03.06.2021

Näyttelyn rakentamisen haasteet ovat samantapaisia, oli kysymys sitten taiteen tai museoesineiden esille laittamisesta. Erojakin toki on. Tässä artikkelissa kurkistetaan kokemuksiin ja pohdintoihin, joita näyttelysuunnittelija kohtaa museoesineitä tutkiessaan.

Haluan koskettaa toistasataa vuotta vanhaa kangasmallikirjaa ja tuntea sen karhean pinnan. Minun tekisi mieleni kokeilla, miten paljon se painaa. En saa tarttua kirjaan, vaikka se makaa minun työpöydälläni. Minun on vedettävä puhtaat hanskat käsiini, jos aion siirtää sitä. Kirja tuntuu puuvillahanskalta. Kaksin käsin asettelen painavan kirjan nojaamaan tukea vasten hiukan koholleen ja kuvittelen, miltä se näyttää vitriinissä. Mittaan kirjan. Suljettuna sen paksuus on 10 cm. Kirja on avattuna 75 cm leveä ja korkeudeltaan 46 cm. Kirjassa on vankat kartonkisivut, jotka ovat vuosien saatossa taipuneet itsepintaisille kaarille. Jokaiselle sivulle on kiinnitetty vieri viereen neljä kangaspalaa pystysuoriin riveihin. Otan kuvia kirjasta, päältä ja sivulta.

Hahmottelen, miten kaukana kirja tulee olemaan vitriinin etulasista eli katsojasta. Mietin, mihin katselukulmaan se asettuu, miten valo osuu kirjaan ja kuinka korkealla se on lattiasta. Valitsen näyttelyn käsikirjoittajan kanssa yhteistuumin edustavimman aukeaman, jossa museokävijät näkevät kangaspalat ja niiden viereen mustekynällä kirjoitetut pikkuruiset numerot ja kirjaimet. Kangasnäytteiden vieressä on tarkat tiedot käytetyistä materiaaleista ja sidospiirrokset. Kirja on aikanaan koottu Tampereen Verkatehtaan tuotteiden myyntiä varten. Sitä on täydennetty sitä mukaa kun tehtaan valikoimaan on tullut lisää tuotteita.

Mitoitan museomestarin kanssa vaneritason kirjalle, ja määrittelemme mitat akryylituelle kirjaa varten. Verkatehtaan esineitä on muitakin, ja näyttelyn käsikirjoittaja laatii niille yhteisen tekstin. Siinä kerrotaan, miten halpojen mutta kestävien tehdasvalmisteisten villakankaiden kysyntä kasvoi nopeasti 1800-luvun lopussa, kun tehdastyöväestön määrä lisääntyi ja rahapalkka yleistyi kaupungissa. Hienoimpiin kankaisiin tarvittava villa tilattiin ulkomailta ja valikoima oli laaja. Teksti käännetään englanniksi, ja taitan sen. Sitten lähetän sen painoon tarralle tulostettavaksi. Tarra kiinnitetään vitriinin etulasiin.

Kirja tulee näyttelyyn eli esille katsottavaksi. Sitä ei voi haistaa tai sivuja ei voi käännellä. Kirjaa katsellaan, eikä kävijöillä ole näköaistinsa lisäksi  muita aistimismahdollisuuksia. Meidän on luotettava näköaistiimme.

 

Punnittuja päätöksiä

Ennen kuin kirja voidaan asettaa näyttelyyn, se on pakastettava. Museon kellarissa on huone, joka viilenee 28 pakkasasteeseen. Kirjaa pidetään kylmässä seitsemän päivän ajan. Sen jälkeen pakastin suljetaan ja lämpimät seitsemän päivää herättävät mahdolliset ötökät kuvitteelliseen kevääseen. Uudelleen pakastaminen tappaa elävät oliot. Kirjan olinpaikka seuraavan vuosikymmenen ajan on varhaisten tekstiilien vitriinissä Finlaysonin alueen vanhassa tehtaassa sijaitsevassa Pumpulisalissa, jota 2020-luvun ajan Teollisuusmuseoksi kutsutaan. Käyn samankaltaisen proseduurin läpi jokaisen Teollisuusmuseon lähes 300 esineen kohdalla olivat ne sitten aitoja museoesineitä tai rekvisiittaa.

