26.03.2024

Kirjailijoiden ammatillisen kasvun esteenä ovat ennen kaikkea vanhanaikaiset käsitykset siitä, mitä tarkoittaa olla kirjailija. Sisäsyntyistä nerokkuutta korostava romanttinen taiteilijamyytti on ollut esteenä kirjoittamisen koulutukselle, mutta se vaikuttaa välillisesti myös ammatti-identiteetin muodostumiseen. Miten kirjallisuuden alan ammattilaiseksi tullaan?

Harrastajakirjoittajien keskuudessa kirjailijan statukseen liittyy edelleen myyttistä kohdetta, kuin kyse olisi salaseuraan vihkimisestä tai tavoitellun palkinnon saamisesta. Millä meriiteillä kirjailijan arvonimi ansaitaan? Onko kyse julkaisukynnyksen ylittämisestä eli kirjallisuusinstituution validaation saavuttamisesta, vai sittenkin ammattiin valmistumisesta, tutkinnon suorittamisesta? Entä onko kirjailijuus pysyvä tekijä, kuin ansaittu arvonimi tai kunniamerkki, vai lakkaako henkilö olemasta kirjailija, jos hän alkaa kirjojen kirjoittamisen sijasta tehdä jotakin muuta?

Näitä kysymyksiä olen pohtinut paljon omalla kirjallisella urallani, ja ne olivat osasyy myös siihen, miksi hakeuduin Turun ammattikorkeakoulun Taiteen uudet kontekstit -koulutukseen. Kirjoittamisen maisterintutkielmani valmistumisesta oli kulunut kuutisen vuotta. Olin gradua tehdessäni ollut jo kokenut viihdekirjoittaja ja julkaissut toistakymmentä romanttista pienoisromaania Kolmiokirjan sarjoissa. Esikoisromaanini Englantilainen romanssi (Gummerus, 2019) eteni kustannussopimusvaiheeseen kuitenkin vasta moninaisten vaiheiden kautta pari vuotta tutkinnon suorittamisen jälkeen. Kirjailijaksi ei siis valmistuta yliopistosta, eikä kirjailijan ammattiin ole selkeää, tutkintoon johtavaa koulutusta. Esikoisteoksen julkaisukaan ei vielä yksin tee kenestäkään kirjailijaa.

Kirjailijan työn haasteet

Kun proosan kirjoittaminen alkoi toisen romaanini ilmestymisen jälkeen sakata, jouduin miettimään, miten voisin hyödyntää kirjallisuusalan osaamistani muutenkin kuin kaunokirjallisia teoksia kirjoittamalla. Taiteen uudet kontekstit -koulutus on laajentanut käsityksiäni siitä, millaisia töitä luovien alojen kentällä on nykypäivänä mahdollista tehdä. Yhteisöllisten ja monialaisten taidehankkeiden mahdollisuuksien ymmärtäminen ja ajatustenvaihto muiden luovan alan ammattilaisten kanssa ovat olleet itselleni erityisen tärkeitä.
Nykyinen työnkuvani on kovin erilainen kuin haaveeni kirjailijan urasta: vapaan kirjailijan sulkakynän ja kynttilänvalon armoilla tapahtuvan taiteilijaelämän sijasta olen kirjoittanut kaksi romaania ja oppinut samalla luovimaan kustannusprosessin eri vaiheiden läpi, olen tehnyt kirjailijantyötä apurahalla, luennoinut ja puhunut, opettanut niin kirjoittamista kuin kirjoittamisen opettamistakin.

Kenties kirjailijaksi tullaan elämällä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija, kuten Erno Paasilinna asian muotoili. Tuon elämän ei kuitenkaan tarvitse olla romanttisen taiteilijamyytin ja rappion sävyttämää taistelua, vaan yhä enemmän puhutaan myös taitojen opiskelusta ja päivittämisestä, työstä ja ammattilaisuudesta. Keskustelu kärjistyy herkästi kahden ääripään välille: toisaalta romanttista taiteilijamyyttiä ja boheemielämää korostetaan yhä, toisaalta kirjailijan erityislaatuinen luova työ redusoidaan pelkäksi sanojen lapioimiseksi, näppäimistön ääressä puurtamiseksi.
Käsitys siitä, mitä kirjailijan työ todellisuudessa pitää sisällään, on hämärtynyt. Kaunokirjailijan työ on pitkälti tavattu samaistaa romaanien kirjoittamiseen, mutta kuitenkaan harva kirjailija elää pelkästään kirjoja kirjoittamalla (Grönlund 2018). Kirjailijat kuitenkin itse mielellään korostavat kirjoittamisen ja luovan työn osuutta ammatissaan ja pyrkivät jopa välttelemään muita kirjoittamisprosessiin nähden ala-arvoisina pitämiään tehtäviä, esimerkiksi teostensa markkinointia (Ojanperä, 2014).

