07.12.2018

Tämä artikkeli osallistuu keskusteluun, jossa tarkastellaan vapautta, vastuuta ja rajoja teatteritaiteen parissa. Taiteella on mahdollista vaikuttaa, ja toimijan on tiedostettava valintojensa mahdollisia vaikutuksia sekä ne keskeiset kysymykset, joihin on vastattava työhön liittyviä ratkaisuja tehtäessä. Käsitykset taiteen olemuksesta ovat olleet liikkeessä, on ollut käynnissä diskurssinmuutos, jota tässä artikkelissa tarkastellaan.

Taiteilija osallistuu toiminnallaan taiteen määrittelyyn ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Taiteilijan teokset ja työprosessit ovat aina toiminnallisia vastauksia kysymyksiin: kuka saa tehdä mitä taiteen nimissä ja mitä teos viestii yhteiseen todellisuuteemme.

Taideteon tavoitteet voivat olla rahoittajan määrittelemiä, taiteen vastaanottajan tilaamia tai taiteilijan havainnoista nousevia. Tavoitteet ovat usein päällekkäisiä ja yhtäaikaisia. Ne syntyvät ja muokkautuvat työprosessissa.

 

Esiin tapa ajatella ja nähdä asioita

Taiteilija vaikuttaa valinnoillaan siihen, mitä teokseen osallistujat tai sen katsojat kokevat. Taiteen teon prosessissa mietitään, mihin katsojan ja kokijan huomio kohdistetaan, mitä heidän aistittavakseen tarjotaan. Taiteilijan valinnat kertovat jotain tarinaa maailmasta: teokseen rajataan kuva, tarina, hahmo, maisema, yksityiskohtien sarja ja näkökulma. Taideteot vahvistavat olemassa olevia tapoja ajatella ja toimia tai ehdottavat vaihtoehtoja. Taideteoksen tekeminen voi olla tuntemattoman esiin kutsumista, tulevaisuuden hahmottelua, kestävien tarinoiden kuvittelua. Taiteen tekemisen ytimessä on aina muutoksen mahdollisuus: näkymättömille aiheille tulla näkymäksi, sanomattomille sanoille tulla sanotuiksi. Taiteilija luo todellisuutta.

Taiteilijalla on länsimaisissa demokratioissa erityinen ja laaja ilmaisunvapaus tehdä mitä haluaa ja valta määritellä se taiteeksi. Taiteilijalla on valtaa valita työnsä aiheita ja työtapoja. Taiteen kentällä toimiminen antaa paljon symbolista valtaa tuoda esiin yhteiskunnallisia aiheita, käsitellä tabuja ja käyttäytyä normista poikkeavalla tavalla.

 

Taiteen tekemisen rajat

Samaan aikaan taiteen tekemistä – taiteilijan toiminnan mahdollisuuksia – määrittää monenlainen vallankäyttö. Onko taiteilijalla aika, paikka, tarvikkeet ja kumppanit taiteen tekemiseen? Millä hän kustantaa sen ajan, jonka taiteen tekemiseen käyttää?

Taiteilija elää yleensä matalan ja epävarman toimeentulon varassa. Taiteelle annettu arvo ei läheskään aina toteudu toimeentulona. Materiaalisesti taiteen tekemistä mahdollistavat ja rajoittavat saatavilla olevat puitteet ja resurssit: aika, tila, materiaali ja kumppanit.  Taiteen muotoihin ja taiteilijan toimintaan vaikuttaa se, millainen ansaintalogiikka yhteiskunnassa on taiteilijalle mahdollinen. Mitä pidetään taiteilijan toimintana? (Petäjäjärvi 2018, 26–35.)

Taiteilijan toiminta ja identiteetti mahdollistuvat ja kaatuvat erilaisissa vallan verkoissa kussakin ajassa ja paikassa: millaisia projekteja rahoitetaan, miten taiteen koulutusta järjestetään, mistä mediat kiinnostuvat ja minkä luo yleisö löytää. Taiteen kriteerit eivät ole universaaleja totuuksia, vaan luonteeltaan kulttuurisesti ja historiallisesti määrättyjä – taide on monimuotoista ja muuttuvaa eri ajoissa ja ympäristöissä. (Lehikoinen 2014; 2018.)

