Siirry sisältöön Siiry hakuun

Kenen ääni kuuluu – artivismi tukemassa toipumisorientaatiokulttuuria mielenterveystoipujien parissa

Kirjoitan tässä artikkelissa kehittämishankkeestani, jonka toiminnallisessa ytimessä oli ohjaamaani Kenen ääni kuuluu -ääni- ja liiketeos. Teoksen pääosassa olivat mielenterveystoipujien kokemukset vallasta ja vallankäytöstä. Kehittämishankkeeni tavoitteena oli havainnoida, miten taideprosessi voi tukea toipumisorientaatiokulttuuria esimerkiksi palvelutaloympäristössä. Toisena tavoitteena oli herätellä ääniteoksen inspiroimana yleistä keskustelua siitä, miten valta ja vallankäyttö näkyvät mielenterveystoipujan arjessa.

Palautteiden ja havaintojeni perusteella Kenen ääni kuuluu -teos toimii ensisijaisesti vallasta käytävän keskustelun virittäjänä mielenterveystoipujien parissa. Yleisöpalautteiden perusteella teoksen toivottiin kantautuvan päättäjien, esimerkiksi politikkojen ja mielenterveysalanammattilaisten, korviin. Laajemmalle keskustelulle on tilausta.

Osallistujien kertoman mukaan teosprosessi vaikutti postitiivisesti mielenterveyteen. Osassa palautteista kuvataan jopa oireiden vähentyneen. Näkemykseni mukaan Kenen ääni kuuluu -teos oli aktivistisella otteella tehtyä taidetta. Yksilön ääni tuli kuulluksi sellaisenaan kuin se on. Edellä mainittuista syistä teosta ja siihen liittyvää prosessia voi pitää artivistisena.

 

Lähtökohdat

“Olin tulossa psykiatrin juttusille, koska oloni oli huomattavasti huonontunut. Juttelin ja kysyin josko jokin lääkemuutos auttaisi. Psykiatri totesi siihen, että eihän ne Afrikassakaan lääkkeitä tarvitse. Hetken kuluttua hän lisäsi; no ehkä ne sydänlääkkeitä siellä tarvitsevat. Sulle auttaisi vaikka kuunnella radiota. Katsos tällaisia! Hän näytti jotain nettiradiota. Toisella kerralla samainen psykiatri sanoi lopettavansa polilla, koska ei saa tarpeeksi palkkaa ja ryhtyy yksityiseksi psykiatriksi.”  (Kenen Ääni Kuuluu 2018.)

Nousevina teemoina mielenterveystyössä ovat itsemääräämisoikeus ja valinnanvapaus. Mielenterveyslakia on haluttu päivittää, mutta lain uudistaminen ei päässyt käsittelyyn  hallituskaudella 2015–2019. Päivitetty mielenterveyslaki olisi vahvistanut asiakkaan ja potilaan itsemääräämisoikeutta. Sosiaali- ja terveysministeriön tiedotteen mukaan asiakas- ja potilaslaki oli päätetty poistaa hallituskaudella annettavien hallituksen esitysten listalta. Myös mielenterveys- ja päihdelainsäädäntöön suunnitellut muutokset jäivät myöhempään valmisteluun. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2018.)

Mielenterveyspoolin jäsenjärjestöt vaativat, että sosiaali- ja terveydenhuollon lakeja uudistettaessa olisi säädettävä hoidon tarjoajan velvollisuudesta kuulla potilasta ja omaisia hoidon suunnittelussa ja palvelujen kehittämisessä. Muun muassa kokemusasiantuntijoiden kuuleminen pitäisi ottaa osaksi lainsäädäntöprosesseja sekä sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteita. (Mielenterveyden keskusliitto 2018.)

Olen samoilla linjoilla Mielenterveyden keskusliiton kannanoton kanssa. Kyse on ihmisoikeuksiin puuttumisesta, jos itsemääräämisoikeutta joudutaan rajoittamaan.

