Vapaus, valta ja vastuu – filosofiaa, politiikkaa vai tiedostamattomia tunteita?

Tämä artikkeli avaa kolmen artikkelin sarjan, jossa tarkastellaan valtaa, vastuuta ja vapautta rajoineen teatterialan työssä ammatillisen uran kehkeytymiseen sekä esimerkiksi hankeyhteistyöhön liittyvien kokemusten valossa. Artikkelisarjan kirjoittajat Mervi Rankila-Källström, Marja Susi ja Minna Haapasalo opettavat Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiassa teatteri-ilmaisua. Aihe on ajankohtainen aina ja yleensäkin työelämässä – joskin aivan erityisesti tällä hetkellä, jolloin Me too ‑kampanjaan liittyvää keskustelua on käyty noin vuosi.

Taide on henkilökohtaista niin kokijalle kuin etenkin sen tekijälle. Sanotaan, että ihmisen kehon muisti on muistin sitkein laji. Muistamme hyvin, miltä tuntuu koskettaa rakastamaamme ihmistä: puolisoa, lasta, mummua tai ystävää. Muistamme myös kaltoin kohtelut, kaatumiset ja kiputilat. Kehomme muistavat. Teatteriohjaaja Anne Bogartin (2004, 32) mukaan muistin toiminta on fyysistä toimintaa ja se on teatteritaiteen ytimessä. Jos teatteri olisi verbi, teonsana, tuo sana olisi “muistaa”. Siispä muistelkaamme!

Oma tunne vapaudesta

Muistan sen tunteen, kun seisoin yleisön edessä ja pidin palopuheen klovni von Essexinä Vimpelin nuorisotalolla. Muistan, miltä esitykseen ommeltu, kaksivärinen collegehaalari tuntui päälläni. Lahkeet olivat jääneet harjoituskauden aikana hieman lyhyiksi, sillä minulle oli tapahtunut kasvupyrähdys. Tunsin siihen aikaan itseni kaikkialla muualla paitsi teatterissa kömpelöksi ja rumaksi. Teatterissa olin vapaa ja suojaavan maskin takana vahva.

Esitys, jossa näyttelin, oli sirkuksen maailmaan sijoittuva jännityshupailu, ja esittämäni klovni taisi olla konnamainen tyyppi, joka esityksen lopussa sai opetuksen. Itse esitys ylitti paikallislehden uutiskynnyksen, mutta maailman teatterihistoriaan se ei jäänyt. Itselleni se oli kuitenkin kokemuksena valtavan merkityksellinen – tajusin, että tämän klovnin maskin takaa tulen puhumaan vielä monet kerrat ja painavaa asiaa. Tajusin, että teatteri on minun kieleni ja tapani jäsentää maailmaa ympärilläni. Kiitos Vimpelin Kalevan nuorille!

Omavaltaisuudestani silloin joskus

Muistan sen tunteen, kun heilutin interrail-lippua äitini kasvojen edessä. Hänen mielestään minulla oli “kusta päässä”. Olin siis todellakin jättämässä Vimpelin nuorisotalon näyttämön taakseni, ja silmissäni kiiluivat maailman metropolit ja teatterin synnyinsijat. Tunne oli vapaudenhurmaa omavaltaisuudestani! Olin vapaa lähtemään, jättämään taakseni ja antautumaan maailmalle – aplodien saattelemana ja piittaamatta muitten mielipiteistä. Olin hybriksessä! Minua eivät pelotelleet Hallapuron bensalenkkarijunttien varoitukset Euroopan pimeiden katujen rikollisliigoista tai taskuvarkaista. En suostunut pelkäämään elämää, sillä minusta näkyisivät vain “perävalot”, kun starttaisin matkaan.  Fuck off Vimpeli! Kuitenkin minulle irtautujana oli merkitystä sillä, että taakseni jäi odottava yleisö, joka halusi minun palaavan ja olemaan kaatumatta kentilläni.

Silloisessa itsekeskeisessä ajattelussani vapaus, valta ja vastuu eivät olleet filosofisia käsitteitä, saatikka politiikkaa. Edellä mainitut käsitteet olivat konkreettisia tuntemuksia, ja erityisesti vapauteni oli Kantin sanoin ”vapautta pakottamisesta” ja omien sanojeni mukaan vapautta olla liikkeessä, joka vei eteenpäin.

