09.04.2024

Voiko kauhuelokuvien katsomisella – tai tekemisellä – olla terapeuttisia vaikutuksia? Ja miksi kauhuelokuvat ylipäätään kiehtovat? Tutkimusten perusteella näyttää siltä, että kauhuelokuvat valmentavat kohtaamaan ja käsittelemään tosielämän hankalia kokemuksia.

Oma tuttavuuteni kauhuelokuviin alkoi joskus 1980-luvulla videovallankumouksen aikaan ollessani alaikäinen – tietenkin. Muistan katsomisen aiheuttamat unettomat yöt, mutta muistan myös, kuinka pääsin eroon pimeänpelosta. Ehkä ne liittyivät toisiinsa, ehkä eivät. En jäänyt pohtimaan sitä silloin.

Myöhemmin minulla diagnosoitiin keskivaikea depressio ja psykoterapiassa tulivat puheeksi myös kauhuelokuvat, joita oivalsin katsoneeni masennuskausina lähes maanisesti. Olivatko ne pilanneet mielenterveyteni? Vai oliko päinvastoin niin, että ne auttoivat masennuskausien yli? Asia alkoi kiinnostaa. Tuolloin tietoa löytyi kuitenkin hyvin vähän.

Tilanne on kuitenkin alkanut muuttua. Kauhuelokuvien katsomisen on muun muassa todettu voivan helpottaa ahdistushäiriötä. Kauhuelokuvia on kokeiluluontoisesti hyödynnetty traumapotilaiden hoidossa, ja esimerkiksi Århusin yliopistossa on 2020-luvun alusta toiminut Recreational Fear Lab -tutkimusyksikkö, jossa tarkastellaan pelottaviksi miellettyjä viihdemuotoja merkityksellisinä kokemuksina.

Tutkimusyksikön toisen vetäjän, Mathias Clasenin, muotoileman uhkasimulaatioteorian mukaan kauhuelokuvat valmentavat meitä kohtaamaan ja käsittelemään todellisen maailman pelottavia ja ahdistavia kokemuksia. Clasenin näkemyksen taustalla on unitutkija Antti Revonsuon teoria, jonka mukaan painajaisten tarkoituksena on harjoittaa sellaisia aivojen neurokognitiivisia mekanismeja, jotka ovat olennaisia uhkaavista tilanteista selviämisen ja niiden välttämisen kannalta hereillä ollessa. Kauhuelokuvia ei siis perusteetta kutsuta ”tahallisiksi painajaisiksi”.

 

Kauhusta katarsikseen

Kun vuosi sitten pääsin opiskelemaan kulttuurihyvinvoinnin YAMK-tutkintoa, oli opinnäytetyön teema alusta lähtien selvä: kauhuelokuvan mielenhoidolliset mahdollisuudet. Työhypoteesini oli, että kauhuelokuvien avulla on mahdollista käsitellä ahdistavia tai pelottavia kokemuksia turvallisessa ympäristössä.

Lähtökohtani oli, että kauhuelokuva voi olla katartinen kokemus, joka simuloi todellisuutta vertauskuvallisesti.

Aristoteleen filosofiasta periytyvä katarsiksen käsite mielletään useimmiten helpotuksen tunteena ilmeneväksi tunteiden purkautumiseksi, mutta siihen liittyy paljon muutakin. Katarsiksen on esimerkiksi katsottu vähentävän pelokkuutta ja auttavan kestämään emotionaalista tuskaa. Tarinan henkilöhahmoihin samaistumisen ja myötätunnon kokemusten kautta katsojan on ajateltu kasvavan emotionaalisesti kestävämmäksi, eli toisin sanoen siedättyvän ahdistaville kokemuksille.

Samaistuminen merkitsee oman itsen tunnistamista tarinasta, ja se on olennainen osa katartista kokemusta. Ilman sitä tarinalla tuskin edes olisi kosketuspintaa katsojan omaan elämismaailmaan.

Oman itsen tunnistaminen tarinasta vaikuttaa niin ikään katsojan itseymmärrykseen ja parhaimmillaan laajentaa katsojan tapaa ymmärtää maailmaa ja omaa paikkaansa siinä.

Mielikuvituksen tuotteena fiktiivisellä kauhutarinalla on tässä suuri etu puolellaan: metaforisuus. Metafora provosoi ajattelua ja rohkaisee reflektoimaan mielikuvia ja mielleyhtymiä sekä niiden herättämiä tunnekokemuksia ja luomaan niistä omia tulkintoja.