Olin saanut tehtävän suunnitella Teollisuusmuseoon esineiden esillepanon vitriineihin yhteistyössä konservaattorien ja museomestarien sekä näyttelyn käsikirjoittajan kanssa. Projektin edetessä opin konservaattoreilta, että kumista valmistettua kaasunaamaria ei voi säilyttää alkuperäisen pahvisen säilytyslaatikkonsa kanssa samassa paikassa, koska kumi tuhoaa pahvia. Sama pätee esineiden asettamiseen esille. Esineet saattavat vaikuttaa toisiinsa haitallisesti ollessaan samassa vitriinissä.

Tampereen kaupunginmuseoiden kokoelmakeskuksessa Ruskon kaupunginosassa on viimeiset hetket tehdä päätöksiä uusien esineiden mukaan ottamisesta näyttelyyn. Eletään huhtikuun puoliväliä. Minulle esitellään työvuorolistoja, joista pinon päällimmäinen on vuodelta 1922. Käsikirjoittaja ja tutkija ovat keksineet ehdottaa sitä näyttelyyn kertomaan tehtaiden työajoista. Katson sinistä pohjaväriä ja ymmärrän, että nyt on kyseessä herkkä esine, jota on suojeltava. Kestäisikö esine haalistumattomana valoa, jolle sen pitäisi olla alttiina viidestä kymmeneen vuotta? Yhdessä käsikirjoittajan, tutkijan, konservaattorin ja museomestarin kanssa olemme yhtä mieltä siitä, että tämän näyttelyn vuoksi emme uhraa esinettä, joka olisi mennyttä näyttelyn myötä. Valo tuhoaisi paperin ja värin jo hyvin pian.

Päätämme, että tutkija kuvaa työvuorolistan ja pakkaa sen takaisin laatikkoonsa silkkipaperin suojaan. Teetän tiedostosta paperitulosteen, jonka vien kehystettäväksi. Käytän tilaisuutta hyväksi ja suurennan sitä hiukan, jotta yksityiskohtien tarkastelu on alkuperäistä helpompaa. Seinällä kuva näyttää aidolta työvuorolistalta ja menisi täydestä, jos väittäisimme sitä aidoksi esineeksi. Emme kuitenkaan tee niin, vaan kerromme, että kyseessä on kopio.

Konservointi on poikkitieteellinen tieteenala, jonka tarkoituksena on kulttuuriperinnön säilyttäminen. Konservoinnilla tarkoitetaan kaikkia niitä toimia, joilla kulttuuriperinnön tuhoutumista voidaan hidastaa tai ehkäistä. Konservointi tuntuu pohjautuvan materiaalisuuteen. Konservaattorin on ratkaistava työssään ongelma, miten esineet saadaan säilymään. Konservaattorin tähän ongelmaan tarjoamat ratkaisut osallistuvat säilyttämisen ideaan ratkaisematta sitä. (Tanhuanpää 2017.) Museoissa halutaan säilyttää esineen fyysisyys. Miten kauan museoesineiden ajatellaan ylipäätään säilyvän? On hyväksyttävä, että esineen materia on arvokas eikä kaikkia esineitä voi edes katsoa. Säilyminen on tärkeämpää, mutta esineet eivät ole ikuisia.

 

Eriarvoisia esineitä

Näyttely on monipuolisia esitystapoja hyödyntävä media. Näyttelyissä on lavastuksia, jotka esittävät sisä- tai ulkotiloja, toisaalta näyttelyssä on esillä aitoja esineitä. Näyttelyissä on myös esinettä esittäviä esineitä, kuten työvuorolistan tapauksessa.

Museon näyttelyssä voi nähdä aitoja esineitä, aitoja museoesineitä, aitoja esineitä esittäviä tulosteita, esineiden kuvia näytöllä tai esineitä, joista sinulla ei ole tietoa, onko niillä museoesineen status. Näyttelyssä voi olla taideteoksia tai teoksia, jotka saattavat olla taidetta. Siellä voi olla myös lavasteita tai rekvisiittaa.

Museokävijä ei erota esineestä katsomalla, kuuluuko se kokoelmiin vai onko se kirpputorihankinta. Näyttelysuunnittelija saa olla tekemisissä näiden kaikkien variaatioiden kanssa. Äänimaisemat, videot ja animaatiot ovat näyttelyä varten luotuja teoksia.