Olen pohtinut, miten taiteen keinoin voisi tukea yksilön kuulluksi tulemisen kokemusta, itsemääräämisoikeutta ja aktiivista toimijuutta entisellä työpaikallani Lilinkotisäätiöllä, jossa toimin mielenterveystoipujien asumispalveluyksiköissä ohjaajana vuosina 2009–2018. Taustakoulutukseltani olen lastentarhanopettaja sekä teatteri-ilmaisunohjaaja (YAMK).

Mielestäni valta ja vallankäytön tematiikka liittyvät olennaisesti itsemääräämisoikeuskysymyksiin. Samojen aihepiirien äärellä liikkuu myös toipumisorientaatiokulttuuri, jonka käytäntöjä entinen työnantajani on ollut juurruttamassa käytäntöön.

Toipumisorientaatio on ajattelun ja toiminnan viitekehys mielenterveystyöhön, ja siinä painottuvat mielenterveystoipujan voimavarat, osallisuus, toivo, merkityksellisyys ja positiivinen mielenterveys (Nordling 2016, 2).

Jokainen toivoo tulevansa kuulluksi ja voivansa vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin. Erityisesti palvelutalokulttuurissa korostuvat työntekijän ja asukkaan kohtaamisen merkitys. Kuulluksi tulemisen kokemus vahvistaa asukkaan itsetuntoa sekä kasvattaa hänen luottamustaan työntekijään. Asukas kokee olevansa tärkeä ja arvokas omine mielipiteineen. (Salonen 2016, 5.)

Kehittämishankkeeni toiminallisen osuuden ytimessä oli ohjaamani Kenen ääni kuuluu -ääni- ja liiketeos, jossa pääosassa olivat mielenterveystoipujien kokemukset vallankäytöstä. Kehittämishankeeni päätavoite oli havainnoida, miten artivistinen taideprosessi voi tukea toipumisorientaatiokulttuuria mielenterveystoipujaympäristössä. Toisena tärkeänä tavoitteenani oli herätellä keskustelua siitä, miten valta ja vallankäyttö näkyvät mielenterveystoipujan arjessa.

Kenen ääni kuuluu -teos on ensisijaisesti ääniteos, mutta se sai prosessin myötä vahvistuksekseen kehollisen ilmaisun elementtejä.  Kävin keskusteluja vallasta ja vallankäytöstä kolmenkymmenen, lähinnä Helsingin alueella asuvan, mielenterveystoipujan kanssa. Näiden lukuisten keskustelujen ja kohtaamisten lopputuloksena tuotettiin erilaisia lyhyitä äänitaideteoksia. Ääniteokset sisälsivät puhetta, musiikkia tai muuta äänimateriaalia. Kyseisistä tuotoksista koottiin yhtenäinen teos Kenen ääni kuulu, jonka toteutti äänitaiteilija Jyrki Mononen. Ääniteoksia tuotettiin aluksi lähinnä Lilinkotisäätiön asukkaiden parissa.

Prosessin edetessä päädyin keräämään ääniteoksia myös muilta mielenterveyspalveluja tuottavilta tahoilta. Teoksen tuotti Taiteen Sulattamo, ja se sai keväällä 2018 Uudenmaan maakuntarahaston apurahan tuotannollisiin kustannuksiin. Kenen ääni kuuluu -teoksen ensimmäiset julkiset esitykset toteutuivat Helsingissä syyskuussa 2018. Teos kiersi myös pelkkänä ääniteoksena Lilinkotisäätiön palvelutaloissa marraskuussa 2018. Teosta esitettiin vuonna 2019 Malmitalon Kulttuurin ja kohtaamisen viikolla, Mental Health Artweek – tapahtuman yhteydessä Lapinlahden lähteellä ja osana Näkymä 2019 ympäristöfestivaalia Akaalla.

Mielestäni Kenen ääni kuuluu -teos oli aktivistisella otteella tuotettua taidetta. Aktivismilla tarkoitan tässä yhteydessä yksilön kuulluksi tulemisen kokemusta. Taiteilijana halusin luoda mielenterveystoipujalle puitteet, jossa hänen kokemustaan ja näkemystään vallankäytöstä arvostetaan sellaisenaan kuin se on. Mahdolliset esille tulevat epäoikeudenmukaisuudet nousisivat keskusteluun. Kokemusten kuuleminen voisi saada aikaan kuulijoissa asenteen muutoksia suhteessa mielenterveystoipujiin.

