa valokeila suunnataan mahdolliseen katsojaan, häntä haastatellaan tai osallistetaan dramatisoinnin pohjaksi. Usein teatterintekijä valjastaa ihmisten kertomuksia ja kokemuksia näyttämölle. Niitä saatetaan käyttää sellaisenaan tai muokattuna valitun tekotavan puitteissa.

Kun kyseessä on katsojien henkilökohtaisista kokemuksista ammentava materiaali, teatteriesitykseen liittyy myös eettisiä ja yksityisyyden suojaan kuuluvia kysymyksiä. Kokemuksia ja tarinoita voidaan kerätä esimerkiksi forum-teatterin, dokumenttiteatterin tai tarinateatterin tekemiseen liittyvässä materiaalin keruuvaiheessa. Onko joskus koeteltava rajoja, jotta esityksestä saadaan uskottavampi ja koskettavampi tuomalla siihen oikeita tapahtumia ja henkilöitä? Minkälainen katharsis syntyy juuri siitä, että tiedämme jonkin oikeasti tapahtuneen tosielämässä? Toisaalta, mitä nämä kertomukset olisivat vailla, jos niitä ei olisi asetettu juuri teatterin kehykseen? Yksityisen kertomuksen tuominen yleiseksi näyttämölle voi palvella sekä yksilöä että yhteisöä tuomalla esiin piilossa olevia rakenteita ja teemoja.

”Se oli minun tarinani”

Oletetaan, että katsomossa istuu henkilö, jota on haastateltu esitystä varten, ja hän tunnistaa näyttämöllä juuri oman tarinansa. Mitä omasta mielestä tunnistettavan kokemuksen näkeminen lavalla saattaa aiheuttaa katsojassa tai muissa paikalla olijoissa, jotka uskovat tai tietävät näkevänsä tositapahtumiin tai kokemuksiin perustuvan kohtauksen? Voiko se ylittää soveliaisuuden rajoja tai aiheuttaa ei-toivottuja reaktioita tai tunteita katsojissa? Miten esityksen tekijöiden olisi hyvä miettiä tätä? Mitä aiheutetaan silloin, kun liikutaan tosielämän tapahtumien ja omien luovien ratkaisujen rajapinnalla? Lopputulos saattaa olla hyvällä tavalla koskettava tai ravisteleva, armollisen humoristinen, nautinnollisen tunnistettava tai sietämättömän lähellä jotakin kipukohtaa.

Parhaimmillaan liikutaan lähellä oivallusta, toisin näkemistä ja taiteen avartavaa näkökulmaa. Teatterilavalla avautuu ikkuna uuteen perspektiiviin.  Forum-teatteriesityksessä yleisö saattaa jonottaa lavalle päästäkseen etsimään ratkaisua protagonistin tilanteeseen. Toisaalta todellisten tai todellisen kaltaiseksi koettujen tapahtumien näkeminen voi horjuttaa katsojaa myös siten, että se koetaan yksityisyyttä loukkaavana. Tositapahtumien ja teatterillisen illuusion rajat voivat hämärtyä. Kun dokumentaarista aineistoa tuodaan teatterilavalle, fiktiivinen väite saattaa tulla katsojan iholle totena.

 

Dialogi yleisön kanssa

Olemme viime vuosina toteuttaneet teatteri-ilmaisun ohjaajaopiskelijoiden kanssa useita osin dokumentaariseen aineistoon pohjautuvia esityksiä. Näissä olemme hyvällä tavalla saaneet pohtia yhdessä yleisön kanssa sitä, miten kerätyn aineiston tai dokumentaarisen kerronnan rajat liikkuvat katsojan ja esiintyjien välillä. Nostan tähän muutaman esimerkin tilanteista, joissa olemme nähneet asiat uudessa valossa ja saaneet keskustella jälkikäteen erikseen esitysten herättämistä reaktioista.

Nuori tyttö elää erossa sukulaisistaan, vieraassa maassa ja kulttuurissa. Sota on repinyt perheenjäsenet irti toisistaan hirveällä tavalla. Katsojina voimme vain kuvitella, mitä kaikkea hän on kokenut. Tyttö ponnistelee päivittäin arkisten asioiden ymmärtämiseksi. Mitä kieltä pitää puhua tullakseen ymmärretyksi?  Viikkojen ja kuukausien ajan tyttö tarttuu puhelinluuriin päivä toisensa jälkeen ja kuuntelee hälytysääntä turhaan. Kukaan ei vastaa. Ovatko he elossa? Missä he ovat? Näkeekö hän perhettään enää koskaan? Omaisten kohtalosta ei ole tietoa, epätietoisuus ja ikävä on lannistavaa, suru musertavaa. Yhtenä kertana puhelimen luurista kuuluu tuuttausten jälkeen: ”Haloo?”. VIhdoinkin. Valot himmenevät, esitys päättyy.

Eräässä dokumenttiteatterin keinoin tehdyssä esityksessä opiskelijat olivat haastatelleet pakolaistaustaisia nuoria ja tehneet heidän luvallaan heidän kokemuksistaan dokumenttiteatteria. Tarkoituksena ei ollut esittää kenenkään tietyn nuoren tiettyä tarinaa, vaan käsitellä kotoutumiseen ja vieraaseen kulttuuriin tutustumisen sekä kielen ja kulttuurin oppimiseen liittyviä teemoja haastattelumateriaalin perusteella. Koululuokat saapuivat katsomaan esityksiä, ja erään esityksen jälkeen yksi nuorista puhkesi itkemään tunnistettuaan mielestään esityksessä oman kertomuksensa. Erityisen surulliseksi hänelle asian teki se, että esitykseen rakennettu loppukohtaus päättyi toiveikkaammin kuin mitä nuoren omassa elämässä oli todellisuudessa käynyt. Esityksen päähenkilö oli erossa kriisialueella elävistä perheenjäsenistään eikä saanut heihin yhteyttä. Oma dokumenttiteatteriesityksemme päättyi siihen, että näytelmän nuori saa yhteyden omaisiinsa. Haastateltu nuori ei ollut koskaan saanut uudelleen yhteyttä läheisiinsä.

