Siirry sisältöön Siiry hakuun

Kirjoittajat

Rakastettu ja pelätty työkaveri: palautteen antamisen haasteista luovassa työssä

26.09.2021

Onko taide palautteen painajainen? Mitä uskaltaa sanoa ja miten? Asetuin aloilleni miettimään, miksi palautteen antaminen tuntuu ajoittain vaikeimmalta ammattitaitoni palaselta taiteilija-pedagogina. Artikkeli ja pohdintani perustuvat pedagogisten opintojen  työryhmän Lassi Jämsä (teatteri), Henri Kannisto (sirkus), Inka Laitinen (musiikki), Hanna Närhisalo (sirkus), Janina Salmela (tanssi), Ilona Sekiguchi (musiikki) sekä Sampo Sorvo (musiikki) työskentelyyn. 

Hampurilaismalli, ohjaaminen, neuvominen, mikropalaute – mitä näitä nyt onkaan. Me kaikki tunnemme niitä. Toimijat Puolustusvoimista startup-yrityksiin ovat kehittäneet omia mallejaan ja hyödyntäneet tunnettua tutkimustietoa löytääkseen juuri omalle alalleen sopivimpia metodeja ja vuorovaikutusmalleja palautteen antamiseen.

Onko luovan toiminnan ja taiteen opettamiseen kehitetty sopivinta palautemallia, ja kuka sen opettaisi? Tämä on retorinen kysymys, joten vastaan heti, mitä mieltä itse olen: Ei ole.

Oppijalle palaute on kuitenkin aina merkittävä itsereflektion apuväline, ja siinä mainitut asiat jäävät herkästi muistiin pitkäksikin aikaa. Miksi luovasta työskentelystä on vaikeaa muodostaa palautetta, ja miten vastata näihin haasteisiin vuorovaikutuksessa?

Luova tekijä tarvitsee palautetta

Olen itse kolmannen vuoden teatteripedagogiikan (teatteri-ilmaisun ohjaaja-) opiskelija. Olen myös työskennellyt jo opiskelujen aikana ammattiteattereissa sekä tv-tuotannoissa näyttelijänä, missä on konkretisoitunut, että esiintyjän työn ytimessä on aina palaute.

Kun näyttelen kameran edessä ja ohjaajan monitorin takaa kuuluu kiitos-huudahdus, on usein katseeni kääntyneenä ensin ohjaajaan: mitä tykkäsit, mitä lisää, mitä vähemmän – teinkö sitä mitä toivoit? Ja kun työ on valmis, odotetaan porukalla kuumeisesti, mitä mieltä katsojat ovat. Koska en näytellessä ikinä saa itse tietää, miltä tekemiseni näyttää ulospäin, määräytyy suuri osa onnistumisen tai epäonnistumisen kokemuksesta itseni ulkopuolelta saadun palautteen pohjalta.

Paljon minua kokeneemmat kollegat ovat usein kertoneet, että vuosikymmenien kokemuksenkaan jälkeen monella esiintyjän toive ei muutu. Motivoitunut tekijä odottaa ohjaajalta (tai opettajalta) jatkuvasti palautetta siitä, mihin suuntaan ollaan menossa.

Palautteen saamisen vaikeus

Kun ohjaan tai opetan itse, huomaan puhuvani lähes jatkuvasti harjoittelun lomassa. Joskus liikaakin. Haluaisin ohjattavien aistivan, että olen heidän kanssaan. Teen tätä luultavasti siksi, että omasta kokemuksestani tiedän, ettei palautetta juuri koskaan saa niin paljon kuin sitä haluaisi kuulla.

Aina palaute ei ole sitä, mitä sen toivoisi olevan.

Huomionarvoista on sekin, ettei keskustelua palautteen antamisen haasteista taiteellisen työskentelyn suhteen mielestäni harrasteta kovin usein. Pohjimmiltaan kaikissa luovissa prosesseissa, joita taidepedagogiikka läpäisee, on samoja piirteitä. Lähdetään joskus liikkeelle tyhjästä, on paljon teknisiä taitoja, joita pitäisi osata, mutta toisaalta oma persoona pitäisi olla alttiina. Ihmisenä koko taiteellisen toiminnan perimmäinen tarkoitus on etsiä itsestään jotakin, josta kertoa muille ihmisille: tätähän me yritämme taidepedagogeina opettaa muille.  Siksi en usko, että kokemukseni palautteen tarpeesta teatterimaailmassa olisi kovin erilainen kuin muusikoksi opiskelevan tai tanssia opettelevan.

