28.05.2021

Kirjallinen opinnäytetyöni käsittelee taiteen sanallistamista tekemisen tukena ja työvälineenä. Sivuan myös teosten nimeämisen ja näyttelytekstien roolia. Taiteellisessa opinnäytetyössä olen jatkanut sanallisen ja taiteellisen työskentelyn prosessinomaista vuoropuhelua.

 

Lähtökohdat taiteen tekemiselle

Henkilökohtaisesti minua kiehtovat  taiteessa tunnelmat, tarinat ja hienovaraiset viestit, joille ei välttämättä heti löydy sanoja. Kokemus taiteen äärellä voi herättää jonkin  tunteen, ehkä yhteyden menneeseen tai mielikuvan tulevasta. Näitä tuntemuksia puretaan sanoin,  ja siitä muodostuu taas aivan uusi tarinansa.

Omassa työskentelyssäni  vahvasti läsnä oleva kirjoittaminen viitoittaa tekemistäni ja kehittää ideoitani. Päiväkirjaamisen avulla havainnoin ja kartoitan. Kirjoitan päivän tapahtumia, mietteitä, erilaisia listoja, runoja, järkytyksiä, ihmissuhdeavautumisia. Kirjoitan sen, mitä sillä hetkellä sattuu tulemaan kynän kautta paperille. Aika ajoin kelaan taaksepäin ja luen merkintöjäni. Voin aina palata tiettyyn päivään, hetkeen tai mielentilaan, vaikka olisinkin jo unohtanut havaintoni. Kaikkea kirjoittamaani en pysty enää tunnistamaan. En saa kiinni siitä, mitä tarkoitin. Jollain tapaa muistot muodostuvat silloin uudestaan. Kuvittelen sen, mitä tarkoitin.

Samantyylistä hakevaa prosessia on myös taiteellisessa työskentelyssäni. En ajattele lopputulosta ennen kuin teos on valmis. Viimeisen kahden vuoden aikana olen tehnyt paljon valmiita teoksia, joista en edes pidä. Tuntuu tarpeelliselta olla sillä epämiellyttävällä alueella, jossa teos hapuilee olemassaolonsa kanssa. Siitä ehkä ”tulee jotain”, tai sitten se joutaa häpeänurkkaan. Kaikista niistä kuitenkin tulee jotain. Minulla ei ole enää työhuoneella häpeänurkkia, vaikka häpeäisinkin teoksiani. On vain nurkkia, joissa on teoksia, valmiita ja keskeneräisiä. Sellaisia, joista pidän ja joista en, mutta muiden ei tarvitse sitä tietää.

Teoksilla, joista en pidä, on myös oikeus tulla nähdyksi. Silloin niillä on vapaus olla, mitä ne ovat. Riippumatta siitä, miten minä ne arvottaisin.

Päiväkirjaaminen taas on lupa minulle olla sitä mitä olen, vapaasti, hauraasti ja vahvasti.

Tekijänä minulle on tärkeää antaa katsojalle tilaa tulkita ja assosioida, vaikka teosten pohjalla onkin hyvin henkilökohtainen vire. Haluan uskoa, että taide resonoi tavalla, jota minun ei tekijänä tarvitse sanoin avata liikaa. Katsoja sanoittakoon oman tarinansa tai tulkintansa.

 

Taiteellinen sekamelska

Taiteellinen prosessini on yhtä epävarmaa seikkailua. Yleensä alkupisteenä toimii jonkinlainen tunnelma, jota lähestyn värien kautta. Joskus ei ole alkupistettä.

Yksinkertaisesti aloitan valitsemalla värin, sitten toisen ja kolmannen, kunnes jossain vaiheessa muodostuu vihjeitä, joita seurailen. Muotoja tai erilaisia mielikuvia, joita korostan ja voimistan.

Maalausprosessini lähtee liikkeelle vetisistä akryylikerroksista. Työstän alimmaisia kerroksia hyvin akvarellimaisesti. Veden liikkeissä ja hallitsemattomuudessa on jotain hyvin kiehtovaa. Vesi kulkeutuu ja kuivuu miten haluaa, jättäen jäljen, joka tulee aina yllätyksenä. Alimmaisten kerrosten kuivuttua katson teoksia. Yritän selvittää, mitä ne haluaisivat niille tehtävän. Mitä niissä näkyy, mitä ne kertoisivat, jos osaisivat puhua. Kirjoitan ajatuksia ylös tai listaan sanoja. Uskoisin näiden hetkien olevan jonkinlaisia yrityksiä kommunikoida hiljaisuuden kanssa. Haastavaa. Yksikään teos ei ole vielä sanonut sanaakaan.

Loppujen lopuksi se olen minä, joka päättää viedä teosta tiettyyn suuntaan. Se suunta kuitenkin avautuu näiden hiljaisten hetkien kautta istuessani teosten äärellä.

Lähtökohtaisesti maalaukseni pohjautuvat peruselementtien varaan: valoon, väriin ja muotoon. Niissä on varsin paljon tutkittavaa ja koen, että syventyminen niihin on ikuisen opin ahjo. Näissä peruselementeissä on kaikki. Se on pohja, jonka päälle rakentuu osaaminen mediasta riippumatta. Yritän myös tiedostaen pysyä näissä peruselementeissä, koska uskon yksinkertaisuudessa olevan jotain aikaa kestävää. Toivon teosteni olevan sellaisia, joihin uppoutua monen katsomiskerran jälkeen.

 

Entä nyt sitten?

Kirjallisen ja taiteellisen opinnäytetyön saattelemana voin todeta taiteen olevan entistä tärkeämpi osa elämääni. Koen yhden pitkän prosessin päättyneen ja uuden alkaneen. Sanottakoon sen uuden olevan esimerkiksi ammattitaiteilijuus tai taiteilijuus valmistumisen jälkeen. Tai olkoon vaikka totinen leikki tai apurahakierre.

Miten ikinä tätä prosessin jälkeistä elämää sitten sanoin kuvaakaan, on varmaa, että se on uutta jokaiselle valmistuvalle.

Se, mikä omassa tekemisessäni on vahvistunut näiden neljän vuoden aikana, on tunne siitä, että taide kuuluu minulle.

Niin kuin se kuuluu naapurilleni tai siskoni pojille. Luovuus kuuluu kaikille, ja kaikilla se on. Aion vaalia luovuutta valmistumisen jälkeen, vaikka välillä unohtaisinkin tekemiseni merkityksen tai kyseenalaistaisin kaiken. Se kuuluu taiteeseen ja se kuuluu elämään.