30.09.2026

Kansainvälinen Drama Boreale 2026 -konferenssi konkretisoi teatteri- ja draamapedagogiikan ajankohtaisen tehtävän tässä ajassa. Vuorovaikutuksen, osallisuuden ja empatian tärkeys korostuu juuri nyt niin suomalaisen teatteripedagogin arkisessa työssä kuin laajasti globaaleja tulevaisuustaitoja harjoiteltaessa. Mitä tapahtuu teatteripedagogiikan kentällä? Mitä tarkoittaa performatiivinen pedagogiikka, dramaturginen katkos ja leikki teatterikoulutuksen näkökulmasta?

Tässä artikkelissa avaan Drama Boreale  2026 -konferenssin keskeisiä ajatuksia ja pohdin, mitä ne merkitsevät minulle teatteri-ilmaisun ohjaajien (AMK) kouluttajana ja taidepedagogina. Keskityn erityisesti konferenssin teeman pohdintaan sekä kahden keynote -puheenvuoron ajatuksiin, jotka itselleni jäivät keskeisiksi.

Teatteri syntyy erilaisten jännitteiden ja voimien kentällä. Olipa teatterin tekotapa tai tyylilaji mikä tahansa, työprosesseissa ja lopputuloksissa on aina jännitteitä, variaatioita ja hankauksia. Ristiriita, konflikti ja muutos ovat yleensä ensimmäisiä draamalliseen kohtaukseen liittyviä asioita, joita teatterin parissa opetellaan.

Teatteripedagogiikka perustuu holistiseen ihmiskäsitykseen, jossa painottuu ihmisen vuorovaikutus live-tilanteissa, in real life. Teatteria tehdään vuorovaikutuksessa, johon liittyy erilaisia ehdotuksia, neuvottelua. Luovaan toimintaan liittyy olennaisesti aina myös vastustusta, kitkaa.

Teatteri- ja draamapedagogiikan parissa harjoitellaan yhä tärkeämmäksi käyviä tulevaisuustaitoja: moniäänisessä yhteisössä toimimista, empatiataitoja, ilmaisemisen taitoja ja kykyä neuvotella paitsi sanallisesti myös muilla ilmaisun muodoilla. Teatteria tekemällä syntyy erilaista tietoa todellisuudesta kuin uutisia katsomalla, opettajaa kuuntelemalla tai somea selaamalla. Tietoa siitä, kuinka asioita tutkitaan ja tehdään yhdessä samassa tilassa.

Drama Borele 2026

Elokuun alussa Helsinkiin kokoontui 140 asiantuntijaa teatteri- ja draamapedagogiaa käsittelevään Drama Boreale 2026 -konferenssiin. Minulla oli ilo osallistua konferenssikomiteaan Turku ammattikorkeakoulun Taideakatemian edustajana ja olla osa tapahtumaa paitsi osallistujana myös järjestäjänä.

Drama Boreale 2026 -konferenssi on kerran kolmessa vuodessa järjestettävä pohjoismainen tapahtuma, jonka alullepanijana toimii kansainvälinen draama- ja teatteripedagogien järjestö IDEA (International Drama/Theatre and Education Association). 80 maassa toimivan ja vuonna 1992 perustetun IDEA:n tavoitteena on edistää teatteria ja draamaa osana koulutusta kestävien tulevaisuuksien luomiseksi. Teatteri- ja draamatyöskentely, jota IDEA tukee, voi tapahtua muodollisissa tai ei-muodollisissa koulutusympäristöissä, taidekonteksteissa, yhteisötaiteissa ja tutkimuksessa. Suomessa toimiva FIDEA on tämän kansainvälisen järjestön jäsen.

Drama Boreale -konferenssissa kuulin Nina Dahl-Tallgrenin ja Katariina Nummisen keynote-esitykset, osallistuin työpajoihin ja seurasin useita asiantuntijapuheenvuoroja. Tärkeitä hetkiä olivat keskustelut itselleni uusien kollegojen kanssa sekä kokemukselliset hetket.

Kolmen päivän konferenssi sisälsi keynote-luentojen lisäksi 67 muuta esitystä, jotka olivat käytännön työpajoja, asiantuntijapuheenvuoroja sekä näiden hybridejä. Lisäksi FIDEA järjesti iltavastaanoton Kallion lukiolla, jossa teatteria opiskelevat lukiolaiset avasivat omien opintojensa merkitystä ja johon oman tervehdyksensä toi kasvatuksen ja koulutuksen apulaispormestari Shawn Huff.