Kuvassa on harmaanmusta liitutaulu, jolla lukee valkoisella liidulla kirjoitettuna feedback.

Kuva. Pixabay.

Persoonat pelissä

Persoonan merkitys luovan toiminnan opettamisessa ja töissä on väistämätön. Ehkäpä yksi syy sille, miksi tapoja palautteen antamisen suhteenkin on niin erilaisia, johtuu siitä, että haluamme taiteen ammattilaisina antaa tilaa jokaisen kollegan omalle tyylille antaa palautetta. Persoonallinen ulottuvuus asettaa palautteelle kuitenkin haasteita.

Taiteellisessa työskentelyssä on tapana korostaa jokaisen omalaatuista tapaa tehdä asioita, eikä siinä mielestäni ole sinänsä mitään pahaa: se on luovan työn ominaisuus, joka johtuu työskentelyn laadusta. Oikeastaan kaikki luova toiminta on lopulta jollain tavalla henkilökohtaista, halusimme niin tai emme. Kun opetamme taidetta – musiikkia, kuvataidetta, teatteria, tanssia, sanataidetta tai sirkusta – haluamme ensisijaisesti opettajina vahvistaa ja tukea oppilaan luontaisia piirteitä.

Henkilökohtaisuus työskentelyssä on myös henkilökohtaisuutta palautteessa

Mitä sanoa ohjattavalle, jos pitää antaa tarkkaa palautetta esimerkiksi hänen esiintymisestään? Pystyn helposti huomauttamaan teknisiä asioita: seiso molemmilla jaloilla, puhu hieman kovempaa ja niin edelleen – mutta tämä on vasta tekniikkaa.

Todellinen luovan työn palautteen taso on tosiasiallisesti myös siinä, millainen henkilö eli ohjattava on ihmisenä. Mitä hän itsestään ilmaisee esiintyessään? Onko hän itsevarma vai epävarma työssään, miksi? On mahdotonta antaa ohjeita siihen, miten antaa palautetta siitä, mitä joku on ihmisenä. Silloin kun haluaisin saada ohjattavan rohkaistumaan johonkin uuteen suuntaan, ollaan vaikealla alueella.

Voiko opettaja sanoa oppilaalle, että haluaisin että olisit enemmän oma itsesi? En henkilökohtaisesti usko, että edellä esitetyllä ilmaisulla voi saada kovinkaan paljon kenestäkään irti. Ainakin itse asettuisin todennäköisesti vain tuollaista palautetta antavaa opettajaa vastaan. On opetettavasta ja tilanteesta kiinni, millaisilla sanavalinnoilla tällaista voi yrittää toiselle välittää. Koen kuitenkin, että se on usein todella vaikeaa, ja siksi palautteen antaminenkin tuntuu haastavalta.

Henkilökohtaisuudesta ja persoonallisuudesta puhuminen voi herkästi olla pahastakin, ja oleelliseksi tarkoitettu viesti saattaa muuttua oppijan päässä arvottavaksi. Pahimmillaan se viekin oppijan epämiellyttäville itsekritiikin sivuraiteille.

 Kehon jatkuva läsnäolo

Toinen asia, joka tekee luovan työn palautteesta haastavan lajin, on kehollisuus.  Ihmiskehon olemassaolo suhteessa toisiin elää tavalla tai toisella kaiken taideopetuksessa. Kykymme kokea asioita perustuu jatkuvaan vuorovaikutukseen, jossa ruumiillinen kokemuksemme on jatkuvassa kanssakäymisessä ympäristön kanssa. Emme ole vain henkisesti läsnä ympäristössä, vaan kehomme myös (mm. Dewey 1934/1980, s. 131)

Kun ihminen työskentelee omalla kehollaan, voi olla hyvin vaikeaa ajatella, että saatu palaute olisi irrallinen siitä. Palaute muuttuu kuulijan mielessä nopeasti muotoon: minä en ole tarpeeksi. Oman lauluäänen tekniikka muuttuu itsekriittisen opiskelijan päässä muotoon, jossa hänen äänensä ei ole tarpeeksi hyvä, vaikka opettajan palautteen tarkoitus on nimenomaan ollut esittää huomioita yksittäisestä teknisestä seikasta. Itsekin osaisin luetella tällaisia hetkiä omasta elämästäni useita sekä harrastajana että ammattilaisena. Keho on herkkä instrumentti, joka katseen alla muuttuu haavoittuvaksi.

