Seitsemän Sisarusta ja materiaalien merkitys – taiteellisten valintojen jälkipuinti

Tässä artikkelissa Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiasta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi valmistunut Valtteri Alanen tarkastelee materiaalien käyttöä ja merkityksiä Seitsemän Sisarusta -esityksessä.  Esityksen ohjaaminen oli kirjoittajan taiteellinen opinnäytetyö.

 

Mytologia tässä ajassa

Keväällä 2019 ohjasin Turun Taideakatemian Naruteatteriin taiteellisen opinnäytetyöni: Seitsemän Sisarusta.

Kyseessä on nykynukketeatterin, näyttelijäntaiteen ja fyysisen esiintyjäntyön keinoin toteutettu visuaalisen teatterin teos, joka jatkaa elämäänsä vielä ensi syksynä muutamilla festivaaleilla.

Teos käytti kerronnan keinoja monipuolisesti, mutta näyttämöelementtien ja -estetiikan osalta pyrin teoksessa kohti minimalismia. Tämän vuoksi myös konkreettisten materiaalien määrä oli suppea: näyttämölle tuotiin vain kuollutta puuta, eritysesti ajopuuta, valkoista puuvillaa ja köyttä. Näiden ydinmateriaalien lisäksi näyttämöllä toki nähtiin myös muuta rekvisiittaa: taskulamppuja, paperilaminoitu planetaario sekä klassinen kitara telineineen.

Kuva: Eetu Kevarinmäki.

Teosta työstäessäni tein paljon intuitiivisia temaattisia valintoja. Niinpä teoksen jälkimainingeissa olenkin jäänyt pohtimaan mm. ydinmateriaalejani. Miten materiaalien esitykseen mukanaan tuomat implikoidut ja osoitetut merkitykset vaikuttivat kokonaisteokseen? Olivatko valintani oikeutettuja, ja miten ne palvelivat tai toteuttivat teoksen maailmaa?

Seitsemän Sisarusta ‑esityksen voisi nähdä Plejadi-mytologian uudelleenkertomisena.

Keskeistä teokselle on ollut pyrkimys syntetisoida mytologian peruselementeistä ja aiempien uudelleenkertomisien perinteestä mytologia, joka määrittää todellisuutta Suomessa vuonna 2019.Teoksessa antiikin Kreikan versio tarinasta sekoitetaan Aleksis Kiven toisintoon aiheesta, Seitsemän veljeksen hiidenkivi-jaksoon.

Erilaiset kerronnan ja näyttämöllistämisen tavat limittyvät ja vuorottelevat lainaten post-draamalle tyypillisiä fragmentaarisia rakenteita riistäytymättä kuitenkaan kokonaan irti alun, keskikohdan ja lopun sisältävän tarinan kertomisesta. Tällainen tyylien ja ajattelun keinojen jatkuva uudelleenasettelu vaati mielestäni rinnalleen yksinkertaisuutta ja pysyvyyttä. Seitsemässä Sisaruksessa tämä toteutettiin rajallisella materiaalivalikoimalla ja näyttämöelementtien karsimisella minimiin.

Kuvassa on kaksi näyttelijää esityksessä Seitsemän sisarusta.

Kuva: Eetu Kevarinmäki.

Merentäydeltä merkitystä

Ajopuu on materiaalina monipuolista. Yhtäältä kuollut puu on kuivuttuaankin varsin raskasta, toisaalta sen muoto ja tieto sen historiasta tuo puun kappaleisiin keveyden tuntua.

Erityisesti raskaus koskee Itämerellä ajelehtinutta ajopuuta, joka luonnollisesti oli ainoa tälle työryhmälle tarjolla oleva ajopuuaines.

Itämeren suolapitoisuus on niin matala, että se ei hio eikä kuivata puuta samalla tavalla kuin vaikkapa Välimeri taikka Atlantti. Totesimme tämän käytännössä nukenrakentajani Joele Solinaksen kanssa Turun rantoja kiertäessämme. Ajopuu muistuttaa merenkäynnistä, ja se on aaltojen ja merivirtojen kuljettamana materiaalina kaunis analogia kohtalolle, sen oikuille ja armoilla olemiselle.

Vaalea puuvilla muistuttaa materiaalina purjeista, lakanoista ja viattomuudesta.

Vaatteet jotka näytelmään valmistettiin tai lainattiin, mukailivat yksinkertaisine leikkauksineen talonpoikaisen vaatetuksen mallia. Tämä valinta näyttäytyi myös viittauksena Seitsemän veljeksen lähes myyttiset mittasuhteet saavuttaneeseen tulkintaan Turun Kaupunginteatterissa 1970-luvulla. Talonpoikien paidat ja housut ovat kuitenkin pääasiassa olleet pellavaa, eivät puuvillaa. Ja tässä kohtaa on rehellisyyden nimissä todettava, että Seitsemän Sisaruksen kankaiden joukosta löytyi myös kaikenlaisia synteettisiä kuituja sisältäneitä sekoitekankaita.

