09.10.2026

Suomen uudessa vuoteen 2040 ulottuvassa korkeakouluvisiossa tavoitteina ovat koulutustason nostaminen, tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan vahvistaminen sekä korkeakoulutuksen laadun, vaikuttavuuden ja saavutettavuuden parantaminen. Korkeakouluilta odotetaan myös opiskelijoiden hyvinvoinnin tukemista, sujuvia koulutuspolkuja, hyvää työllistymistä sekä mahdollisuuksia osaamisen jatkuvaan päivittämiseen koko työuran ajan. Näiden tavoitteiden saavuttaminen riippuu kuitenkin ratkaisevasti siitä, millaisia kannusteita korkeakoulujen rahoitusmalli luo.

Ammattikorkeakoulujen rahoitus perustuu malliin, jossa rahoitus jaetaan tulosten perusteella. Tämän vuoksi rahoitusmalli ei ole pelkästään resurssien jakamisen väline, vaan myös vahva toiminnan ohjaaja. Käytännössä korkeakoulut keskittävät toimintaansa sinne, missä rahoitusmalli palkitsee tuloksista. Perusperiaate on yksinkertainen: sitä tuotetaan, mitä mitataan.

Nykyistä rahoitusmallia ei tarvitse uudistaa kokonaan, mutta sen kannusteita tulee arvioida suhteessa korkeakouluvision tavoitteisiin. Julkisen perusrahoituksen tärkeimpänä tehtävänä on turvata laadukas tutkintokoulutus, opetus sekä opiskelijoiden ohjaus. Tutkintokoulutus muodostaa ammattikorkeakoulujen toiminnan perustan ja luo osaamispohjan, jonka varaan myös myöhempi osaamisen kehittäminen rakentuu. Siksi tutkintokoulutuksen aseman ja rahoituksen tulee säilyä vahvana tulevaisuuden rahoitusmallissa.

Jatkuvan oppimisen merkitys kasvaa työelämän muutosten, teknologisen kehityksen ja nopeasti muuttuvien osaamistarpeiden vuoksi. Kysymys ei ole siitä, tarvitaanko jatkuvaa oppimista, vaan siitä, millainen rahoitusmalli parhaiten tukee sen tavoitteita. Nykyisessä mallissa ammattikorkeakouluja palkitaan jatkuvan oppimisen opintopisteistä sekä muiden korkeakoulujen opiskelijoille tuotetuista opintopisteistä. Nämä mittarit ovat kuitenkin luonteeltaan määrällisiä. Ne mittaavat tuotettujen opintopisteiden määrää, mutta eivät sitä, kuinka hyvin koulutus vastaa työelämän tarpeisiin tai millaista hyötyä siitä syntyy opiskelijoille, työnantajille ja yhteiskunnalle.

Kun rahoitus perustuu suoritemääriin, korkeakouluilla on kannustin kasvattaa opintopisteiden tuotantoa riippumatta siitä, missä koulutuksella syntyy suurin yhteiskunnallinen lisäarvo. Tätä kannustinta tulisi tarkastella kriittisesti. Jatkuvan oppimisen tavoitteena tulisi olla osaamisen kehittäminen aloilla, joilla työelämällä on todellista tarvetta ja joihin sekä työnantajilla että työntekijöillä on aito investointihalukkuus. Tämän vuoksi jatkuvan oppimisen määräperusteisesta rahoituksesta pitäisi luopua ja siirtyä markkinahinnoiteltuun malliin. Tällöin ammattikorkeakoulut voisivat suunnata voimavaransa koulutuksiin, joille on todellista kysyntää.

Sama keskustelu koskee ristiinopiskelua. Korkeakoulujen välinen yhteistyö ja mahdollisuus hyödyntää muiden korkeakoulujen opintotarjontaa ovat opiskelijoille arvokkaita. On kuitenkin hyvä kysymys, tarvitaanko yhteistyön edistämiseen erillisiä määrällisiä rahoituskannustimia, vai syntyisikö yhteistyö luontevammin opiskelijoiden tarpeista, koulutuksen laadusta ja tarkoituksenmukaisesta työnjaosta. Jos ammattikorkeakoulut tuottaisivat toistensa opiskelijoille sisällöllisesti lisäarvoista koulutusta, hyötyisivät niistä niin opiskelijat kuin korkeakoulukin.

Jatkuvan oppimisen ja korkeakoulujen välisen yhteistyön merkitystä ei tule vähentää, vaan niiden rahoituksen tulee perustua nykyistä vahvemmin vaikuttavuuteen. Korkeakouluvision tavoitteet toteutuvat parhaiten silloin, kun rahoitusmalli palkitsee koulutuksen tuloksista ja yhteiskunnallisesta hyödystä pelkkien suoritemäärien sijaan. Näin vahva tutkintokoulutus, vaikuttava jatkuva oppiminen ja opiskelijalähtöinen korkeakouluyhteistyö voivat vahvistaa toisiaan ja tuottaa osaamista, jota opiskelijat, työelämä ja yhteiskunta aidosti tarvitsevat.