30.01.2018

Opetus- ja kulttuuriministeriö alkoi tammikuussa 2018 työstämään tiekarttaa edellisenä vuonna määritellyn korkeakoulutuksen ja tutkimuksen vision saavuttamiseksi vuoteen 2030 mennessä. Suunnitelmia työstetään viidessä temaattisessa työryhmässä. Sain kutsun mukaan ”avoimuus, joustavuus ja jatkuva oppiminen” -ryhmään.

Asetuskirjeen mukaan ”ryhmän tehtävänä on valmistella joustavien opintopolkujen ja tutkintojen sekä tutkintojen osien uusia muotoja sekä oppimateriaalien ja opetuksen avoimuuden sekä alustojen sisällöllistä kehittämiskokonaisuutta. Ryhmä kokoaa näistä toimenpiteistä myös jatkuvan oppimisen rakenteet -kokonaisuuden, joka tuo korkeakoulujen koulutustarjonnan joustavasti eri käyttäjäryhmien hyödynnettäväksi.”

Omassa päässäni olen tiivistänyt tavoitteen yksinkertaisemmaksi:

Millaisilla korkeakoulutuksen ratkaisuilla varmistetaan, että Suomesta tulee jatkossa(kin) globaalisti johtavaa osaamista.

Maailma on viime aikoina kehittynyt kaksijakoiseen suuntaan. Pienen huippuosaajien ja aktiivisten innovaattoreiden joukon globaali vaikutusvalta kasvaa jatkuvasti. Samalla nopeasti kasvavat ihmisjoukot kilpailevat työpaikoistaan nopeasti kehittyvien globaalien algoritmien kanssa edullisuus ainoana kilpailuvalttinaan. Tällä hetkellä tämä kilpailu ei jää enää perinteisiin suorittaviin tehtäviin, vaan tekoäly muuttaa entistäkin enemmän myös asiantuntijoiden, kuten lääkäreiden ja asianajajien, työkenttää.

 

Haluammeko olla viejänä vai vietävänä?

 

Me voimme kansallisesti päättää, millaiseen tulevaisuuteen haluamme olla Suomea kehittämässä. Vanhana tanssijana tiivistän ajatuksen siihen, haluammeko olla viejänä vai vietävänä? Haluammeko, että maastamme tulevat ne osaajat, jotka määrittelevät kehityksen suuntaa, vai haluammeko seurata muiden meille antamia suuntaviivoja ja elää niiden mukaisesti.

Viime kädessä tämä kysymys on poliittinen ja arvopohjainen, mutta henkilökohtaisen mielipiteenäni ainoa oikea vastaus on tähtääminen mahdollisimman korkeaan osaamiseen ja samalla kykyyn hyödyntää sitä käytännössä. Kaikki muut tavoitteet johtavat askel kerrallaan suuntaan, jossa roolinamme on olla jonkun muun kehittämien hyödykkeiden kuluttajia ja edelleen ajautua subjekteista objekteiksi.

Vaikka siis työryhmämme tehtävä onkin asetettu luotettavan byrokraattisella kielellä, tulemme toivottavasti etsimään ja löytämään ratkaisuita kansallisesti todella merkittäviin kysymyksiin, esimerkiksi:

• Miten varmistetaan, että jokaisella suomalaisella on halu ja mahdollisuus jatkuvasti kehittää omaa osaamistaan korkeammalle?
• Miten osaamista saadaan nopeasti suunnattua uusille aloille tarpeiden vaihtuessa?
• Millainen tutkintorakenne tukee tuota tavoitetta parhaiten – ja tarvitaanko tutkintoja ylipäätään?
• Mihin kohtiin koulutusjärjestelmää tarvitaan valtion tukea ja mistä kohdista oppijan tulisi maksaa itsenäisesti?
• Miten ammattipätevyydet niveltyvät jatkossa koulutuksiin?

 

Mihin suuntaan meidän kannattaa kehittää korkeakoulujärjestelmäämme?

 

Kysymyksiin ei tällä hetkellä ole oikeita ratkaisuja. Pragmatistisesti voisi sanoa, että mitkä suunnitelmat ovatkaan, niiden konkreettinen käytäntöön pano tulee määrittelemään Suomen linjan ensi vuosikymmenellä. Vuoteen 2050 mennessä tulemme näkemään, oliko linja oikea. Tulokset syntyvät toiminnasta, joten ottamalla aktiivisen roolin voimme myös määritellä suuntaa globaalimmalla tasolla.

Nyt on juuri oikea aika esittää ideoita siitä, millaiset oppimispuitteet meidän kannattaa rakentaa menestyäksemme mahdollisimman hyvin osaamiskilpailussa. Otankin oikein mielelläni vastaan ehdotuksia ja näkemyksiä siitä, mihin suuntaan ja millaisilla konkreettisilla toimenpiteillä meidän kannattaisi lähteä maamme korkeakoulujärjestelmää kehittämään.

Lue kirjoittajan aiempi artikkeli korkeakouluvisiosta