Näyttelysuunnittelijan työn kannalta esineen statuksella on merkitystä. Tavallisen esineen kohdalla ei tarvitse huomioida esineen säilymistä, vaan esinettä voidaan liimata, puhkoa, halkaista tai polttaa, tarpeen mukaan. Tavallisia esineitä ilman museoesineen luokitusta joudutaan myös pakastamaan silloin, kun ne tulevat museonäyttelyyn esille. Mitä vain isoäidin aarretta ei voi nykäistä ullakolta ja viedä kokoelmien kanssa samoihin tiloihin. Rekvisiitta on kuitenkin museohierarkian alinta kastia, jota voi kohdella melko huolettomasti.

Jos sinä lähtisit museoon katsomaan näyttelyä tamperelaisesta teollisuudesta, haluisitko nähdä aidon esineen vai olisiko sinulle se ja sama, ovatko esineet aitoja? Voitko lopulta tietää, mitä näet?

Museoissa menneisyyden kerroksellista läsnäoloa nykyisyydessä voi tarkastella visuaalisen ja materiaalisen näkökulman kautta. Museokävijä tutkisi mielellään käsin maailmaa näköaistin ollessa alati muuttuva aisti. Näkö huononee, värit haalistuvat, ja lisäksi ne koetaan eri tavoin. Näyttelytila rytmittyy tekstitulosteiden, kuvien, museoesineiden ja erilaisten rakenteiden sekä tyhjän tilan ja kulkuväylien kesken.

 

Taideteoksen ja museoesineen eroja

Museoissa materiaalisuus on arvo. Vertaan Tanhuanpään väitöskirjassaan tarkastelemaa taideteosten materiaalisuuden mieltä museonäyttelyiden esineiden materiaalisuuteen. Näyttelyn esineillä tavoitellaan sitä, että niiden materiaalisuuden mieli avautuisi katsojalle. Tämä pätee sekä museoesineeseen että taideteokseen.

Kohdatakseen taideteoksen tutkijan on kyettävä kumoamaan itsensä ja teoksen välinen etäisyys, osallistumaan taideteoksen tapahtumiseen ja pistämään oman olemisensa peliin (Tanhuanpää 2017). Mitä tapahtuisi, jos Tanhuanpään lauseeseen asetettaisiin tutkijan sijaan kävijä ja taideteoksen paikalle museoesine?

Kohdatakseen museoesineen kävijän on kyettävä kumoamaan itsensä ja museoesineen välinen etäisyys, osallistumaan museoesineen tapahtumiseen ja pistämään oman olemisensa peliin.

Harvoin museoesineet mielletään sellaisiksi, jotka aktiivisesti tapahtuvat. Museoesineiden ei oleteta haastavan katsojaa siinä määrin kuin taideteosten.

Museoesineissä vallitsee omanlainen ajan käsitys. Jokaisella esineellä on oma sisäinen aikansa.

Kuva kantaa jälkiä sitä edeltäneistä kuvista ja esine kantaa jälkiä edeltäjistään. Museokävijä katsoo niin museoesinettä kuin taideteosta peilaten sitä omaan henkilökohtaiseen kokemukseensa ja tietoonsa.

Tanhuanpään näkemyksen mukaan taideteos merkityksellistyy vain suhteessa kulloinkin elettyyn nykyhetkeen riippumatta syntyajankohdastaan. Tanhuanpää jakaa näkemyksen tutkimuksensa tärkeimmän innoittajan, Georges Didi-Hubermanin kanssa (Tanhuanpää 2017, 9). Sen sijaan museoesineen syntyajankohdalla on ratkaiseva merkitys. Esine on valittu näyttelyyn oman aikansa edustajaksi.

 

Muisto tuntuu

Kaleidoskooppi – Kylmän sodan lapset -näyttely käsittelee lapsuusmuistoja kylmän sodan ajalta. Näyttelyyn on tulossa Thoma Sukhasvilin Tailor-taideteos (Sukhasvili 2020). Suunnittelen teoksen esillepanoa. Teos on kolmiosainen ja siihen kuuluvat Georgian lippu, lipusta tehty mekko sekä lipusta tehty kassi. Kaikissa on kolmea eri väristä kangasta, mustaa, valkoista ja violettia.