Toinen tekee, toinen tarkkailee, mutta vain toinen antaa palautetta

Niin, puhutaanpa hetki katseesta ja sen vallasta. Viime vuosina keskustelussa on valtakunnallisellakin tasolla ollut mm. ohjaajan valta elokuva-alalla, ja pidän tätä sinänsä hyvänä asiana. On työtapoja kehittävää, että taiteen työkulttuurit ovat altistettuna yksittäisen työryhmän sisäistä keskustelua laajemmalle tarkastelulle, mutta palautteen antamiseen ja opettamiseen liittyvä valta-asetelma ei ole niin kamalan suuri ja vaikea asia kuin mitä menneiden ohjaajatyrannien kauhutarinoihin liittyvät keskustelut antavat ymmärtää.

Kysymys on lopulta yksinkertaisesta asiasta: useimmiten toinen katsoo, toinen tekee. Opettaja (tai observoija) antaa toiselle jonkinlaista palautetta siitä, mitä hän näkee ja mitä tulisi kehittää. Sama valta-asetelma liittyy laajasti ajateltuna mielestäni niin musiikin instrumenttiopiskeluun kuin muidenkin taiteiden opetukseen.

Tämän monimutkaisemmasta asiasta ei ole kysymys, mutta keskeinen problematiikka liittyykin enemmän siihen, miten opettaja tässä asemassaan toimii. Yhteistä on, että se mitä opettaja sanoo, voi jäädä todellakin esiintyjälle mieleen. Jopa vuosiksi. Kuulostaa rankalta, mutta sitä se ei lopulta ole, mikäli opettaja toimii luottamuksellisen asemansa arvoisesti.

Palautteen antamisen manifesti

Kokosin yksittäisiä helppoja kommunikaation keskeisiä ajatuksia, joita vahvistamalla voi vastata valta-asemien, kehollisuuden ja henkilökohtaisuuden asettamiin vaatimuksiin palautetta antaessa palautteen antamisen manifestiksi.

 

Viisi arvoa, joiden pohjalta rakennat laadukasta palautetta taiteellisesta työstä:

Rehellinen sanoittaminen. Keskity viestimään palautteen saajalle sitä, että palaute, jota nyt annat, ei tarkoita, että ihmisenä olisit puutteellinen. Pyri korostamaan, että haluat tukea palautteen saajaa oppimaan lisää ja etenemään persoonallisen ilmaisunsa kanssa. Tämänkaltaisten viestien voima piilee siinä, että niitä toistaa. Voi olla, että sinusta tuntuu jo siltä, että sanot samaa asiaa kymmenettä kertaa, mutta selkeällä kommunikaatiolla voi auttaa palautteen vastaanottajaa kiinnittämään erityisesti huomion siihen, ettei kyse ei ole hänen luonteensa tai kehonsa laadusta, vaan siitä, miten hän jatkossa niiden kanssa voisi työskennellä.

Sensitiivinen asenne. Mitä arempi aihe, sitä kunnioittavampi sävy. Mitä hankalampi työtapa tekijöille, sitä harkitumpi tapa asetella palautetta. Mitä enemmän työskennellään omalla keholla, sitä enemmän on hyvä puhua konkreettisesti: mihin tiettyyn tekemisen tapaan haluat ohjata palautteen saajan kiinnittämään huomiota? On hyvä tiedostaa, että hyvin abstraktit, yleiset ja epätarkat havainnot palautteessa saattavat herkän työn äärellä tulla väärinymmärretyksi. Pyri rakentamaan luottamuksellista ilmapiiriä.