 

Vapaa taide

Lehikoisen (2014, 33–34) mukaan vapaan taiteen diskurssi näkyy hyvin taidekeskustelussa eli taiteilijoiden ja taidealan ammattilaisten puheissa. Diskurssilla Lehikoinen tarkoittaa historiallisesti ja kulttuurisesti tietynlaisia tiedon ja toiminnan alueita. Diskurssit ovat siis tässä tapoja käsitellä ja puhua asioista ja tapoja toimia. Vapaan taiteen diskurssiin liittyy vaatimus taiteen autonomiasta, eli taiteen halutaan toteutuvan taiteilijan omilla ehdoilla, kaikista sitoumuksista vapaana alueena. Vapaan taiteen diskurssissa voidaan tehdä “taidetta taiteen vuoksi” taiteen vastaanottajaa huomioimatta. Taiteen tekijää ja teosta korostava näkemys elää ja voi hyvin. Joissakin tilanteissa ja konteksteissa tekijyyden ja teoksen korostaminen onkin tärkeä toimintastrategia: teokset ja tekijät tuovat esille taiteen merkitystä, julkisuus edistää taiteilijan toimeentuloa, tärkeä teema tai yhteiskunnallinen epäkohta saa teoksen myötä huomiota.

Teos- ja tekijäkeskeisyys on kuitenkin vain yksi tapa hahmottaa taidetta. Taiteen tekemisessä – niin kuin kaikessa inhimillisessä toiminnassa – tapahtuu jatkuvasti ajattelu- ja toimintatapojen muutoksia ja variaatioita.

Renessanssitaiteilijat olivat usein yhtä aikaa tutkijoita, tieteilijöitä, keksijöitä ja taiteilijoita.  1900-luvun alussa jotkut taiteilijat pyrkivät ensisijaisesti šokeeraamaan ja herättämään taiteen kokijan ajattelemaan ja tuntemaan (avantgarde). 1960-luvun Ranskassa joukko kansainvälisiä situationisteja pyrki luopumaan taiteesta erillisenä kulutettavana asiana ja toimi muuttaakseen koko yhteiskunnan elämäntavan. Taiteella on pyritty myös parantamaan, vaikuttamaan, muuttamaan yhteisöjä ja paikkoja, tuomaan näkyville ristiriitoja ja konflikteja (esimerkiksi yhteisötaiteessa, sosiaalisesti sitoutuneessa taiteessa sekä ympäristötaiteessa). (Sederholm 2000.) Humanistisen yksilötaiteilijan – vapaan taiteilijan – rinnalla on toteutunut ja toteutuu myös 2010-luvun lopulla monia tapoja tehdä taidetta: taiteilijakollektiiveja, anonyymeja taiteilijoita, dialogista taidetta, taiteen ja tieteen ammattilaisten yhteistyötä, monialaista dialogia.

 

Taiteen paradigman muutos

Lehikoinen (2018) miettii taiteen paradigman muutosta ja taiteilijuuden moninaisuutta.  2010-luvulla puhutaan hybriditaiteilijasta ja hybridisistä toimintaympäristöistä. Toisaalta humanistinen yksilökäsitys taiteilijasta itsemääräävänä ja eheänä subjektina elää yhä. Toisaalta elää utilitaarinen (epäitsekäs) diskurssi taiteilijasta hyvinvointia luomassa. Vielä kolmantena Lehikoinen mainitsee yrittäjyysdiskurssin, jossa korostetaan riskien ottamista, innovaatioita ja voiton tekemistä. Lehikoinen peräänkuuluttaa taiteen koulutuksia esittelemään opiskelijoille mahdollisimman laajan nykytaiteen kirjon, tuomaan esiin taiteen monimuotoisuutta ja kompleksisuutta. Tässä ajassa taiteilijan ammatti-identiteetti on hyvä nähdä joustavana ja konteksti-spesifinä. Hänen mukaansa taideopiskelijoiden tulee oppia, että he tarvitsevat muutakin kuin taiteellisia taitoja ja lahjakkuutta tullakseen toimeen taiteella.

Lehikoinen ehdottaa taiteilijalle moniulotteista ammatti-identiteettiä.