Konferenssiin osallistui osanottajia 18 eri maasta. Itselleni välittyi monien teatteripedagogiikkaan liittyvien tasojen ja kontekstien samanaikaisuus. Läsnä oli lasten ja nuorten osallisuus ja kasvu taiteen parissa, pedagogien moninainen työ erilaisissa ympäristöissä, tutkimus- ja kehityshankkeet esittävän taiteen pedagogiikan kehittämiseksi ja merkityksen näkyväksi tekemiseksi, teatteri- ja draamapedagoginen tutkimus sekä yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Koin olevani osa holistista, systeemistä tiedontuottamisen prosessia, joka tapahtui tekemällä, kokemalla, sanoittamalla ja kohtaamalla.

Voimia ja kitkoja teatteri- ja draamapedagogiikan kentällä

Vuoden 2026 Drama Boreale -konferernssin teema oli Forces and f(r)ictions. Voimat ja kitkat. Frictions sanassa r -kirjain oli laitettu sulkuihin, jolloin sanan voi lukea kahdella päällekkäisellä tavalla: kitkoina tai fiktioina, kuviteltuina todellisuuksina.

Konferenssin otsikko kuvaa hyvin jännitteistä kenttää, jolla teatteri- ja draamapedagogiikka elää. Kiinnostavin termi minulle tällä hetkellä on frictions, kitkat. Käsite on tullut viime aikoina vastaan monissa mediateksteissä.

Tammikuussa Uuden Jutun kulttuuriohjelmassa Kermassa keskusteltiin siitä, millaista vuotta elämme 2026. Anno domini -jaksossa toimittaja Oskari Onninen mainitsi alkaneen vuoden trendisanaksi kitka ja friction maxing, kitkan maksimointi. Tämä tarkoittaa, että asioita ei tehdä helpoimman kautta, vaan kaikki kärsivällisyyttä vaativa on trendikästä (ainakin joissain yhteiskunnan kuplissa).

Fyysisesti kitkaa tapahtuu kahden pinnan välissä. Kitka on voimaa, joka vastustaa kahden kappaleen toisiaan koskettavien pintojen välillä ilmenevää liikettä. Kitkaiset voimat mahdollistavat tuntuman pintaan. Kitka hidastaa. Kitka estää liukastumisen. Kitkan voittamiseksi on tehtävä työtä, käytettävä energiaa, voimia, lihaksia. Kun kitkaa tapahtuu, osa kappaleeseen varastoituneesta energiasta muuttuu muiksi energian muodoiksi, kuten lämmöksi.

Yhteiskuntien digitalisoimisen ja tekoälyn myötä syntyneen dataistamisen yksi tavoite on poistaa kitkaa, vähentää ihmistyövoiman käyttöä, helpottaa kuluttamista, liikkumista, virastoissa asioimista, viihtymistä, työn tekemistä. Samalla inhimillinen arki liukuu kohti yhteisöjen hapertumista, someaddiktioita, vuorovaikutustaitojen hiipumista ja yksinäisyysepidemiaa. Konferenssissa kuulin useaan kertaan puhetta samasta ongelmakentästä, jota SITRA sanallisti vuoden alussa uudistetuissa megatrendeissä: ympäristökriisi pahenee, demokratia hapertuu globaalisti, väestö ikääntyy useissa teollistuneissa maissa ja tekoälyn käyttö ja kehitys kiihtyy.

Konferenssin teeman alustuksessa, vision statementissa, todetaan, että näkyväksi tuleminen, yhteistyön tekeminen, yhteisöön kuuluminen ja virikkeelliseen vuorovaikutukseen osallistuminen ovat ihmisoikeuksia, jotka kuuluvat kaikille. Vuorovaikutuksen taidot ja osallisuus yhteisöistä ovat kuitenkin hapertumassa. Näiden taitojen harjoitteleminen vaatii ponnistelua kitkaisessa, jännitteisessä ympäristössä. Demokratiataitoihin kuuluvien dialogitaitojen oppiminen on hidas prosessi varsinkin, jos niitä ei opita perheessä, koulussa, työelämässä tai mediaympäristöissä. Vuorovaikutustaitoihin kuuluu olennaisesti kuuntelemisen (ja kuulemisen) harjoitteleminen sekä toisen impulsseihin vastaamisen opettelu. Näitä taitoja teatterin parissa harjoitellaan.
Teatteri- ja draamatoiminta luo tiloja ja tilanteita, joissa moniääninen yhdessäolo erilaisine voimineen on mahdollista.