Artivismi-termissä yhdistyvät aktivismi ja taide.

Näytelmäkirjailija ja artivisti Eve Ensler (2008) kuvaa, että artivismilla on kaikki aktivismin ainesosat, mutta sen lisäksi se on ladattu täyteen taiteen villiä luomisvoimaa. Artivistisella teolla voi valjastaa taiteen esimerkiksi sosiaalisen vastuun edistämiseen tuomalla epäkohtia julkiseen keskusteluun. Artivisti haluaa muuttaa maailmaa. (Ensler 2008.) Itse ajattelen samoin: Taiteilijan tehtävänä on nostaa yhteiskunnassa olevia epäkohtia keskusteluun. Taiteen avulla voi saada aikaan muutosta esimerkiksi ihmisten asenteissa.

Keräsin palautetta liittyen Kenen ääni kuuluu -teoksen prosessiin sekä sen esityksiin niin teoksessa mukana olleilta osallistujilta kuin yleisöltäkin. Kävin vapaamuotoisia keskusteluja, ja sain avointa palautetta sekä suullisesti että kirjallisesti. Kirjallinen palaute toimitettiin minulle lähinnä sähköpostitse. Näitä kirjallisia palautteita sain 12 kappaletta. Kirjasin säännöllisesti kenttäpäiväkirjaani havaintojani teosprosessin eri vaiheista. Näiden vapaamuotoisten keskustelujen, palautteiden ja kenttäpäiväkirjamerkintöjeni pohjalta sain kerättyä arvokasta tietoa teoksen merkityksistä niin yksilö- kuin yhteisötasollakin.

Tapaani kerätä tietoa liittyi havaintotutkimuksen ja etnografisen tutkimuksen piirteitä. Etnografian ytimessä on osallistava havainnointi, eli tutkimuksen kohteena olevan yksilöiden parissa vietetään pitkiäkin aikoja. Etnografi pyrkii ymmärtämään tutkimiensa ihmisten maailmaa, joten puhuminen ja kuunteleminen on tärkeä osa tätä ymmärtämisen prosessia. (Homanen & Huttunen 2017, 132.)

Kehittämishankkeeni teoreettisia viitekehyksiä ovat toipumisorientaatio, taiteen vaikutus mielenterveystyössä ja artivismi. Toipumisorientaatioviitekehyksen avainlähteinä käytin muun muassa valtiotieteiden tohtori Päivi Rissasen (2015) väitöskirjaa Toivoton tapaus sekä psykologian tohtori Esa Nordlingin (2016) luentojulkaisua. Arts Equal-hankkeen Taide ja hyvinvointi -julkaisussa on avattu tuoreita kansainvälisiä tutkimuksia liittyen taiteen vaikutuksiin mielenterveystyössä (Laitinen 2017). Marjukka Irnin (2016) opinnäytetyö Aktivistitaiteilijasta artivismiin on toiminut inspiraation lähteenä liittyen artivismi-käsitteeseen.

Tässä artikkelissa kuvaan kehittämishankkeeni toimintaympäristöjä, teokseen liittyvää prosessia, itse esityksiä ja niistä nousseita palautteita. Tämän jälkeen kirjoitan kehittämishankkeen tuloksista ja vaikutuksista.

 

Toimintaympäristöt ja eettiset kysymykset

Kehittämishankeeni toteutettiin mielenterveystoipujakontekstissa. Osallistujat Kenen ääni kuuluu -teokseen olivat lähtökohtaisesti Lilinkotisäätiön palvelutalojen asukkaita. Minun oli helppoa lähestyä asukkaita, joille olin ohjaajana tuttu. Koen, että luottamus oli voitettu etukäteen. Prosessin edetessä asukkaita tuli mukaan myös Niemikotisäätiöltä, Roihuvuoren palvelutalolta ja Taiteen Sulattamon harrastajista. Hyödynsin aiemmin luotuja verkostojani mielenterveysalalla.