“Gargerin ajatuksia mukaillen, tällainen taiteilijaminä siis hylkäisi ajatuksen yhdestä itseriittoisesta taiteilijaidentiteetistä, joka on aina ja kaikkialla sama. Se näkisi itsensä ja taiteilijuutensa moninaisena, muuttuvana ja tilanteesta riippuvana sosiaalisena sitoumuksena suhteessa toisiin. Tästä näkökulmasta katsottuna taiteilija ei ole koskaan itseriittoinen tai työskentele vain itsensä kanssa.” (Lehikoinen 2014, 39.)

“Hän ei elä taiteen kuplaan eristettynä vaan osana yhteiskuntaa, jossa hän monenlaisten diskurssien ristipölytyksessä liittää identiteettiinsä erilaisia ajatuksia, katsomuksia, uskomuksia, myyttejä, sosiaalisia normeja, kulttuurisia traditioita, tosiuskomuksia, tieteellistä tietoa, taidekäsityksiä ja trendejä – osin myös tiedostamattomasti.” (Lehikoinen 2014, 37.)

Taiteilijayksilö ei ole irrallaan kaikkea elollista koskevista globaaleista ilmiöistä.

Posthumanistiset ajattelutavat ehdottavat individualistisesta subjektikäsityksestä ja ihmiskeskeisyydestä luopumista. Siinä missä humanistinen taiteilijasubjekti on vapaa ja riippumaton merkitysten tuottaja, posthumanistinen subjekti rakentuu jatkuvissa riippuvaisuussuhteissa. (Rojola & Lummaa 2014.)

Humanistinen ajatus ihmisestä aurinkona, jota muu elollinen kiertää ja palvelee, toteutuu joka päivä ekologisesti kestämättömässä elämäntavassamme. Siinä rajallisessa määrin, kuin dialogeissa rakentuvalla subjektilla on mahdollista tulla tietoiseksi valinnanmahdollisuuksistaan ja tehdä valintoja, taiteilija voi tarkastella omia arvojaan ja uskomuksiaan, joihin taiteen tekeminen perustuu. Jokainen voi havainnoida ajankäyttöään (jossa arvot toteutuvat käytännössä): millaiseen toimintaan käytän rajallisen aikani, minkä kanssa olen vuorovaikutuksessa, millaista tapaa käsittää todellisuus ja luoda tulevaisuutta osallistun.

Taiteilija ei ole pelkästään teoksen tuottaja ja esittäjä taideinstituution sisällä. Taiteilija kutsutaan usein paitsi tekemään teos (esimerkiksi esitys, konsertti, installaatio tai maalaus) myös prosessi, jolla pyritään johonkin. Taiteilija tarjoaa yhteiskunnalle asiantuntijuuttaan, työpanostaan, ajatteluaan ja taitoaan. Taiteilija voi olla fasilitaattori, suunnittelija, organisoija ja kumppani. Taiteilijan työtä voi olla muutoksen alkuun saattaminen, ihmisten tuominen vuorovaikutukseen keskenään, interventio organisaatioon ja monialainen dialogi. (Sederholm 2000, 170–173, Lehikoinen 2014, Petäjäjärvi 2018.)

 

Kysymyksiä (taiteen)tekijän vastattavaksi

Itävaltalainen Wochen Klausur taiteilijaryhmä esittää nettisivuillaan kysymyksen: “Who does what in art and why?” eli kuka tekee ja mitä tehdään taiteen nimissä ja miksi. WochenKlausur -ryhmä on yli 25 vuotta määritellyt toiminnallaan sitä, mitä taide on ja miksi sitä tehdään. WochenKlausurin taide on ongelmanratkaisua, käytännön interventioita, jolla pyritään muuttamaan jotakin yhteiskunnassa. Ryhmän nimen voi kääntää englanniksi ”weeks of closure”, eli on kyse ”eristysviikoista”, sulkeutumisesta – yleensä kahdeksaksi viikoksi – intensiiviseen työhön rajatussa tilassa. Yleensä taideinstituutio kutsuu ryhmän työskentelemään ja taidetila toimii kokoontumispaikkana ratkaistaessa ryhmän ennalta määrittelemää paikallista ongelmaa.  Käytännössä työskentely vaatii selkeän rajatun kysymyksen, johon ryhmä pohtii ratkaisua. Ryhmä on työskennellyt vuodesta 1993 ja tehnyt siitä asti lähes joka vuosi noin 1–4 projektia. Ryhmän työn tuloksena on syntynyt mm. liikkuva lääkärin vastaanotto asunnottomille (1993–), asuntola narkomaaneille (1994–) ja kouluopetusta ulkona (2012). Ryhmälle taide on mahdollisuus tehdä pitkäntähtäimen parannuksia, joihin poliittiset tai sosiaaliset järjestelmät eivät aina pysty. (Wochenklausur 2018.)