Tästä tunnereaktiosta nousi osin voimakasta kritiikkiä tekijöitä kohtaan. Jotkut opettajista olivat sitä mieltä, että oli vastuutonta laittaa nuori katsomaan esitystä, joka saa hänet pois tolaltaan ja itkemään julkisesti. Oma ammattietiikkamme siis kyseenalaistettiin, ja jouduimme sitä itse miettimään ja rauhoittelemaan osaa opettajista. Seuraavien päivien kuluessa asiasta oli kuitenkin keskusteltu lisää luokan kesken, ja ison tunnereaktion läpi käynyt nuori oli kertonut, että kokemus ja ison ikävän läpi käyminen oli ollut hänelle kuitenkin helpottava ja lohduttava asia. Hetki, jolloin näytelmän päähenkilö vihdoin kuulee puhelimen luurissa jonkun vastaavan, oli laukaissut hänessä valtavan tunteiden kirjon.

Toinen esimerkki on myös dokumenttiteatterista toiminnallisesta osuudesta. Opiskelijat olivat haastatelleet maahanmuuttajataustaisia oppilaita heidän kokemuksistaan siitä, millaista on muuttaa toiseen maahan ja yrittää ansaita siellä toimeentuloaan.

Miehellä on kello. Se on tärkeä, varmasti tärkein esine hänen elämässään. Se edustaa pysyvyyttä ja järjestystä vaarallisessa ja kaoottisessa yhteiskunnassa sodan keskellä. Koska tahansa joku voi tappaa sinut tai läheisesi. Tarkka-ampujat vaanivat monessa paikassa. Pelkoa voi purkaa juoksemalla pitkiä matkoja. Ja kellolla voi ottaa aikaa. Se rauhoittaa. Mies juoksee juoksemistaan pakoon aikaa ja tappajia. Hän juoksee teatterin näyttämöllä kierroksia, ja taustalla näkyy terroristijärjestön propagandavideo. Mies juoksee.

Esityksessä päähenkilö oli joutunut pakenemaan Al-Shabab-järjestön sotilaita. Tämä tarinan kohta oli ratkaistu tarinallisesti siten, että ison näyttämön valkokankaalle heijastettiin kyseisen järjestön propagandavideota, jonka edessä nähtiin pakoon juokseva päähenkilö. Osa yleisöstä kiihtyi silmin nähden ja oli närkästynyt esityksen jälkeen, koska he kokivat tekijöiden levittävän propagandaa esityksen välityksellä. Tässä tapauksessa yksi opiskelijoista meni itse jälkikäteen keskustelemaan katsojien kanssa, ja he kävivät perusteellisesti läpi sen, missä tarkoituksessa kuvaa heijastettiin. Olisiko tämä kohta pitänyt suodattaa pois jo esityksen tekovaiheessa? Sitä emme jälkiviisaina tiedä, mutta tässä tarjoutui tilaisuus purkaa asia yhdessä katsojien kanssa.

Kummassakin esimerkissä meillä oli tekijöinä mahdollisuus käydä läpi esityksen herättämiä reaktioita yleisön edustajien kanssa. Jos tämä yhteys olisi puuttunut, katsojille olisi mahdollisesti jäänyt erilainen käsitys siitä, mitä teatterin avulla haluttiin tuoda näkyväksi. Meiltä olisi jäänyt myös saamatta informaatiota siitä, miten tosielämän tarinoiden tuominen näyttämölle sekä niiden tehostaminen ja muokkaaminen luovan prosessin keinoin saattaa tuoda esiin. Kyse ei ole oikeastaan siitä, mikä on oikeasti totta. Emmehän edes voi tietää, mikä meille kerrotusta on totta. Sillä, ovatko haastateltavat ihmiset oikeasti kokeneet asioita, joista he kertovat, ei voi koskaan olla täyttä varmuutta.

Asioiden painoarvolla ja merkityksellä on väliä. Jos ne ovat tärkeitä ja koskettavia, ne ovat sitä niin näyttämöllä kuin oikeassa elämässäkin.

Teatteri voi tuoda ne kirkkaammin näkyviin. Näin voi ja pitääkin käydä aina hyvän ja ajatuksia herättävän teatteriesityksen aikana. Silloin, kun on tiedossa, että esityksen pohjana on käytetty dokumentaarista materiaalia, on tärkeää pysähtyä kuuntelemaan tavallista herkemmällä korvalla seuraavia asioita: Mihin ja miksi tarvitsen dokumentaarista aineistoa? Miten tiedostan itse sen, miten suodatan ja valikoin materiaalia? Miten kuulen ja kuuntelen sitä, miten se resonoi katsojissa? Dokumenttiteatteri voi tehdä myös tietoisesti näkyväksi kriittisen tiedonmuodostuksen tapoja ja kommentoida esityksen muodossa sitä, miten valikoimme moninaista tietoa yhteiskunnassa.

 

Lähteet

Junttila, Janne 2012. Dokumenttiteatterin uusi aalto. Helsinki: Like.

Boal, Augusto 2005. Games for Actor and Non-Actors. 2^nd edition. London and New York: Routledge.