Mukaani kuukauden kestävälle junaseikkailulle Vimpelistä lähtivät ystäväni Kaija ja Tukholmasta Camilla sekä Antina. Tukholman mimmeillä oli “”koneksöneitä” Espanjaan ja Italiaan, joten mikä oli lähtiessä. Sitä paitsi kaikki muut olivat minua 10 senttiä pidempiä, joten koin oloni turvalliseksi. Esirippu Eurooppaan avautui.

 

Havaintoja vastuullisuudesta

Interrail-reissu oli ikimuistoinen. Olin pakahtua omaan uteliaisuuteeni, ja muistan edelleen elävästi näkymiä junan ikkunasta ja tapahtumia asemilta, aukioilta, silloilta, kaduilta ja kujilta. Muistan ja tunnen tietyllä tavalla raskaan Vimpelin Kalevan nuorilta lainatun rinkkani edelleen hartioillani. Rinkka keveni ja muuttui painavammaksi vuorotellen riippuen siihen kerääntyvistä henkisistä ja fyysistä matkamuistoista. Kirjoitin koko matkan ajan päiväkirjaa, ostin palan Berliinin muuria, söin päivittäin patonkia, tonnikalaa ja banaania. Jäsensin maailmaani, opin selviytymään ja itsenäistyin. Tietyllä tavalla tunsin haikeutta kotiseutuani Vimpeliä kohtaan, sillä olihan se kasvattanut minusta minut. En sittenkään halunnut hylätä sitä kokonaan.

Interrail-kesän jälkeen muutin Ruotsiin opiskelemaan teatteria yhteispohjoismaiseen kansanopistoon. Ympärilläni oli nuoria ja lahjakkaita teatterinnälkäisiä ihmisiä kaikkialta Pohjolasta. Ihmisiä, joista tuli elinikäisiä ystäviäni. Kaikki halusivat oppia kaikesta kaiken. Harjoittelimme aamusta iltaan teatterin eri osa-alueita.

Lukuvuoden lopuksi opistossa vieraillut tanskalainen ohjaaja pyysi minua ja muutamia muita teatteriryhmäänsä Kööpenhaminaan esiintymään seuraavaksi syksyksi.  Lainasin vanhemmiltani rahaa (he ottivat pankista vekselin), ja tartuin tilaisuuteen. Maksoin velkani takaisin, kun sain Vaasan lääniltä apurahan. Kööpenhaminassa ostin poliisihuutokaupasta itselleni polkupyörän, ja tajusin viimeistään silloin, että olen omillani.

Ryhmämme sai aikaan mielenkiintoisen produktion, ja opin valtavasti. Ohjaaja Lisbeth oli upea ja kannustava nainen, joka vaati jokaiselta esiintyjältään paljon. Näin hänen kauttaan hyvän tavan johtaa työryhmää. Hän pystyi tuottamaan itse produktionsa, joka asettui vapaalle kentälle isossa kaupungissa, mutta tuotti pienen taloudellisen voitonkin. Pääsimme plussalle, joka ei ole aina itsestäänselvyys. Muistan saaneeni muutaman satasen palkkaa, vaikka sellaista ei ollut luvattu. Kaikesta työmäärästään huolimatta ohjaajamme johti taitavasti kansainvälistä ja heterogeenista ryhmäänsä. Muistan tätä ensimmäisiin ammattilaisproduktioihini lukeutuvaa produktiota lämmöllä. Olin onnekas 20-vuotias nuori, jota kohdeltiin työryhmässä tasa-arvoisesti ja hyvin.

 

Vallan väärinkäytöstä

Tämän vuoden aikana kulttuurisen on noussut esiin useita esimerkkejä, joissa vapautta, valtaa ja vastuuta on käytetty loukkaavilla ja kyseenalaisilla tavoilla työelämässä. Useat ja erityisesti naiset ovat kertoneet julkisuudessa väärinkäytöksistä. Monet vapauden ja luovuuden instituutioiksi ja yhteisöiksi mielletyt työpaikat ovat paljastuneet vallan väärinkäytön ja vastuun väärinymmärtämisen näyttämöiksi. Useiden taiteen alojen prosesseihin ja työtilanteisiin on liittynyt alistamista, epätasa-arvoa ja huonoa henkeä.