Tässä ajassa, jossa kaiken inhimillisen toiminnan eettisyys ja ekologisuus on hälyttävän ajankohtaista, taiteilijan ongelmanratkaisukyvylle ja luovuudelle on erityistä tarvetta. Taide voi löytää yhä uusia tarpeita, paikkoja ja yleisöjä. Taiteilija voi osallistua ongelmanratkaisuun ja vaihtoehtoisten toimintatapojen luomiseen. Taiteilijan ilmaisunvapaus ja kyky ottaa vastuuta valinnoistaan voi toimia inspiraationa ja kutsua muita mukaan tutkimaan oman tekemisensä arvoja (miksi teen), kehittämään tekemisen tapojaan (miten teen) ja etsimään erilaisia kumppaneita (kenen kanssa teen).

Kirjasin performanssitaiteilija Leena Kelan kanssa (2017, 22–24) kysymyksiä taiteilijalle, joka työskentelee eri konteksteissa. Nyt vaihdan sanan taide paikalle sanan toiminta. Ajattelen, että toiminnan volyymi ja laatu on vaihteleva. Toimintaa on aktiivinen osallistuminen, ponnistelu ja tilan raivaaminen. Toimintaa on hiljeneminen, kuunteleminen, vastaanottaminen, huomion antaminen. Toimintaa on puheeksi ottaminen, konfrontaatio. Toimintaa on yhdessä tekeminen.

Tässä muutama yksinkertaistettu kysymys meille kaikille:

Mitä toimintasi vahvistaa?

Mitä toimintasi todistaa?

Mille toimintasi tuo arvoa tai statusta?

Kenen valtaa toimintasi vahvistaa tai purkaa?

Kenelle ja kenen kanssa toimit?

Millaista todellisuutta toimintasi tuottaa?

 

 

Lähteet

Haapasalo, Minna & Kela, Leena 2017. Taiteen muuttujia. Taidetta erilaisissa konteksteissa. Teoksessa Ilona Tanskanen & Pirita Juppi (toim.) Taiteen moniammatilliset kontekstit. Turun ammattikorkeakoulun puheenvuoroja 94. Turku: Turun ammattikorkeakoulu.

Lehikoinen, Kai 2014. Taide muuttuvien kertomusten mosaiikissa: taiteilijan identiteetti muutoksessa. Teoksessa Pekka Korhonen & Raija Airaksinen (toim.) Hyvä hankaus 2.0. Draamatyö. Taideyliopisto Kokos-julkaisusarja 1/2014. Helsinki: Taideyliopisto.

Lehikoinen, Kai 2018. Setting the context: expanding professionalism in the arts – a paradigm shift? Teoksessa Careers in the arts: Visions for the future. ELIA. Viitattu 17.8.2018 https://www.elia-artschools.org/userfiles/File/customfiles/nxt-publication-2018-careers-in-the-arts_20180412173643.pdf, 16–31.

Petäjäjärvi Krista 2018. Taiteilijan asiantuntijuus monialaisissa dialogeissa – Kohti osaamisen välittymistä. YAMK-opinnäytetyö. Turun ammattikorkeakoulu. Viitattu 16.11.2019 https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/147866/Petajajarvi_Krista.pdf?sequence=1&isAllowed=y.

Sederholm, Helena 2000. Tämäkö taidetta? Helsinki: WSOY.

Rojola, Lea & Lummaa, Karoliina (toim.) 2014. Posthumanismi. Helsinki: Like.

 Wochenklausur 2018. Viitattu 13.8.2018 http://www.wochenklausur.at/index.php.