04.06.2021

Osallisuuden tärkeydestä puhutaan paljon, mutta sirkuspedagogi Maiju Heikkinen kokee taiteen juuttuneen pitkälti vanhaan toimintamalliin, jossa yleisön tehtävä on olla sivustakatsojana.

Osallisuus liitetään usein aktiiviseen toimijuuteen sekä merkityksellisyyden ja mahdollisuuksien kokemuksiin. Osallisuus voi olla myös kuulumista johonkin tai kuulluksi tulemista. Myös osallistuminen, vaikuttaminen ja sen kautta tasa-arvon toteutuminen ovat osallisuutta.

Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiassa esittävää taidetta sirkuksen suuntautumisvaihtoehdossa opiskellut ja myöhemmin tanssitaiteen maisteriksi kouluttautunut sirkuspedagogi Maiju Heikkinen Kirkkonummelta pitää osallisuutta tärkeänä taiteessa ja kulttuurissa. Hän opettaa työkseen sirkustaidetta taiteen perusopetusta antavassa oppilaitoksessa, jossa osallisuus ja osallistuminen ovat koko ajan läsnä.

Osallisuus näkyy hänen työssään siten, että hänen oppitunnilleen voi osallistua esimerkiksi liikuntarajoitteinen oppilas. Heikkisen mukaan kaikenlaisille oppijoille löytyy oma tapansa harjoittaa sirkusta, jos jokin aihe kiinnostaa. Hän näkee, että on opettajan vastuulla keksiä erilaisia keinoja olla ja toimia sirkuksessa. Heikkinen kiteyttää näkemyksensä seuraavalla tavalla:

Sirkukseen liitetään edelleen vahvoja mielikuvia siitä, kuinka sirkustaiteilijan tulisi olla jonkinlainen taidoiltaan tai vartaloltaan. Siksi kaikki eivät välttämättä uskalla kokeilla sirkusta, ja se on harmillista. Mielestäni olisi hienoa, jos sirkustaidetta tuotaisiin esille enemmän kaikkien taiteena, siis myös esteettömänä taidemuotona.

Heikkisen mukaan sirkus nähdään usein lähinnä esittävänä taiteena, jossa tekniikkaa vaativat liikkeet ovat keskiössä. Hän toivookin, että sirkus uudistuisi taidemuotona, jossa korostuisi enemmän luovuus ja taiteen tekeminen:

– Esimerkiksi omassa opetuksessani minulle ei merkitse kovin paljoa, mitä oppilas taidollisesti oppii, vaan se merkitsee, mitä hän oppii taiteen tekemisestä.

Heikkinen haluaisi myös, että sirkusesityksissä yleisö ei jäisi vain sivustakatsojan rooliin, vaan pääsisi aiempaa aktiivisemmin mukaan. Hän arvelee, että tällaiselle toiminnalle tulisi löytää jokin uusi alusta, jotta mahdollisimman moni lähtisi toimintaan mukaan. Heikkinen on rikkonut sirkustaiteen rajoja ottamalla itsestään sirkusaiheisia valokuvia.

– Saan sommiteltua kuviin sellaisia asioita, jotka kiinnostavat minua sirkuksessa ja joita olisi mielenkiintoista tutkia pidemmälle. Valokuvissa minua kiehtoo se, että niissä aika on pysähtynyt tiettyyn hetkeen ja asentoon. Asennon ei tarvitse olla taidollisesti vaikea, vaan riittää, että se herättää tunteita.

Heikkinen kokee valokuvien ottamisen sirkustaiteesta hyvin erilaisena itseilmaisun tapana kuin esittävän taiteen. Hänen mielestään sirkukseen kaivattaisiinkin uusia tekemisen tapoja, jotka sopisivat erilaisille ihmisille. Hän pohtii myös paljon viljeltyä fraasia ”Taide kuuluu kaikille”:

Se, millä tavalla mahdollisimman moni voisi kokea taiteen omakseen, on vaikea kysymys. Jos taidetta tekee moninainen ja -taustainen porukka, taide muuttuu tekijöidensä mukana moninaiseksi. Tällöin se luultavasti saavuttaa myös suuremman yleisön.

Heikkinen toivoo, että mahdollisimman moni pystyisi nauttimaan hänen tekemästään taiteesta.

– Lopulta kuitenkin pystyn tekemään taidetta vain omista lähtökohdistani, jolloin se ei mitenkään voi sopia aivan kaikille. Taiteen saralle tarvittaisiin siis enemmän tekijöitä eri taustoista, Heikkinen sanoo.