12.11.2024

Tarinallinen muotokuva yhdistää kuvallisen ilmaisun ja kerronnan kokonaisuudeksi, jossa hyödynnetään klassisen draaman kaaren rakennetta. Kuvataiteen ja narratiivin vuoropuhelu avaa uusia näkökulmia siihen, miten yksi kuva voi kertoa tarinan visuaalisessa muodossa.

Pinkkihiuksinen nainen istuu taideteoksen edessä ja katsoo tarinallista muotokuvaa itsestään. Kun avaan hänelle teoksen draaman kaaren ratkaisuja, koen olevani kuin meteorologi: ”Ylhäältä vasemmalta vyöryy musta rintama kohti oikeaa alareunaa. Kuvan keskivaiheilla kirkastuu ja lopulta edessä on selkeää.”

Sääkartta pinkkihiuksisen Sabinan selviytymistarinan vertauskuvana ei ole ihan tuulesta temmattu. Kuten sää, myös ihmisen elämä on täynnä vaihtelua, yllätyksiä ja jatkuvaa liikettä. Sää on kuin draaman kaari, jossa alun tyyneys jännittyy, repeää sitten myrskyksi ja tyyntyy lopulta poudaksi.

Kivijalkana draaman kaari

Klassinen draaman kaari on tarinallisen muotokuvan tärkeä rakenteellinen kartta. Draaman kaaren rakenne pohjautuu antiikin filosofin Aristoteleen käsityksiin, ja sitä käytetään yhä laajasti kirjallisuudessa, elokuvissa ja näytelmissä (Nikkinen 2007, 80; Aaltonen 2018, 64; Rauma 2022, 51). Klassisesta draaman kaaresta on lukuisia versioita, joista yksi perinteisimpiä on kolmen näytöksen malli, joka on yleinen rakenne esimerkiksi Hollywood-tuotannoissa. Lyhyesti esiteltynä kaava etenee seuraavasti: ensimmäisessä näytöksessä esitellään päähenkilö ja hänen elämänsä perusta, toisessa vastaan tulee vaikeuksia ja tapahtuu jotain, joka vaikuttaa ratkaisevasti päähenkilön elämään. Kolmannessa näytöksessä päähenkilö taistelee esteiden yli ja saavuttaa ratkaisun, joka toimii johtotähtenä tulevaisuudessa. (Nikkinen 2007, 81, 390; Aaltonen 2018, 85, 86; Rauma 2022, 53.)

Tarinallinen muotokuva on teos, jossa visuaalinen narratiivi rakentuu draaman kaaren mukaisesti staattiseen kuvaan. Kuvataiteessa draaman kaari ei ole ollut yhtä luonnollisesti käytössä kuin esimerkiksi kirjallisuudessa. Taiteen ja kielitieteen tutkijat pitävät staattisen kuvan mahdollisuutta kertoa tarina hankalana, jopa todellisena haasteena kertomuksen teorialle, kuten kielitieteilijä Kai Mikkonen (2002, 184–187) kuvaa. Samalla kun Mikkonen (2002, 31, 32) listaa kuvan kerronnallisia rajoituksia, hän kääntää ne voimavaroiksi. Kuvan vahvuuksia ovat esimerkiksi välitön ja suora ilmaisu sekä monimerkityksellisyys ja avoimuus erilaisille tulkinnoille. Kiinnostavaksi kertovaksi keinoksi Mikkonen (2002, 197) tarjoaa kuvien semanttisia koodeja, kuten kuvien vektoreita ja erilaisia linjoja, jotka voisivat korvata kielen toimintaverbejä.

Kertomuksellisuus ei synny tarinallisessa muotokuvassa yksinomaan siitä, mitä kuvassa esitetään, vaan myös siitä, miten eri elementit, kuten värit, sommittelu ja katseen suunta, rakentavat merkityksiä. Tarinallisen muotokuvan yksityiskohdat ja kompositio noudattavat tarkasti aseteltua logiikkaa, joka ohjaa katsojan huomion oikeisiin kohtiin. Näin kuvan katsominen voi olla kuin kertomuksen lukemista. Samalla tarinallinen muotokuva tarjoaa katsojalle tilaa tulkita ja luoda oman yhteytensä kuvan tarinaan.

Visuaaliset tekstit kuvallisessa kerronnassa

Tarinallinen muotokuva pohjaa kokemusasiantuntijana toimivan Sabinan selviytymistarinaan. Ensiksi rakensin hänen tarinastaan kolminäytöksisen draaman kaaren mukaisen analyysin, ja sitten piirsin sen taideteokseksi. Tarinallisen muotokuvan oleelliset kerronnalliset elementit sijoittuvat kultaisen leikkauksen spiraalille.  Kuten draaman kaari myös kultainen leikkaus juontaa antiikin Kreikan estetiikkaan 500-luvulle ennen ajanlaskumme alkua.