Tampereen teatterikesän yleisöseminaarissa 9.8.2018 ”Yleistä vai erityistä? Seksuaalinen häirintä teatterialalla” Minna Leinonen Tampereen yliopiston Työelämän tutkimuskeskuksesta pohti esityksessään muun muassa häirintää ilmiönä, joka on valtarakenteisiin ja vallankäyttöön liittyvä oire. Leinosen mukaan häirintä voidaan ymmärtää sekä sukupuoleen perustuvana että seksuaalisena häirintänä, eli yhtäältä toimintana, jolla pyritään sulkemaan työyhteisön ulkopuolelle tai tekemään alempiarvoiseksi, ja toisaalta ei-toivottuna seksuaalisena huomiona.

Leinosen mukaan häirintää on, koska se on mahdollista: se kiinnittyy hierarkioihin ja ilmentää niitä; sille on tilaa sekä rakenteellisesti että kulttuurisesti.

Voisin väittää, että suurin osa ihmisistä on nähnyt ja ollut läsnä tilanteissa, joissa häirintää on ollut. Useat meistä muistavat tällaisia tilanteita, ja suurimman osan niistä haluaisimme unohtaa. Onneksi meistä rohkeimmat ovat puhuneet. Se keskustelu jatkukoon.

 

Vastuu ottaa puheeksi, sopia ja määritellä rajat

Mitä ihmettä – miten tämä kaikki liittyy yksilönvapauteemme? Joudummeko nyt taiteen aloina, yhteisöinä ja henkilöinä peilin eteen ja katsomaan toimintaamme uusin silmin?

Vastaus on kyllä. Eikä pelkästään niin, että kulttuurisen työn kentillä peilaamme itseämme ja toimintaamme, vaan meidän lisäksemme peilin eteen tulee aloja alojen perään. Vai tuleeko? Ovatko rakenteelliset työelämän muutokset tässä ajassa ja lähitulevaisuudessa edes mahdollisia, ja miten muutokset tulevat konkreettisiksi?

Immanuel Kantin mukaan valtio ei ole oikeutettu rajoittamaan kenenkään vapautta muuten kuin estääkseen tätä loukkaamasta toisen vapautta. Tämä viisaus antaa ainakin yhden tärkeän reunaehdon vapaudelleni toimia: olla loukkaamatta muiden vapautta. Ja samalla se asettaa tekemiseni suhteeseen muiden kanssa. Taiteilijoina usein provosoimme ja pyrimme vastavuoroisuuteen yleisömme kanssa. Haluamme haastaa ajattelemaan, keskustelemaan ja toimimaan. Olemme vastuullisia tiedostamaan oman toimintamme yleisön, suhteemme toisiin ihmisiin. Jos emme piittaa muiden vapaudesta omaan itsemääräämisoikeuteensa, olemme riskivyöhykkeellä. Taiteen historia tuntee lukemattomia tapauksia loukkaantumista ja riskin ottamisista – yksi taiteen tehtävistä onkin provosoida. Mutta missä menee raja? Ja kuka sen tiedostaa, ennakoi ja asettaa? Jälleen kerran peili on yksilön ja yhteisön ensimmäinen osoite.

Maailmaa puhuttanut Me too -kampanja toi esiin useita rajoja ylittäviä tekoja, jotka ovat liittyneet vääränlaiseen vallankäyttöön sekä erityisesti seksuaaliseen häirintään taidealoilla. Häirintätapaukset ovat johtaneet rikossyytteisiin, irtisanoutumisiin ja yleiseen keskusteluun niin medioissa kuin kahvipöytäkeskusteluissakin. Kampanjan aikaansaama vaiti olleiden äänien, tekojen ja mielipiteiden tulva vavisutti useita tahoja – se toi esiin demokraattisiksi miellettyjen yhteisöjen ja toimintatapojen uusia sekä kyseenalaisia puolia. Keskusteluissa nousi esiin laajasti vapauteen, valtaan ja vastuuseen liittyviä asioita. Millainen toiminta on vallan väärinkäyttöä? Mikä on taiteilijan vapautta ja mikä taiteilijan vastuuta? Kuka johtaa taiteellisia prosesseja ja miten? Milloin tulee raja vastaan?