Tässä voisi olla nähtävissä jonkinlainen perinteen uudistamisen kuvaus: skenografi Emma Jääskeläinen säilytti  teoksessamme vanhoja vaatetuksen malleja ja pyrki pitäytymään luonnonkuiduissa. Niistä kuitenkin valittiin yhden pehmeimmistä, emmekä siinäkään kyenneet pitäytymään täysin. Nykymaailma tarjoaa meille rajallisia mahdollisuuksia toisintaa mennyttä aikaa, ja hyvä niin. Seitsemää veljestä ei sellaisenaan ole mielestäni mielekästä toistaa nykypäivän Suomessa, mutta impivaaralaisissa mielenliikkeissä on jotain, joka on ollut yhtä ajankohtaista niin Egeanmeren kuin Aurajoen rannoilla kymmenen tuhatta vuotta sitten ja nykypäivänä.

Köysi kulki teoksessa mukana pitkään. Lopulta se jäi lähinnä elementiksi nukeissa, enkä menisi vannomaan, että se on hahmottunut yleisölle keskeisenä elementtinä siinä missä vaalea puuvilla ja ajopuu. Omassa ajattelussani se on kuitenkin ollut ajoittain sen verran keskeisessä osassa, että sitä olisi ollut mieletöntä sivuuttaa.

Köysi, kuten ajopuu ja vaalea puuvilla, muistuttaa myös merenkäynnistä. Sitä solmitaan, ja näin sillä sidotaan asioita toisiinsa.

Solmut voivat olla toivottomia umpisolmuja tai esimerkiksi niin löysiä, että ne aukeavat kesken ensi-illan. Solmut vaativat aina myös solmijan ja tarkoituksen solmimiselle. Solmu, toisin kuin ajopuu, on ihmisyksilön valinnan ja toiminnan tulos, joka lopulta on aina myös avattavissa. Tämä avaaminen voi tapahtua hallitusti ja hellästi, köyttä tuhoamatta, tai väkivaltaisesti leikkaamalla ja repimällä. Seitsemässä Sisaruksessa hahmot ovat pulassa, yllättävässä umpisolmussa, johon kukaan heistä ei ole halunnut. Oleellista teoksessa onkin valinta solmun avaamisesta sekä keinoista, joita avaamiseen lopulta käytetään.

Kuvassa on näyttelijöitä esityksessä Seitsemän Sisarusta.

Kuva: Eetu Kevarinmäki.

 

Upposivatko valinnat kokonaisuuteen?

Kuten tätäkin kirjoittaessa olen huomannut, voi pienestäkin määrästä lähtömateriaalia uuttaa valtavan määrän merkitystä. Vaikka symbolisesti merkittävien materiaalien määrän olen pyrkinyt pitämään pienenä, en tiedä, onko se vielä tällaisenakaan tarjonnut rauhaa ja vastapainoa näyttämötoiminnan toistuville muunnoksille. Mielessäni onkin herännyt kysymys: voiko materiaalien vähyys edes tarjota tätä rauhaa? Yksikin materiaali on täynnä merkityksiä, jotka vielä monistuvat, kun sitä aletaan käyttää erilaisiin tarkoituksiin. Mitäpä jos vaikka koko teos olisi puvustusta myöten toteutettu visuaalisesti vain köysin? Entäpä ajopuusta? Uusien maailmojen ja mahdollisten merkitysten määrät ovat niin lukemattomat, että näyttämöteoksen voisi helposti perustaa vain ja ainoastaan yhden materiaalin varaan tuomatta teokseen mitään muuta lähtömateriaalia.

Seitsemän Sisarusta ei kuitenkaan ole materiaalilähtöinen teatteriteos. Jos materiaalisuus on jotain rauhaa esitykselle tarjonnut, on kyse kuitenkin ennen kaikkea materiaalin sovittamisesta tilaan ja näyttämökuvaan tasapainoisin ja vähäisin keinoin. Merellisyys materiaaleissa on myös tarjonnut niiden käytölle ja tulkinnalle yhteistä pohjaa ja sitonut ne myös selkeästi osaksi Plejadi-mytologiaa.

Plejadithan ovat Kreikan mytologiassa merenkävijöiden suojelijoita, ja tähtijoukon suomalainenkin nimi viittaa mereen: Seulaset. Nimi kuvaa siis kalaverkkoa, jonka silmistä rypäs on nähty muistutuksena. Kun tähän lähtökohtaan vielä laskee materiaalien yksittäiset symboliarvot, ovat ne kokonaisuudessaan mielestäni asettuneet paikalleen teoksessa ja oikeuttaneet olemassaolonsa näyttämöllä.

Kuva: Eetu Kevarinmäki.

 

Valtteri Alasen opinnäyttyö Äänisuunnittelua harjoitteilla – Äänisuunnitelun työkaluja työryhmälle on luettavissa Theseuksessa.

 

Mitä pidit artikkelista?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

css.php