27.01.2021

Esittelen artikkelissani opinnäytetyössäni käsittelemiäni asioita, tuon esiin huoleni elonkirjon kapeutumisesta ja pohdin tapoja, joilla taide voi osallistua ja vaikuttaa edessämme olevaan kulttuurisen paradigman muutokseen. Ajattelen taidetta työkaluna ja muutosvoimana, toisenlaisena tapana tietää. Päätän tekstini ajatukseen valokuvasta kielenä, joka syntyy yhdessä maailman kanssa, kohdatessamme.

Opinnäytetyöni on kertomus tutkimusmatkoista, joita tein maisemaan, taiteeseen ja valokuvaan. Kertomuksessani kävelen meren rannalla. Kiipeän vuorelle. Palaan takaisin alas ja menen metsään. Tunnustelen kivien karheutta ja sammalen vihreää pintaa. Luen kirjallisuutta ja kirjoitan. Tutkin suhdettani luontoon. Esitän huoleni luonnon tilasta. Pohdin taiteen tarkoitusta ja sen tapoja tuottaa tietoa, taidetta muutosvoimana. Ajattelen valokuvaa kielenä. Valokuvaan. Annan kuvani haparoida ja hakea muotoaan – ja olla edelleen kuva luonnosta.

Kuljen keskellä paratiisia. Erilaiset elämänmuodot jatkuvat kaikkiin suuntiin ympärilläni: eteen- ja taaksepäin, ylös, alas ja joka suuntaan sivuilleni. Siitepöly leijuu avaruuden rajalla, bakteerit elävät syvällä maan uumenissa. Myös kadonneet lajit ovat läsnä. Niiden perimä uinuu ympärilläni kuhisevassa elämässä odottamassa olosuhteiden muuttumista ja uutta tulemistaan. Peippojen suonissa virtaa dinosaurusten verta.

Olen keskellä äärettömiin ulottuvaa monimuotoisuutta ja ei-inhimillisten luonnonvoimien verkostoja. Ne kuiskivat keskenään kielillä, jotka pysyvät ymmärrykseni ulottumattomissa. Olemme toisia toisillemme, luonto ja minä, erilaisia ja outoja, kuitenkin samaa juurta ja syntyä, yhteistä maailman lihaa. Olemme toisistamme riippuvaisia ja vielä tätäkin enemmän: sisällymme toisiimme.

Taide tietona ja olemisen tapana

Kulttuuri asemoi minut luonnon ulkopuolelle. Se ylläpitää tarinaa ihmisestä luomakunnan kruununa ja alistaa luonnon varannoksi ja vastapoolikseen. Se hakee ratkaisua aiheuttamiinsa ongelmiin keinoilla, jotka itseasiassa ovat samoja kuin ongelmien perimmäinen alku ja syy.

Nyt tarina on taitekohdassaan ja maailmasuhteemme muutoksen edessä. Emme enää voi elää velaksi ja jatkaa kohtuutonta kulutustamme, välineellistää ei-inhimillistä ja seurata sivusta luonnonkirjon kapeutumista. Käsillä ovat viimeiset hetket puuttua asiaan: meidän, koko ihmiskunnan yhdessä, on radikaalisti hidastettava ilmastonmuutosta ja käynnissä olevaa kuudetta sukupuuttoaaltoa. Meidän on luovuttava ylimielisestä asenteestamme luomakuntaa kohtaan, hylättävä oman etumme tavoittelu ja opeteltava kohtaamaan itsemme ulkopuolinen uusin tavoin. Meidän on kuunneltava luontoa sen omista lähtökohdista käsin omana arvokkaana itsenään.

Meidän on ajateltava käsityksemme tiedosta uudelleen ja laajennettava sen ahtaita rajoja. Meidän on opittava kohtaamaan maailma kokonaisvaltaisesti ja koko luomakunta huomioon ottaen. Meidän on ymmärrettävä, että kokemusten ja empatian avulla saavutettu tieto maailmasta on lopulta todempaa kuin tieto, joka on vain järkeilemällä tavoitettua. Meidän on luotava uusi kieli.

Luontosuhde syntyy kielessä. Kieli kertoo luonnosta kulloisiakin tarpeitamme tyydyttävää tarinaa ja asettaa rajat sille, mitä milloinkin voimme tietää. Kieli kiilaa itseni ja luonnon väliin ja verhoaa luonnon käsitteiden taa.

On myös toisenlaisia kieliä: kieliä, jotka hakevat reunojaan, ovat keskeneräisiä, muodottomia ja jatkuvassa tulemisen tilassa; kieliä, jotka avaavat kanavan, jolla maailma asettuu osaksi itseäni, jolla itse asetun osaksi maailmaa. Taide on tällainen kieli. Taide antaa kokemuksilleni materian ja muodon. Se tekee näkymättömästä näkyvää ja käsin kosketeltavaa.

Taide on tutkimusväline ja tapa tuottaa tietoa – tietoa, joka kurkottaa sanojen ja kirjatiedon tuolle puolen, kohti asioita itseään.

Taide avaa mieleni kohti maailmaa ja haastaa minut dialogiin sen kanssa. Taide on se vastus, joka tekee maailmasta minulle olevan ja kiinnittää minut siihen. Taide on vaihtoehto ja muutosvoima. Taide on olemisen tapa.

Kohti valokuvan kieltä

En kuvaa haparointiani, vaan annan kuvan itsensä haparoida, ontua ja nyrjähtää, paljastaa ja peittää, keksiä oma kielensä ja tulla tuoksi kieleksi, kieleksi, joka ei kuvaa jotakin, vaan on tuo jokin, jokin, joka näyttää maailman valokuvattuna, jokin, joka paljastaa läsnäoloni maailmassa.

Valokuva on sekä ikkuna mieleen että ele kohti maailmaa. Se on yhdessä maailman kanssa kohdatessa syntyvä jälki. Se on risteyspaikka, jossa kielet ja kertomukset, eri aikojen kerrostumat ja elonkirjo kaikessa monimuotoisuudessaan kietoutuvat toisiinsa ja muodostavat uusia yhdistelmiä, valokuvan todellisuuksia.

Valokuva on kieltä, joka saa alkunsa tässä kohtaamisessa. Se on astumista samaan tilaan kohdatun kanssa ja asettumista osaksi maailmaa. Valokuva on tulemista osaksi jotakin, jonka osa jo valmiiksi on.