Kultainen leikkaus kuvataan usein kahteen osaan jaettuna janana, jonka pidemmän osan suhde lyhyempään osaan on sama kuin koko janan suhde pidempään osaan (Bergström 2015, 44–46). Saksalainen teatteritutkija Gustav Freytag on kuvannut draaman kaarta kolmiona, joka aristotelisen mallin mukaan tyypillisesti esitetään oikealle kallellaan olevana kolmiona, jonka kärki osuu kultaisen leikkauksen kohdalle (Aaltonen 2018, 81; Rauma 2022, 51–52). Kultaisen leikkauksen spiraali toimii tarinallisessa muotokuvassa visuaalisena rakenteena, joka johdattaa katsojan kohti tarinan huipentumaa. Tämän olen kuvannut seuraavasti:

1) Kuvan vasen laita alkaa tummahkolla, mutta tasaisella lilapohjaisella taustalla, jota halkovat horisonttimaisesti pinkit hevosen kaviot. Katsojalle annetaan vihjeitä siitä, että jotain merkittävää on tapahtumassa.

2) Ennen kuvan keskivaihetta on tumma hahmo, joka valuu dramaattista diagonaalia noudattaen vasemmalta ylhäältä oikealle alaviistoon. Keskivaihetta lähestyessään hahmo muuttuu selkeämmin ihmiseksi ja ikään kuin jatkaa pinkin hevosen mukana kohti ratkaisua.

3) Draaman kaaren kohokohta on klassisen kultaisen leikkauksen keskipisteessä. Päähenkilön ympärillä ovat hänen elämänsä käännekohtaan myönteisesti vaikuttaneet asiat: taustalla olevien vertaistukijoiden joukko sekä etualaa halkova ja suojelevasti päähenkilön ympärille kietoutuva hevonen.

Tutkimusmatka muotokuvattavan maailmaan

Taiteellinen prosessi, jossa tarinallinen muotokuva syntyy, on tutkimusmatka, jossa myös katsojan rooli on olennainen. Kuva ei ole passiivinen, vaan vaatii aktiivista katsetta. Tarinallinen muotokuva kutsuu katsojan osaksi luovaa prosessia, jossa kertomuksen kulkua on ohjattu esimerkiksi sommittellullisilla elementeillä, mutta kaikkia merkityksiä ei ole annettu valmiina, vaan ne syntyvät katsojan ja teoksen välisessä vuorovaikutuksessa.

Tutkimukseni keskeinen havainto on, että draaman kaari ei ole vain kirjallisuuden tai teatterin työkalu, vaan myös kuvataiteessa toimiva väline. Tarinallisen muotokuvan tekeminen avasi minulle uudenlaisen tavan yhdistää visuaalisuus ja narratiivi. Tämä lähestymistapa voisi toimia inspiraationa myös muille taiteilijoille, jotka haluavat tutkia tarinankerrontaa kuvataiteen keinoin. Tarinallinen muotokuva on enemmän kuin pelkkä kuva – se on moniulotteinen kerronnallinen esitys, jossa muotokuvan päähenkilö ja hänen tarinansa elävät rinnakkain visuaalisen ja kertomuksellisen viitekehyksen sisällä.

Lähteet

Aaltonen, J. 2018. Käsikirjoittajan työkalut: audiovisuaalisen käsikirjoituksen tekijän opas. 4. uudistettu painos. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Bergström, K. 2015. Luonnonmukaisuus ja tila antiikin kuvataiteessa. Teoksessa Vakkari, J. (toim.) Perspektiivi kuvataiteen historiassa. Tallinna: Gaudeamus, 41–63.

Nikkinen, A. 2007. Juoni ja rakenne. Teoksessa Vacklin, A; Rosenvall, J. & Nikkinen, A. (toim.) Elokuvan runousoppia: käsikirjoittamisen syventävät tiedot. Helsinki: Like, 70–101. Mikkonen, K. 2005. Kuva ja sana: kuvan ja sanan vuorovaikutus kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja ikonoteksteissä. Helsinki: Gaudeamus.

Rauma, I. 2022. Romaanin rakenteesta. Teoksessa Karjula, E. (toim.) Kirjoittamisen taide ja taito. Turenki: HansaBook, 49–72.  

Kuvat

Marja-Riitta Vuorela