Minna Leinosen yleisöseminaarimateriaalissa tasa-arvon tavoittelun haasteena pidetään muun muassa nimeämisen ja määrittelyn ongelmia: käsitelläänkö työelämän tasa-arvoon liittyviä ongelmia sellaisella tavalla ja sellaisin käsittein, joista yksilö voi löytää itsensä ja joiden avulla hän voi tuoda kokemuksensa esiin. Me too -kampanjassa kokemuksia on tuotu esille mediassa, ja sen myötä on keskusteltukin, miksi työpaikoilta puuttuu keskustelufoorumi asioiden läpikäyntiin ja ongelmien ennaltaehkäisyyn. Tasa-arvokeskustelua ei voi edistää jyrkkien hierarkioiden kulttuureista käsin.

Moniääninen keskustelu on tapa, jolla edistetään tasa-arvoisempaa maailmaa. Hyvä työryhmä keskustelee ja tavoittelee yhteistä päämäärää. Hyvä ryhmä pystyy hyväksymään erilaisia jäseniä. Hyvä ryhmä sopii yhdessä omista rajoistaan.

 

Yhteinen vapautemme, valtamme ja vastuumme

Nuorten kulttuurialalla opiskelevien kanssa työskennellessä vapauden, vallan ja vastuun kysymyksiä on mahdotonta ohittaa. On hyvä muistaa, miten itse toimi heidän iässään – mistä unelmoi, mitä halusi saavuttaa ja miten. Millaisia yhteisöjä oppi varomaan ja milloin oli parempi lähteä kuin jäädä. Keneen luotti ja miten oli itse luottamuksen arvoinen. Demokraattisen, moniäänisen, vaativan ja samalla kannustavan työ- tai opiskelijayhteisön luominen tarkoittaa yhteisten sääntöjen sopimista ja jatkuvaa keskustelua sisällöistä. Tämä on aikaa vievää ja alati muuttuvaa työtä, jota jokainen yhteisön jäsen omalta osaltaan tekee. Jopa tekemättä jättäminen on kannanotto yhteiseen luomiseen. Sopimukset tuntuvat usein piinallisilta ja rajoittavilta, mutta kompromissin ja rajatun tilan mahdollisuudet ovat myös vapauttavia.

Voin ajaa pyörälläni ilman käsiä sekä kypärää, ja voin tehdä Eurooppa-rundin junalla konkreettisesti, mielikuvitukseni avulla tai vr-lasien kautta. Olen vapaa valitsemaan! Jos ilman käsiä ajaminen johtaa päin puuta ja törmäykseen, voin siirtää vastuuta itseltäni yhteiskunnalle liikennemerkin puuttumisesta tai korkeammille voimille suojelun puutteesta. Kuitenkin henkilökohtaisen ja elämänmittaisen oppimisen näkökulmasta voin myös ottaa vastuun omalle kontolleni ja laastaroida nuppini sekä ajaa seuraavaksi kädet kiinni ohjaustangossa. Tai oppia paremmaksi ilman käsiä ajajaksi. Vapaus, valta ja vastuu ovat minulla. Sinulla. Ja meillä.

 

Lähteet

Bogart, Anne 2004. Ohjaaja valmistautuu. Seitsemän kirjoitusta taiteesta ja teatterista. Helsinki: Like.

Leinonen, Minna 2018. Valta, hierarkiat ja tasa-arvo työpaikoilla. Tampereen teatterikesä yleisöseminaari Yleistä vai erityistä? Seksuaalinen häirintä teatterialalla. 9.8.2018. Viitattu 15.11.2018 http://www.suomenteatterit.fi/wp-content/uploads/2018/08/MLeinonen_Valta-hierarkiat-ja-tasa-arvo-tyo%CC%88paikoilla_nettiversio.pdf.

 

 

Mitä pidit artikkelista?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

css.php