Paitsi teatteritaiteeseen liittyviä taitoja myös empatiaa ja vuorovaikutusta harjoitellaan sopivasti kitkaisissa, moniäänisissä ja toiminnallisissa tilanteissa.

Drama Boreale -konferenssin avauksessa varadekaani Riku Saastamoinen kannusti pitämään erilaiset kitkat läsnä tapahtumassa. Muistin, miten tärkeää on sanoittaa tätä faktaa: voimme olla jostain eri mieltä ja osallistua samaan toimintaan.  Erilaisista taustoista tulevien kollegoiden kanssa informaatiota välittyi ja syntyi paitsi puheissa ja keskusteluissa myös eleissä, kehon asennoissa ja liikkeissä.

Performatiivinen pedagogiikka tuottaa tietoa

Tutkija, kouluttaja Nina Dahl-Tallgren avasi luennossaan tämän hetken tutkimuksessa toistuvaa keskeistä käsitettä: performatiivisen pedagogiikan käytäntöä ja ajattelua. Itselleni tärkeimmäksi jäi performatiivinen pedagogiikka tiedon tuottamisen tapana.

Dahl-Tallgrenin tutkimuksessa ja SMIL-projektissa tutkittiin esittävien taiteiden tuomista osaksi peruskoulun ja esiopetuksen oppimisympäristöä. Performing arts as pedagogical possibilities in school -projektissa oli ohjattu erilaisin teatteri- ja draamamenetelmin vaasalaisia ala- ja yläkoululaisia ja opetettu näin totutusta poikkeavalla tavalla opetussuunnitelmassa olevia aineita. Kokemus oli tuottanut sekä opettajille että oppilaille uudenlaista tietoa paitsi opiskeltavasta aiheesta myös empatiataidoista ja koulun käytännöistä.

Performatiivinen pedagogiikka on pedagoginen lähestymistapa, joka ymmärtää opetuksen, oppimisen ja tiedon tuottamisen suhteellisina, ruumiillistuneina ja ilmaantuvina, systeemisinä prosesseina. Opetussuunnitelma, opetus ja oppiminen nähdään siis jatkuvina prosesseina, jotka muuttuvat jatkuvasti uudelleen suhteiden, kohtaamisten ja materiaalis-diskursiivisten yhteenkietoutumisten kautta.

Performatiivinen pedagogiikka tapahtuu erilaisten voimien kentällä, joita Dahl-Tallgren kuvasi olosuhteiden janoina. Lähestymistapa tuottaa ja myös vaatii uteliaisuutta kehollista ja toiminnallista tiedontuottamisen tapaa kohtaan. Konventionaalisesta kouluoppimisesta poikkeaminen, pulpettien ja kirjojen äärestä irtautuminen tuottaa myös epävarmuutta ja haavoittuvaisuutta, jonka esittävän taiteen pedagogi ottaa huomioon.

Oppimisen vastuu jakautuu esittävän taiteen käytännöissä kaikille osallistujille, mikä toisaalta tuottaa toimijuutta, omistajuutta ja yhteistyötä, mutta tuo näkyviin myös osallistujien erimielisyydet, sosiaaliset hierarkiat ja yksilöiden erilaisuudet. Performatiivista pedagogiikkaa harjoitettaessa merkityksiä rakennetaan ja luodaan dialogissa kollektiivisesti. Tästä seuraa, että samaan aikaan voi olla, että kaikki eivät osallistu samalla tavalla tai määrällisesti yhtä paljon.

Performatiivisen pedagogiikan parissa erilaisten vaihtoehtojen kokeileminen tuottaa myös epämukavuutta ja vastustusta. Dahl-Tallgren kuvasi performatiivista didaktiikkaa – miten jotakin opetetaan – jatkuvana tiedontuottamisen prosessina, jossa oppimisen kokonaisvaltaisuus ja relationaalisuus – suhteissa tapahtuminen – on läsnä.

Performatiivinen pedagogiikka käsitteenä ja käytäntönä kuvaa mielestäni hyvin teatteri-ilmaisun ohjaajien koulutusta. Huomasin ajattelevani, miten tärkeää on tarkastella koulutusta jatkuvasti taidepedagogisen laadun – mitä ja miten opitaan – kautta. Opetussuunnitelmat nousevat traditiosta, totutuista tavoista, ja niiden toteutusta voi tarkastella aina uudestaan oppijoiden kanssa olemassa olevan tiedon sekä tulevaisuustaitojen valossa.