Niemikotisäätiö on Helsingissä toimiva, merkittävä mielenterveyspalveluiden tuottaja. Säätiö tarjoaa asumispalveluita ja monipuolista toimintaa helsinkiläisille mielenterveystoipujille. (Niemikotisäätiö 2018.)

Roihuvuoren palvelutalo on yksi Helsingin kaupungin sote-palvelujen toimipisteistä, jonka asukkailla on neurologisia sairauksia, muistisairauksia ja joillakin mielenterveysongelmia. Roihuvuoren palvelutalossa on kolme ryhmäkotia. (Roihuvuoren palvelutalo 2018.)

Taiteen Sulattamo ry on yhdistys, jonka ovat perustaneet mielenterveystoipujat ja ammattitaiteilijat. Sen tehtävänä on tuottaa yhteisöllistä taidetta. (Taiteen Sulattamo 2018.)

Ääniteoksiin osallistui myös itsenäisesti asuvia toipujia, joihin sain yhteyden lähinnä Taiteen Sulattamon ja Lilinkotisäätiön verkostojen kautta. Halusin teokseen laajan otannan Helsingin alueella asuvista mielenterveystoipujista. Tavoitteena oli, että mahdollisimman monella olisi mahdollisuus tulla kuulluksi.

Kester (2004) esittelee artikkelissaan singaporelaisen taiteilijan Jay Kohin ajatuksia ja taideprojekteja. Itseäni kiinnostaa Jay Kohin painottama kuuntelemisen taidon merkitys dialogisissa taideprosesseissa. Kohille taideteos on myös erityinen sosiaalinen prosessi. Hän painottaa avoimuuden, mitään tietämättömyyden ja kuuntelemisen jaksoa paljon ennen itse teoksen tekemistä. (Kester 2004, 105–107.) Ihmisten ajatuksille pitää antaa aikaa ja arvostusta. Mielestäni kuulluksi tulemisen tilan luominen on taiteilijan yksi tärkeimmistä tehtävistä. Kiitollisuus ja sen osoittaminen osallisille on myös äärimmäisen oleellista.

Kehittämishankkeeni prosessi oli pitkä. Havaintojeni perusteella mielenterveyskontekstissa luottamuksen voittaminen kysyy aikaa ja pitkäjänteisyyttä. Annoin kohtaamisille tilaa ja joustavuutta aikatauluissa. Väittäisin, että monille tuttuus oli vahva peruste sille, että he uskalsivat antaa äänensä ja kokemuksensa teokselle. Mielestäni ympäristö, jossa toimii, pitää tuntea perusteellisesti. Taustatyön merkitystä suhteessa kontekstiin, jossa toimii, ei voi liikaa painottaa.

Kester (2004) avaa edellä mainitussa artikkelissaan feministisestä kirjallisuudesta lainattua käsitettä connected knowing. Tämä tarkoittaa yhdessä olemisen muotoa, jossa pyritään aktiivisesti samastumaan toisten näkökulmiin. Connected knowing sisältää pyrkimyksen tunnistaa yhteys muihin. Huomioon otetaan konteksti, josta ihminen tulee. Erilaiset kontekstit luovat erilaisia tapoja kommunikoida. Se sisältää ajatuksen empaattisesta samaistumisesta. (Kester 2004, 113–114.)

Itselläni on taiteilijana pyrkimys pitää yllä toivon puhetta, valaa rohkeutta ja kuunnella aktiivisesti myötätunnon korvilla. Kuuntelemisen merkitys korostuu. Olen yrittänyt kehittää erityisesti näitä puolia itsessäni tämän taideprosessin myötä.

Mielenterveystoipujien parissa ja erityisesti palvelutalokulttuurissa tulee ottaa huomioon erilaisia eettisiä seikkoja. Lilinkotisäätiön toiminnanjohtaja Riikka Kallio (2017) painotti asukkaiden anonymiteettisuojaa, kun kävimme keskustelua kehittämishankkeestani. Asukkaiden henkilötiedot eivät saa tulla julki. Asukkaiden yksityisyyttä pitää suojella.