Minäkään en ole immuuni kirjoittamiskeskeiselle ajattelulle. Opettamiseen käyttämäni aika on aina pois kirjoittamiseen tai kirjoittamisen ajatteluun käytettävissä olevasta ajasta. Kaunokirjailijan ammatin työnkuvan eri osa-alueiden välillä vallitsee mielessäni hierarkia, jossa ylimpänä on kirjoittaminen, sen jälkeen kirjoittamiseen linkittyvät muut työt, ja viimeisimpänä ovat muut toimeentulon turvaavat työt miltä tahansa alalta. Toimeentulon koostaminen lukuisista eri lähteistä kuvaa toki hyvin koko luovan prekariaatin tapaa tehdä työtä.

Kirjallisuusala muutoksessa

Kirjallisuuden kenttä elää vahvassa muutoksessa tekoälyn, äänikirjavallankumouksen ja tekijänoikeuskiistojen värittämässä ajassa. Tällä hetkellä Suomessa ei kuitenkaan ole tarjolla kirjallisuusalalle spesifimmin kohdennettua ammatillista täydennyskoulutusta. Yksi osatekijä tässä saattaa olla se, ettei kirjailijuutta nähdä niinkään ammattina kuin kutsumuksena. Kirjailijat tulevat kuitenkin kustannusalan muutoksissa kaipaamaan laajempia mahdollisuuksia elättää itsensä käyttämällä ammattitaitoaan aiempaa kattavammin, kun teoksista saatavat tekijänoikeuskorvaukset väistämättä pienenevät. Katson, että näiden mahdollisuuksien kartoittaminen ja jatkokoulutusväylien suunnitteleminen niiden perusteella olisi koko kentän kannalta tärkeää. Väistämättömien muutosten kohtaaminen vaatii minusta kirjailijoilta itseltään aktiivista oman työnkuvan uudelleenmiettimistä ja -määrittelyä.

Lisää tutkimusta kirjailijoiden urapoluista ja -valinnoista, ammatillisesta kehittymisestä, täydennyskoulutuksesta ja ammattitaidon ylläpitämisestä tarvittaisiin kipeästi. Kiinnostavaa olisi myös pureutua tarkemmin siihen, miten kirjailijoiden ammatti-identiteetti rakentuu ja millä tavoin identiteettikysymykset vaikuttavat taiteellisen työn tekemiseen. Taiteen ja kulttuurin barometrit valottavat osaltaan koko taidekentän tilaa ja virtauksia. Kirjailijaliiton teettämät tutkimukset tuovat esiin erityisesti toimeentuloon liittyviä tekijöitä kirjailijan ammatista. Kattavampi selvitys ammatillisuudesta kirjallisuuden kentällä kuitenkin edelleen puuttuu.

Kirjailijaidentiteetin uudelleenrakentamisen aika

Kaunokirjallisen työn tekemisen erityispiirteitä ja kirjailijoiden moninaisia ammatinkuvia ei kuitenkaan ole vielä kattavasti tutkittu. Myös kirjoittamisen opetus ja tutkimus nojaavat edelleen osin vanhentuneisiin, myyttisiinkin käsityksiin kirjailijuudesta. Siinä missä itsestään selvinä pidettyjen kirjallisuuden kaanonien jalustat ovat alkaneet horjua, kaipaisivat myös kirjoittamista ja kirjailijuutta koskevat käsitykset samanlaista ravistelua.

Miten kirjailijaksi sitten tullaan? Oman kokemukseni mukaan kyse on enemmän olemisen tavasta kuin myyttisen vihkimyksen saavuttamisesta tai meritoitumisesta. Kyse ei ole pelkästään kustantamon tuulikaapista kynnyksen toiselle puolelle kömpimisestä eikä pienistä tai suurista myyntiluvuista.

Minusta kirjailijaksi tullaan kirjoittamalla, julkaisemalla, olemalla osa kirjallisuusinstituutiota, osallistumalla kirjalliseen kulttuuriin, jakamalla kirjoittamisen tietotaitoa. Minusta kirjailijuuteen kuuluu siis paitsi kaunokirjallista työskentelyä, myös opettamista, esiintymistä, rahoituksen hakemista, yhteistyötä yli taidealojen ja jatkuvaa itsensä kehittämistä ja identiteettityötä. Kirjailijuuden rakentaminen on kirjailijoiden itsensä tehtävä.