Välitilojen, aukkojen ja katkosten dramaturginen leikki

Hidastaminen, katkokset, tauot ja pysähdykset rytmittävät kaikkea inhimillistä toimintaa, myös teatteripedagogisia käytäntöjä. Esitystaiteilija, dramaturgi ja näytelmäkirjailija Katariina Nummisen luennolla kirjoitin muistikirjaani:

Katariina Numminen puhui otsikolla On Play, On Gaps, On Interruptions on Spaces – in – between. Vapaasti suomennettuna: Leikistä, Aukoista, Keskeytyksistä, Välitiloista. Puheenvuorossa oli monella tavalla kyse muutoksesta, transformaatiosta, jota tapahtuu teatteria tehtäessä ja teatteriin liittyviä aiheita opetettaessa.

Minulle luennossa oli tärkeää sekä leikkimisen dramaturgian pohtiminen että aukkojen tai taukojen luominen. Hauska sattuma oli, että luento keskeytyi hetkeksi suunnittelemattomasti tietotekniseen haeskeluun, kun videomateriaalista siirryttiin takaisin Power Point -esitykseen. Tuosta hetkestä tuli lähes esityksellinen katkos, joka kommentoi käsiteltävää aihetta ja tuotti hengähdyshetken kuulijoille. Tilannetta seuratessa mietin, millaisia katkoksia ja pysähtymisiä arki tarjoaa ja mihin tilanteisiin taukoja tarvittaisiin lisää.

Teatterin tekemisessä on paljon samaa kuin leikissä. Numminen siteerasi esityksessään leikin tutkijaa Donald Winnicottia. Suomensin sitaatista osan ja sain aikaiseksi tällaisen väitteen (mahdolliset merkityksen muuttumiset ovat minun tekemiäni virheitä):

Sijoitin edelliseen katkelmaan sanan ”leikkiminen” kohdalle ”teatterin tekeminen” ja luin tekstin uudelleen. Tajusin, että on ymmärrettävää, miksi leikkiminen nimetään (inhimillisten rituaalien lisäksi) yhdeksi esittävien taiteiden alkuperäismuodoksi.

Numminen siteerasi myös kirjailija, psykoanalyytikko Marion Milnerin käsitettä Framed Gap, rajattu aukko. Suomensin katkelmia Nummisen esittämästä sitaatista (merkityksen muuttuminen suomennoksen ja lyhentämisen takia on mahdollista):

Tästä jäin miettimään kehystämistä ja rajojen asettamista, kuinka se on inhimillisessä toiminnassa – ja tietenkin myös taidepedagogiikan kontekstissa – jatkuvasti tapahtuvaa käytäntöä. Teatteritoiminnassa osallistuja luo jatkuvasti omia kehyksiä ja raameja samaan aikaan, kun toiminta antaa jotkin rajat. Leikissä – ja teatterin tekemisessä, dramaturgiassa ja teatteripedagogiikassa – on jatkuvasti läsnä jännite rajojen asettamisen ja vapaan leikin välillä. Jos säännöt ja rajat ovat liian tiukat, leikki kuolee. Jos mitään rajoja ei ole, ei synny yhteistä leikkiä, vaan toiminta saattaa ajautua leikin sabotointiin (ryhmädynaamisesti esim. yksiöiden vetäytyminen, ryhmän sisäinen polarisaatio ja taistelu, syntipukki -ilmiöt, pomottaminen jne).

Leikki ja teatterin tekeminen voi myös ”mennä liian pitkälle”, muuttua mustaksi leikiksi, liian hajottavaksi, liian kaoottiseksi, tuhoavaksi. Teatteripedagogiikan alueella voi myös tutkia sitä, mikä on oikeasti vaarallista ja mikä ei. Tulipalon leikkiminen tai esittäminen ei ole vaarallista, mutta talon sytyttäminen palamaan voi olla oikeasti vaarallista. Väkivallan leikkimisen tai esittämisen ei tarvitse olla vaarallista, vaikka todellinen väkivalta on.

Leikki mahdollistuu, kun leikitään jollakin. Leikki ei tapahdu vain mielikuvituksessa (leikkijän sisällä) vaan kun tehdään jotakin jollakin. Leikkiin ja teatteriin liittyy jonkin asian liikuttaminen ja merkitysten antaminen jollekin itsen ulkopuolella. ”Tämä olis nyt…” -leikki on jatkuvasti läsnä teatteripedagogiikan käytännöissä. Tähän leikkiin pystyy osallistumaan ja eläytymään lähes jokainen ihminen vähintäänkin tuon leikin seuraajana (vaikkapa teatterin tai jalkapallo-ottelun katsojana).