Asukkaille, jotka ovat osallistuneet teokseen, on selvitetty, mistä on kyse. He ovat myös tietoisia siitä, että oma ääni saattaa olla jossain yhteydessä tunnistettavissa. Tarjosin myös mahdollisuutta, että puheääntä voi muokata vielä miksausvaiheessa tunnistamattomaksi. Kukaan ei kuitenkaan valinnut tätä vaihtoehtoa.

Kenen ääni kuuluu -teoksen materiaalia tuotti usea henkilö. Tekijäoikeusasiat ja teoksen omistajuuskysymykset nousivat useasti esiin. Kuka omistaa lopulta teoksen, jota on ollut tekemässä usea henkilö? Minulla on ollut kokonaisvastuu teoksen valmistumisesta, mutta en koe olevani sen omistaja. Olen hyvää eettistä tutkimuskäytäntöä noudattaen pyytänyt jokaiselta teoksessa esiintyvältä yksilöltä suullisen luvan lisäksi myös kirjallisen luvan käyttää julkisesti heidän tuottamaansa aineistoaan. Lupa koskee sekä ääniteoksessa olevaa materiaalia että palautteita prosessista.

 

Kehittämishankkeen kuvaus

Aloittaessani kulttuurialan ylemmän ammattikorkeakoulututkintoon johtavat opinnot Turun ammattikorkeakoulussa syksyllä 2017 ryhdyin hahmottelemaan kehittämishankkeeni aihiota. Musiikki ja sen tekeminen on ollut minulle aina tärkeää. Opiskelijatoverini ehdottikin tutustumaan äänitaiteen mahdollisuuksiin. Tietoa hakiessani löysin taiteellista väitöstutkimusta tekevän Heidi Fastin (2018), joka tutkii sanattoman ihmisäänen mahdollisuuksia mielenterveyspotilaskontekstissa äänitaiteen ja musiikin keinoin. Kävin myös kuuntelemassa hänen teostaan Hospital Symphonies Lapinlahden lähteellä.

Fastin menetelmä on sanatonta äänitaidetta, ja sen inspiroimana lähdin tarkastelemaan, mitä sanallinen äänitaide voisi tuottaa mielenterveystoipujakontekstissa ja sitä kautta vahvistaa toipumisorientaation näkökulmaa. Mielenterveystoipujien kanssa ei ole tehty kovin montaa ääniteosta Suomessa, teemalla valta ja itsemääräämisoikeus ei tietojeni mukaan yhtään. Uusimmat ääniteokset, jotka löysin ovat siis Heidi Fastin ja Jaap Kleveringin teokset. Klevering (Vikman 2018) on tehnyt mielenterveyskuntoutujien kanssa Äänten kahvila -projektin vuonna 2017.  Fast työskentelee ja tekee tutkimusta sanattoman äänen ja siihen liittyvän yhteisöllisen herkistymisen äärellä. Kleveringin teos sisältää erilaisia äänimaisemia.

 

Teos hakee muotoaan

Loppusyksystä 2017 keräsin äänimateriaalia Lilinkotisäätiön asukkailta. Aiheen virittämiseksi kävin keskusteluja vallankäytön tematiikasta. Mielenkiintoni kohde oli, miten vallankäyttö näkyy mielenterveystoipujan arjessa. Aiheeseen virittäviä kysymyksiä olivat muun muassa: Mitä on valta? Mistä sinä päätät? Mistä sinä haluaisit päättää? Käyttävätkö ohjaajat valtaa? Jos käyttävät, niin miten se näkyy? Saatko päättää omista asioistasi?

Vallan teema ei ole yksiselitteinen. Rissanen (2015, 43) toteaa, että valtaa ja vallankäyttöä pidetään yleensä suhteellisena, jolloin se rakentuu sosiaalisessa vaihdossa. Sen määritteleminen itsenäiseksi kokonaisuudeksi on ongelmallista erityisesti tutkittaessa mielenterveyttä. Kuntoutukseen ja hoitosuhteeseen liittyy usein objektisoivaa vallankäyttöä, joka naamioidaan esimerkiksi kuntoutujan suojeluun ja edunajamiseen: ”Tiedämme mikä on hänelle parasta” (Nordling 2016, 4).