Kriittinen suhde traditioihin. Kaikella taiteella on pitkät juuret taiteen historiassa, toisilla taiteenlajeilla pidemmät kuin toisilla. Kaikkeen tekemiseen liittyy totuttuja tapoja ja tekniikkaa, jotka ovat hyviksi todettuja. Niistä tuleekin opettaa. Palautteen antajan on kuitenkin hyvä harrastaa itsereflektiota: toisinnanko omassa palautteessani aina tietynlaista tekemisen tavan ehdottamista muille, vaikka erilaisiakin lähtökohtia on jo olemassa? Innovaatiot ja praktiikat kehittyvät vain uusien avausten kautta, joten palautteen olisi hyvä antaa mahdollisuudet uusille tekemisen tavoille ja niiden keksimiselle.

Valta-asemien huomioiminen. Palautteen antajan on hyvä tarkastaa omaa asemaansa: mitä palautteen vastaanottaja teki ja missä asemassa? Entä mistä asemasta palautteen antaja lähestyy toimintaa? Jos havaitsee olevansa asemassa, jossa palautteen antajana omaa syystä tai toisesta enemmän valtaa kuin sen saaja (esim. näyttelijän ja ohjaajan vuorovaikutussuhteessa) voi suhteuttaa toimintaansa valta-asemaan nähden. Dialogisuus ei ole kirosana: on helpompaa keskustella liian vähän kuin liikaa. Hyvin yksinkertaisilla kommunikaation lisäämisen keinoilla voi antaa palautteen saajalle enemmän ääntä, jolloin ainakin vähentää oman palautteen autoritääristä valumista alas pelkästä norsunluutornista.

Kunnioitus moninaisuutta kohtaan. On hyvä muistaa palautetta antaessa, että yhtä paljon kuin on ihmisiä, on myös erilaisia kehoja ja persoonia. Taiteen tai sen opettamisen tehtävä ei lopulta ole ajaa taiteen tekijöitä, opiskelijoita, kollegoita tai harrastajia yhteen muottiin, vaan auttaa heitä muokkautumaan sellaisiksi kuin ovat. Meillä ihmisinä on tapana muodostaa erilaisia normeja siitä, mikä on toivottua ja tavoiteltavaa. Niin myös taideopetuksella. On hyvä reflektoida antamaansa palautetta myös suhteessa siihen, että sulkeeko se tietynlaisia tekijöitä, ryhmiä tai tekemisen tapoja huomaamattaan pois.

 

Lopuksi

Kaiken näiden ajatusten jälkeen voisi ajatella, että palaute luovan toiminnan suhteen on siis aivan mahdotonta antaa niin, ettei jollain tavalla satuta vastaanottavaa puolta, ja opettajien pitäisi olla varovaisia, pidättäytyä sanomasta kaikkia huomioitaan ja keskittyä opettamaan niin, ettei palaute muutu vahingossakaan henkilökohtaiseksi. Ei, ei ja ei! Juuri sitä teen, ja haluaisin lopettaa turhan varovaisuuden.

Ongelma on, ettei palautteen antamisesta vaikeudesta puhuta.

Sitä haastavat tekijät ovat olemassa koko ajan, ja kaikki tietävät omakohtaisesti niiden olemassaolosta, mutta hyvin usein väärinymmärretty palaute jää hiljaisuuteen. Eikä meidän kannata yrittää kieltää myöskään persoonalla työskentelyn merkitystä taidealoilla: lopulta keskeistä on tiedostaa, ettei ole lainkaan yhdentekevää, miten sanoitamme palautetta luovassa toiminnassa. Jotta voisimme päästä eteenpäin, olisi avoimuutta ja keskustelua lisättävä. Siihen asti, olkaamme sensitiivisiä mutta rohkeita palautteen antajia.

 

Lähdekirjallisuus

Dewey, John (1934/1980) Art as Experience. New York: The Berkley Publishing Group.

 

 

Mitä pidit artikkelista?

Yksi kommentti artikkelista “Rakastettu ja pelätty työkaveri: palautteen antamisen haasteista luovassa työssä

  1. Heikki Aaltonen sanoo:

    Hei, kävin katsomassa Varkauden teatterissa Simpauttajan. Annan palautetta. Olet taitava tanssija. Hieno vahvuus. Sitä puolta varmasti voisit vielä kehittää pitkälle eteenpäin, varmasti kannattaisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.