Katariina Nummisen luennosta minulle jäi päällimmäiseksi mieleen leikin logiikan ylläpitäminen sekä välitilojen luomisen tärkeys. Tauot ja aukot ovat paitsi levon ja sulattelun hetkiä, myös kutsuja uusiin suuntaan. Keskeytys on myös tarpeellinen keino kommentoida, ehdottaa tai neuvotella toimintaan muutosta. Jos toiminta ei pysähdy, voi olla vaikea ehdottaa uusia suuntia tai toimintatapoja.

Teatteritoiminnan suunnittelu on dramaturgista työtä samalla tavalla kuin esityksen elementtien järjestäminen. Molemmissa on hyvä kuunnella leikin mahdollisuutta ja taukojen paikkoja. Numminen muistutti minua, että teatteripedagogin työ on paitsi toiminnan (action tai play) järjestämistä ja organisointia myös keskeytyksien, katkosten (interruptions) järjestämistä, kutsumista, kuuntelua ja organisointia.

Kuinka luoda kestäviä ja luovia tiloja

Jos kitkaa on liikaa, asiat eivät suju. Jos kitkaa ei ole lainkaan, ei saada mistään kiinni, vaan liu’utaan kuin saippua kaltevalla pinnalla. Kaikkeen elämään tarvitaan kitkaa, jotta jotain uutta syntyy.

Kitka voi olla estävä tai rakentava voima.

Teatteri- ja draamapedagogiikkaa toteutetaan jännitteisellä kentällä, kuten mitä tahansa marginaalista alaa tässä ajassa. Ainakin julkisessa puheessa kovaäänisimmin keskustellaan ja toimitaan tällä hetkellä lähinnä tekoälyn, turvallisuuden ja talouden parissa. Nämä teemat liittyvät tietysti myös teatteripedagogiikkaan, ja niihin liittyviä ilmiöitä voidaan hyvin tutkia teatterin keinoin.

Elokuisessa Helsingissä sain kokonaisvaltaisen muistutuksen teatteripedagogiikan käytäntöjen voimasta. Sain tietoa empatian kehittymisestä sekä vuorovaikutus- ja ilmaisun taitojen kehittämisestä. Tein naamioteatteria puolalaisen näyttelijän kanssa, joka opettaa ja tutkii näyttelijäntyötä Englannissa. Kokeilin kuuntelevaa näkökulmaa osallistujien muodostamassa ”lammaslaumassa” puistossa tanskalaisten työpajassa. Sain tietoa porosaamelaisten kouluhistoriasta Ruotsissa draamapedagogin opastuksella. Koin käytännössä, kuinka demokratiataitoja harjoitellaan kansainvälisessä ryhmässä.

Viimeksi mainittu demokratiaan liittyvä työpaja Drama and Theatre Pedagogy as Democratic Practice Across Borders: Friction, Community, and Performative Exploration alkoi studiotilan ulkopuolella lapulta luetulla ohjeella: Työpaja alkaa, kun joku avaa lattialla olevan suljetun laatikon.

Osallistujajoukko astui hiljaisuudessa tilaan, jonka keskellä oli laatikko. Yksi henkilö tarjoutui avaamaan sen. Laatikosta paljastui ensin tehtävä neuvotella osallistujien kesken sääntö, kuka avaisi ensimmäisen kirjekuoren, jossa ensimmäisen tehtävän ohjeet olivat. Aloimme neuvotella. Joku ehdotti pisintä henkilöä, toinen vanhinta, kolmas nuorinta. Lopulta sovimme, että avaaja valitaan pullonpyörityksellä. Näin työpaja eteni kirjekuorissa olevia erilaisia tehtäviä ääneen lukien ja tehtäviä toteuttaen. Työpajan vetäjät Stine Nielsen Ellinggard, Natalia Fuhry, Tanja Frank ja Øystein Vestre (OsloMet – Oslo Metropolitan University ja Ludwigsburg University of Education) eivät puhuneet mitään työpajan aikana, he vain seurasivat ja toimivat mukana. Tämä oli hieno esimerkki osallistujille muotoillusta kokemuksesta.

Kolmen päivän aikana tulin muistutetuksi, kuinka erilaisten inhimillisten ja ei-inhimillisten ääri-ilmiöiden ajassa tarvitaan yhä enemmän tätä: ammattitaitoisia taidepedagogeja luomaan yhteyttä, osallisuutta ja neuvotteluihin kykeneviä verkostoja. Sellaista osaamista tarvitaan tänään ja tulevaisuudessa.