Tästä syystä päädyin kunnioittamaan mielenterveystoipujan kokemusta sellaisenaan kuin se on. Pyrin välttämään omien mielipiteitteni esittämistä esimerkiksi palvelutalon ohjajaaroolista käsin. En tuominnut kenenkään kokemuksia.

Mielestäni Rissanen (2015, 183) kuvaa kirjeessään tutkija Susanna Hyvärille osuvasti valta-asetelmia hoitolaitoskulttuurissa:

Ammattilaisilla voi olla ammatistaan huolimatta erilaiset situaatiot. Yksi hoitajista näkee olevansa potilaitten tai kuntoutujien yläpuolella ja käyttää valtaansa negatiivisesti. Toinen taas määrittelee itsensä yhteistyökumppaniksi, jolloin hänen situaationsa muodostuu aivan toisenlaiseksi. Mielestäni kuntoutuminen edellyttää työntekijältä situaatiota, jonka avulla voi muodostua minä–sinä-suhde. Työntekijöiden olisi kuunneltava kuntoutujaa, sillä kuntoutuja tietää paremmin, mitä hän tarvitsee.

Samankaltaisia havaintoja tein käydessäni vapaamuotoisia keskusteluja lokakuun 2017 ja helmikuun 2018 välillä Lilinkotisäätiön asukkaiden kanssa liittyen valtaan ja vallankäyttöön palvelutalokulttuurissa. Tein muistiinpanoja keskusteluista kenttäpäiväkirjaani. Ohessa muutama aiheeseen liittyvä ajatus aiheesta suoraan siteerattuna:

”Se on sellaista sosiaalista vallankäyttöä. Näkyy esimerkiksi opiskelijan asenteen muutoksessa, kun on ollut harjoittelussa pari viikkoa. Mennään ohjaajan siipien suojaan. Joku ohjaajista on energiasyöppö. Ei pysty olemaan oma itsensä, kun hän saapuu ryhmäkotiin. Hienovaraista vallankäyttöä.”

”Ohjaajat käyttää valtaa.”

”Ryhmiin pakko-osallistuminen, niin ettei pysty ilmaisemaan itseään, omaa tahtoaan. Kuntoutuminen lähtee itsestä. Hullun leima estää julkisuuden.”

 

Ääniteoksen ja liiketyöryhmän synergia

Keväällä 2018 äänimateriaalin keruu jatkui ja mukaan tuli osallistujia Roihuvuoren palvelutalolta, Niemikotisäätiöltä ja Taiteen Sulattamolta. Sain yhteyden näin myös itsenäisesti asuviin mielenterveystoipujiin. En etsinyt julkisesti osallistujia, vaan käytin lähinnä edellä mainittuja verkostojani osallistujien löytämiseksi. Puskaradio toimi myös oivallisena metodina.

Yksittäinen ääniteos sai olla vapaamuotoinen auditiivinen tuotos. Suurin osa kokemuksista äänitettiin keskustelujen päätteeksi sellaisenaan puhelimeeni. Esimerkiksi eräs osallistuja valitsi keskustelujen ja pohdintojen tuloksena kokemuksensa, jonka halusi jakaa. Tämän jälkeen laitoin äänityksen päälle ja kokemus tallentui. Yksittäinen teos kesti noin 1–2 minuuttia. Osa halusi lähettää minulle jälkikäteen tarinansa rapin, runon tai muun musiikin muodossa.

