Minä olen Play-teos – Puheenvuoro muuttuvasta teoksesta, taiteellisista prosesseista ja kokijan suhteesta teokseen

Tämä artikkeli on tarinan muotoon kirjoitettu kertomus Play-taideteoksen valmistusprosessista sekä pohdiskelu kokijan ja teoksen välisestä vuorovaikutuksesta. Elina Tiainen on opiskellut kulttuurialan luova tuottaja YAMK -koulutuksessa, jonka opinnäytteen yksi osa oli Play-teoksen valmistaminen. Play-teos on vuonna 2018 valmistunut interaktiivinen mediataideteos, jonka teki neljästä taiteilijasta koostuva t2+r-taidekollektiivi. Teos oli esillä Finlaysonin TR5-salissa osana Joutokumpu-näyttelyä.

Minä olen kohta valmis. Taiteilija liimaa kuumaliimalla minun kirjaimiini hylättyjä leluja. Leluja, joiden tarina saa jatkua minussa.

Taiteilija näyttää keskittyneeltä, hänellä on jo hieman väsyneet kasvot. Unettomat yöt ennen avajaisia ja ylimääräiset työtunnit kertovat minulle tinkimättömästä tekemisestä.

 

Teos ja taiteilijan prosessi

Ennen kuin fyysinen tekoprosessi alkoi, olin vain ihmisten mielissä. Tekijöiden yhteisessä ajatuksen virrassa. Taiteilijat, jotka minua rakentavat, ovat ajatelleet minua jo aiemmin ennen rakentamista. Kaoottisesta ajatuksen virrasta he ovat löytäneet idean, jota he ovat yhdessä alkaneet prosessoida. Minä teoksena en ole siis olemassa ennen kuin olen fyysisesti läsnä jossakin tilassa.

Taiteilijat kiinnittävät minua seinään. Ennen tätä minun kirjaimeni, jotka ovat liimattu täyteen vanhoja leluja, ovat maalattu valkoiseksi. Kirjaimeni muodostavat sanan ”play”. Ympärilläni on valkoista kokolattiamattoa. Taiteilijat kiinnittelevät mattoa minulle lattiaksi ja seiniksi rajaamaan tilaa. Lisää kierrätettyjä leluja pursuaa jäteastiasta lattialle, jota he kutsuvat leikkitilaksi. Edessä oleva taiteilija virittää projisointilaiteita kattoon ja kohdistaa animaatiot ensimmäiseen kirjaimeen, kirjaimeen P. Kirjaimeni saavat erilaisia kuviointeja – olen tunnelmaltani erilainen riippuen siitä, millainen on projisoitu animaatio. Valkoinen laatikko, jossa on midipiano, on osa minua. Piano vaihtaa minussa tunnelmia kokijan koskiessa koskettimiin. Valta ei ole minulla. Vai onko?

Minä olen kolmen taiteilijan ajatuksien ilmentymä. Prosessin tulos. Prosessi on voinut alkaa taiteilijan syntymästä ja edetä tähän päivään asti.

Hänen taiteellinen ilmaisunsa on muovautunut omien kokemuksien kautta. Hänen elinympäristönsä on muovannut hänet. Tieto, elämässä nähdyt kuvat ja kokemukset ovat synnyttäneet minut kertomaan yhteistä tarinaa.

Kuvassa kaksi henkilöä maalaa taideteosta spray-maalilla.

Installaation kirjaimet saavat valkoisen maalipeitteen. Kuva: Annika Niskanen 2018.

Taiteilijat soittavat midipianoa, joka vaihtaa minun kirjaimieni ja leikkitilan animaatioita. Tunnelma muuttuu vahvasti, kun minä muutun.

Taiteilijoiden kasvoilla on ylpeä ilme; he ovat saaneet työnsä valmiiksi, minut on pystytetty seinälle, kiinnitetty kattoon, liimattu lattiaan ja viritelty sähköillä.

 

Olemassa vai ei?

Valot sammuvat. Viimeisetkin taiteilijat poistuvat tilasta ja lukitsevat oven. Lukon kalahdus kaikuu hallissa. Huomenna on avajaiset.

Olen pois päältä. Yöllisenä seurana ovat muiden taiteilijoiden teokset. Puhumattomina ja mykkinä ne seisovat pimeässä näyttelytilassa. Oloni on hieman unohdettu, vaikka tiedän, että huomenna avajaisissa tarinani jatkuu. Olen odotustilassa. Tunnen oloni merkityksettömäksi. Olenko minä olemassa ilman kokijoita?