Mekko ei mahdu pienimmällekään torsolle. Epäilen, onko se ollut koskaan kenenkään yllä, vaikka teoksen teksti antaa ymmärtää vaatteen olleen käytössä. Lopulta mekko joudutaan ripustamaan henkariin, jossa se roikkuu litteänä. Kassi solmitaan siimoilla kiinni telineeseen, joka on teetetty edelliseen näyttelyyn aseen esillepanoa varten. Georgian lippu kiinnitetään taustaseinään riman avulla. Lipun taustalla näkyy mustia teipin jäämiä, joista voi päätellä sen olleen esillä ennenkin. Taideteoksen osat, mekko, kassi ja lippu taitavatkin esittää mekkoa, kassia ja lippua. Selittävät tekstit kuuluvat teokseen, ja niissä kerrotaan esineiden tarina. Itse olin ottanut tarinan totuutena, kun kuvittelin esineiden olevan aitoja.

Näyttelyn alkuun tulee kaksi muistokirjaa, jotka asetetaan vitriiniin. Nämä kirjat ovat symboliesineitä, joista kävijä voi kuvitella näyttelyn sisällön avautuvan. Kirjojen muistot levittäytyvät tilaan. Me esitämme muistokirjat kuin ne olisivat kokoelmiin kuuluvia museoesineitä. Yhtä hyvin nämä kirjat voisivat olla taideteoksia, tai ne voisivat olla pöytätasolla ja niiden selailua ei estettäisi. Emme halua, että niitä varastetaan, mikä on yksi syy niiden asettamiseen vitriiniin. Vitriini myös kohottaa niiden näennäisen arvon. Näyttelyn ainoat museoesineet ovat Lelumuseo Hevosenkengästä lainatut avaruusaiheiset lelut. Yhdessä vitriinissä on viisi nukkea, jotka on lainattu näyttelyyn eri yksityishenkilöiltä.

Näyttelyssä on esillä kaksi Hanna Trampertin maalaamaa taideteosta. Toinen on esillä fyysisenä maalauksena, ja toinen on kapalevylle tulostettu maalauksesta otettu kuva. Voimmeko väittää tulosteen olevan itse taideteos? Taiteilija, joka on maalannut teokset, on tietoinen, että esille on tulossa hänen maalaustaan esittävä tuloste. Hän on hyväksynyt tällaisen esittämistavan. Minulle on näyttelysuunnittelijana helpompaa suunnitella viiden millimetrin vahvuisen levyn asettaminen seinään kuin kiilakehystetyn maalauksen. Otan huomioon, miltä kuva näyttää myös sivusta seinällä roikkuessaan.

Millä tavalla museoesineiden esille asettamisen tapa eroaa taideteoksen esittämisen tavasta? Museoesinettä on suojeltava ja vaalittava, jotta se säilyisi mahdollisimman pitkään. Taideteoksella ei ole samanlaista tavoitetta vaan se voi perustua hyvin lyhyen hetken olemassaoloon.

Tanhuanpää kysyy, onko taideteos kuitenkaan omimmalta olemukseltaan fyysinen olio. Voiko olla niin, että kadotamme jotain tärkeää, jos pidämme sitä sellaisena? Kuvan materiaalisuus ei ole paljastettavissa, se on vain elettävissä. Tanhuanpää pohtii, että ehkä taideteos voi todellistua katsojalle vain siten, että tämä asettuu ruumiilliseen kontaktiin sen kanssa (Tanhuanpää 2017, 13). Mietin, miten tämä kontakti käytännössä tapahtuisi. Ruumiillinen kontakti voisi olla haju tai kosketus.

 

Liikahdus lapsuuteen

Elefantin silmät tuijottavat valkoisina palloina suoraan kohti. Niissä on jotain kummallista. Outoa, ihan kuin olisin nähnyt ne aikaisemminkin. Jostain syvältä sisimmästäni nousee tietoisuuteen muisto lapsuudesta. Siitä on jo monta vuosikymmentä. Tajuan, että tämä on muoto, jota olen katsellut ihan pienenä. Minun on täytynyt olla leikki-ikäinen, jopa vauva, koska muistikuva kumpuaa hyvin syvältä ja kaukaa, enkä tiennyt sen olemassaolosta. Seison kirpputorilla katsomassa kangasta, jossa on violetinsinisiä ja valkoisia graafisia muotoja: norsuja, apinoita, seeproja. Ostan kankaan. Se on ommeltu lasten pussilakanaksi, mutta kotona ripustan sen muitta mutkitta ikkunaan. Kaleidoskooppi pyörähti ja palat asettuivat uuteen kuvioon.

 

Lähteet

Sukhasvili, Thoma 2020. https://www.90xcollective.com/6356240-the-tailor. Viitattu 14.5.2021.

Tanhuanpää, Ari 2017. Huoli kuvasta: merkitys, mieli, materiaalisuus. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.