Erilaisia ääniteoksia kertyi yhteensä 20. Ajatuksena oli tuottaa saadusta materiaalista yksi yhtenäinen ääniteos. Jokaiselta osallistujille kerrottiin, mihin materiaalia käytetään. Jokaiselta pyydettiin myös erikseen lupa ääniteosten käyttöön, sen julkiseen esittämiseen ja yhdistämiseen osaksi suurempaa kokonaisuutta. Painotin, että missä tahansa osassa prosessia sai vielä kieltäytyä osallistumisesta. Teoksessa esiintyvät ovat anonyymeinä mukana, mutta tietoisia siitä, että äänen perusteella he saattavat olla tunnistettavia. Jo materiaalinkeruuvaiheessa sain kuulla palautetta teoksen aiheen merkityksellisyydestä:  ”Hyvä kun tästä aiheesta vihdoin puhutaan.”

Keväällä 2018 löytyi Mental Beauty Records -verkostojen kautta työparikseni äänitaiteilija ja muusiko Jyrki Mononen. Mental Beauty Records on yhteisöllinen levymerkki. Siinä äänensä saavat kuuluville erityisesti musikaalisesti lahjakkaat mielenterveyskuntoutujat sekä kehitysvammaiset (Mental Beauty Records 2018).

Mononen, joka on myös itse mielenterveystoipuja, alkoi tuottaa äänimateriaalista kokonaisuutta. Hän lisäsi mukaan myös omaa sävellystyötään. Pidimme useita palavereja, mutta annoin lopulta vapaat kädet ääniteoksen luomiseen. Näkemykseni mukaan äänitaiteilija toimi prosessissa vertaisena työstäessään teosta.

Laajasti määriteltynä vertaistuki tarkoittaa kaikkea vuorovaikutusta, jossa yksilöt keskustelevat omasta elämäntilanteestaan. Varsinaisesti vertaistuki määritellään järjestäytyneeksi toimintamuodoksi, jossa samasta ongelmasta kärsivät jakavat kokemuksiaan. (Nylund 1996, Rissasen 2015, 19–20 mukaan.)

Mononen kuvaa kokeneensa myötätuntoa ja ymmärrystä kuullessaan samankaltaisia kokemuksia, joita itsekin on elänyt. Äänitaiteilijan oma prosessi ei ollut helppo, Mononen kertoo palautteessaan. Vertaisten kokemukset jäivät resonoimaan pitkäksi aikaa mieleen. Vertaisuus on mielestäni jaettua kokemusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Toukokuussa 5.5.2018 esitettiin demoversio Kenen ääni kuuluu -tuotoksesta Taiteen Sulattamon monitaidefestivaalien yhteydessä Harjun Nuorisotalolla. Tavoitteena oli käydä aiheesta keskustelua yleisön kanssa  ja pyytää palautetta teoksesta, jotta sitä voisi vielä muokata. Tarkoituksena oli havainnoida teoksen merkityksiä sen esitysvaiheen alkumetreillä. Demoesitykseen oli lisätty improvisoitua liikettä varjoteatterin keinon. Ajatuksenani oli kokeilla, mitä liikekieli voi tuoda lisää teokseen ja sen tematiikkaan. Näitä 40 minuutin esityksiä oli festivaalien yhteydessä kolme. Niiden jälkeen yleisöllä oli mahdollisuus keskustella aiheesta ja antaa palautetta. Kirjasin muistiin kenttäpäiväkirjaani näitä palautteita.

Tärkein viesti muistiinpanojeni mukaan oli, että kokemuksia haluttiin kuulla enemmän. Liikekieli oli toiminut myös tehokkaana efektinä tukien kokemuksia.

Kysymyksiä herätti ohjaajan eli allekirjoittaneen valta teoksen teeman suhteen. Lopulta aihevalinta oli ollut minun. Pyrin perustelemaan toimintatapaani, sillä että se liittyi toipumisorientaatiokulttuurin tukemiseen. Itse jäin myös pohtimaan omaa oikeutustani antaa ääni erityisryhmälle. Onko se myös vallankäyttöä? Yritin aina palauttaa itseni teosprosessin lähtökohtiin ja tavoitteisiin: antaa yksilölle tilaisuus saada äänensä ja kokemuksensa kuuluviin sellaisena kuin se on.