Minut pitää laittaa päälle, ja minun midipianoani pitää soittaa, jotta minä olen olemassa. Taiteilijat kutsuvat minua interaktiiviseksi mediataideinstallaatioksi. Rakennun lavastuksellisista elementeistä, toiminnasta ja animaatioista, joita saa vaihdeltua midipianolla. Eli tarvitsenko kokijan läsnäolon, jotta olen olemassa? Ovatko he osa minua yhtä erottamattomasti kuin kirjaimeni L? Minä tarvitsen heitä. He tuovat minussa esiin merkityksen.

Entä olenko läsnä, jos en ole esillä tilassa, jossa on kokijoita? Tekevätkö vasta kokijat minusta taideteoksen? Sanomaton ja näkymätön yhteys teoksen ja kokijan välillä, jota kutsumme kokemukseksi.

 

Kuvassa näkyy pitkätukkainen henkilö näppäilemässä midipianoa sekä seinällä teksti PLAY erivärisin kirjaimin. Lattialle heijastuu ruudukko, jonka keskellä on lasten hahmoja.

Ensimmäiset Play-teoksen kokijat Joutokummun avajaisissa. Kuva: Mónica Suárez Galindo 2018.

Katsojan ja teoksen vuorovaikutus

Pieni poika tutkailee kirjaintani A. Hän näkee siinä erilaisia yksityiskohtia, tarinoita, joita taiteilija on luonut asetellessaan leluja kirjaimen pintaan.

Ihmisiä on avajaisissa paljon. Minä vaihdan väriä ja kuvioita. Jokaisen midipianon koskettimisen painallus kätkee taakseen uuden animaation. Joidenkin kokijoiden silmistä näen lapsekkaan innostuksen. Jotkut kokijoista haluaisivat leikkiä midipianollani paljon pidempään, mutta jonossa olevat ihmiset pälyilevät pianoon ja haluaisivat myös päästä kokeilemaan.

Osa lapsista leikkii animoidussa leikkitilassa luoden leluilla omia kohtauksia animaatioiden keskelle. Yksi leluistani, vaaleanpunainen hevonen, näyttää kiitävän kuin kukkakedolla animaation vaihduttua vaaleanpunaisiin kukkiin.

Mitä kokijat minun kulisseissani tekevät, on heille täysin vapaaehtoista. Jotkut kokijoista kokevat leikkitilan tanssilattiaksi ja pyörähtelevät pari kertaa ympäri. Toiset kokijoista haluavat katsoa installaation sisätilan tapahtumia etäämmältä.

Kokija Play-teoksen kukka-animaatiossa. Kuva: Monica Súarez Galindo 2018.

 

Taidekokemus ja vuorovaikutus

Kokijat ja minä olemme vuorovaikutuksessa. Minä olen kuitenkin valmis teos, joten onko heidän valinnoillaan iso merkitys siinä, millä tavoin olen teos? Teos osallistaa kokijaa, mutta se osallistaa häntä jo asetetuissa raameissa. Olen siis taiteilijoiden teos.

Toisaalta taidekokemus syntyy minussa konkreettisen vuorovaikutuksen kautta. En ole sama teos ilman midipianoa ja interaktiivista toimintaa. Interaktiiviset toiminnat ovat taiteilijoiden valitsemia. Heidän luovan prosessinsa hedelmiä ja heidän ideoitaan.

Mutta, olenko valmis teos ilman kokijaa? Teos syntyy osittain kokijan ja teoksen välisen vuorovaikutuksen kautta.

Pystynkö minä arvioimaan, miten kokija kokee minut? Hänen innostuksensa ja sanallisen ilmaisun kautta sitä, mitä minä hänelle merkitsen? Kokija tuijottaa minua arvioiden. En pysty pääsemään hänen ajatuksiinsa; taiteen kokeminen on hänelle yksityistä. Vaikka kokemus on yksityinen, minä näen hänen kokemuksensa muuttuvan, kun hän painaa midipianoa. Passiivisen katselijaroolin sijaan hänestä tulee tekijä.

Minä muutun hänen valinnoistaan. Teoksesta tulee taiteilijan ja kokijan yhteinen. Kokijan painaessa midipianon näppäintä hänen ilmeensä kirkastuu.

Välillemme syntyy yhteys. Minun kauttani taiteilijoiden ja kokijan kokemusperäinen maailmansa yhdistyy yhdeksi.

 

Elina Tiaisen opinnäytetyö Kokija installaatioteoksen keskiössä – tutkimuskohteeena insteraktiivinen mediataideteos ja installaatio Play on luettavissa Theseuksessa.

Mitä pidit artikkelista?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

css.php