 

Tunnekokemuksia metaforisessa muodossa

Opinnäytetyössäni (YAMK) tein itselläni ihmiskokeen. Ryhdyin luonnostelemaan työpajakonseptia ja toteuttamaan itse työpajaan kaavailemani tehtävät. Niihin kuului elokuvan katsomista sekä digitarinan ja lyhytelokuvan tekemistä. Työotteeni muotoutui autoetnografiseksi, ja aineistoni koostui lopulta työpäiväkirjaan kirjaamistani kokemuksista sekä tekemästäni digitarinasta ja lyhytanimaatiosta. Autoetnografia soveltuu hyvin nimenomaan sellaisiin tutkimushankkeisiin, joihin liittyy henkilökohtaisten kokemusten ja jopa traumaattisten muistojen käsittelyä.

Työskentelyni alkoi elokuvan katsomisella. Sen tarkoituksena oli provosoida esiin tunekokemus, jonka pohjalta lähtisin työstämään digitarinaa. Katsoin 24 lyhyen kauhuelokuvan kokoelman, ja valitsin digitarinan lähtökohdaksi yhden, joka oli herättänyt vahvoja muistoja menetysten ja hylätyksi tulemisen sekä hylätyksi jäämisen pelon kokemuksista. Digitarinaa tehdessäni huomasin, että työskentelyprosessin aikana olin samalla tullut työstäneeksi niitä ajatuksia ja tunteita, jotka valitsemani lyhytelokuva oli nostanut pintaan.

Annoin itselleni luvan edetä spontaanisti ja intuitiivisesti, jolloin mielleyhtymät seurasivat toisiaan. Kun digitarinan jälkeen siirryin animaatioon, oli tematiikka jo vaihtunut, vaikka samojakin elementtejä oli edelleen jäljellä. Huomionarvoista oli, että digitarinan ja animaation työstäminen auttoi pintaan nousseita tunteita lauhtumaan, vaikka toisaalta uudet teemat olivat myös herättäneet uusia tunnekokemuksia. Moni niistä sai visuaalisen muotonsa animaation unikohtauksissa.

Huomasin myös liittäneeni animaatioon muistumia niin lapsuuden painajaisista ja peloista kuin aikuisiän ahdistavista kokemuksista epäonnistuneita ihmissuhteita myöden. Monet niistä ilmenevät vertauskuvallisissa muodoissa, joista osa oli tietoisesti harkittuja, mutta omaksi yllätyksekseni osa myös sellaisia, joiden merkityksen oivalsin vasta myöhemmin lopputulosta analysoidessani.

Prosessin aikana koin luovan tekemisen ja tunteiden reflektoinnin tasoittavan toisiaan. Toisaalta tunnekokemukset antoivat syyn tekemiselle, toisaalta tekeminen tarjosi välineen tunteiden purkautumiselle. Visuaalisen ilmaisun metaforinen muoto loi myös turvallisen suojakentän ahdistavien henkilökohtaisten kokemusten ympärille, sillä tarinan elementtien henkilökohtaiset merkitykset irtautuivat niiden ilmimerkityksistä.

 

Henkilökohtaisesta kokemuksesta empiiriseen tutkimukseen

Yksilökokemukset eivät valitettavasti ole sellaisenaan yleistettävissä, Kauhuelokuvien vaikutusten selvittäminen vaatisi myös laajaa empiiristä tutkimusta. Recreational Fear Labin työ on hyvä esimerkki sellaisesta. Kauhuelokuvien suosio näyttää kuitenkin tällä hetkellä lisääntyvän, ja sen olettaisi herättävän mielenkiintoa myös tutkimuskentällä. Vähintäänkin rakentavaa keskustelua tarvittaisiin.

Olisi tärkeää huomioida pelon ja ahdistuksen kohtaamisen myönteiset puolet ja uskallettava tarkastella totutusta poikkeavia tapoja käsitellä negatiivisia tunteita. Hyvä mielenterveys ei ole vain iloista mieltä tai mielen häiriöiden puutetta, vaan siihen kuuluu niin ikään kyky selviytyä vastoinkäymisistä sekä käsitellä sellaisiakin asioita, jotka mieluummin jättäisi käsittelemättä.

Elokuvatutkija Antti Alanen: Kauhuelokuvat ovat tahallisia painajaisia.

Tekee myös mieli leikkiä ajatuksella, että kauhu voi sitä paremmin, mitä huonommin ihmiset voivat. Mykkäelokuva-ajan saksalaiset hirviöelokuvat ilmaantuivat valkokankaille ensimmäisen maailmansodan kauhujen jälkeen, lajityyppi muovautui klassiseen muotoonsa pitkälti 1930-luvun laman aikaan, ja Vietnamin sota lieveilmiöineen synnytti moottorisahamurhaajan. Sosiologinen tutkimus kauhugenren suosion ja yleisen hyvinvoinnin korrelaatiosta olisi sekin kiinnostavaa tarkasteltavaa.

 

Elokuvaohjaaja Mario Bava: Tosielämässä pelästyn helposti, joten kauhuelokuvia kuvatessani voin maksaa pelolle potut pottuina.

 

Nostoksi

 

 

Mihin valitsit tämän elokuvan?