Kesä- ja elokuussa 2018 keräsin lisää mielenterveystoipujien kokemuksia. Kävin jälleen keskusteluja vallan teemasta ja äänitin toipujien tarinoita puhelimeeni. Eräs osallistuja halusi jakaa kirjallisesti kokemuksensa. Sovimme yhdessä, että kyseistä tuotosta käytettäisiin Kenen ääni kuulu -teoksen käsiohjelmassa. Kyseinen kertomus on luettavissa johdantoluvun alussa.

Keräsin kesän aikana liiketyöryhmän, ja aloimme työstää yhdessä kehonkielen näkökulmasta teosta. Työryhmä muodostui eläkkeellä olevasta tanssitaiteilijasta ja kolmesta Taiteen Sulattamon taiteenharrastajasta. Liiketyöryhmän kanssa aloin prosessoida valtateemaa tanssitaiteen keinoin. Varjoteatterin elementit pysyivät vahvasti mukana demoesityksessä saadun palautteen innoittamana.

Äänitaiteilija Mononen editoi päivitetyn version ääniteoksesta. Ohessa linkki, josta pääsee kuuntelemaan teoksen kokonaisuudessaan: https://soundcloud.com/mikaela-mansikkala/kenen-aani-kuuluu

Kohtaamisista mielenterveystoipujien kanssa on päällimmäisenä jäänyt mieleen kokemus, joka liittyy edunvalvontakysymyksiin. Osallistuja kertoi tulleensa kohdelluksi väärin asian tiimoilta. Asukas iloitsi jo pelkästään siitä, että hänen tarinansa tuli kuulluksi ja äänitetyksi sellaisena kuin se oli. Ymmärtääkseni hän ei ollut päässyt aiemmin purkamaan ajatuksiaan tapahtuneesta. Tämä kokemus antoi vahvistusta taiteen tekemisen merkityksestä yksilötasolla jo prosessivaiheessa.

Syyskuussa 2018 esitettiin Kenen ääni kuuluu -teoksen toinen demoversio. Teos tuotettiin Taiteen Sulattamon tiloihin 1.9.2018. Teos esitettiin kerran, ja yleisöllä oli jälleen mahdollisuus esittää teokseen parannusehdotuksia. Herättelin kysymyksiä vallankäytön teemasta ja sen ilmenemisestä teoksessa.  Osa halusi lähettää jälkikäteen kirjallisesti palautetta sähköpostin tai muun sähköisen viestimen kautta. Pyysin saada lupaa käyttää palautetta. Seuraavaksi suoria lainauksia yleisöltä:

 ”Koskettavia tositarinoita ja vielä isomminkin koska tunnistin monet äänistä. Varjoteatteri ja miekkatanssi irrottivat hyvin aiemmista henkilötarinoista toiseen. Alistaminen, päättäminen toisten puolesta, karua todellisuutta. Upeat naiset rooleissa. Hyvin onnistunut sekä vaikuttava musiikki. Eli arvosana erinomainen.”

Yleisöpalautteesta nousi vielä toive liikeilmaisun lisäämisestä varsinaisiin esityksiin. Itse olin pohtinut, viekö liikekieli huomioita itse kokemuksista. Ottaako liike ylivallan? Palautteen mukaan tanssillisuus toi kuitenkin vahvistusta kokemuksille. Päädyimme liiketyöryhmän kanssa vielä muokkaamaan tanssillisia elementtejä lisää.

 

Esitykset ja palautteet

Varsinaiset esitykset olivat Harjulla Helsingissä 19.9.–22.9.2018 välisenä aikana. Esityksiä oli yhteensä kuusi: kahtena iltana kaksi esitystä ja muina yksi. Halusin lisätä lopullisiin esityksiin vielä yleisöä osallistavia elementtejä. Ohjasin liiketyöryhmää luomaan tunnelmia, joissa yleisö pääsi kokemaan, miltä tuntuu olla alistetussa asemassa. Yleisö oli tarkasteltavana, ja esiintyjät tulivat fyysisesti lähelle. Alkupuheessa painotin, että mihinkään ei tarvitse osallistua. Halutessaan voi keskittyä pelkästään ääniteokseen.

Kerroin myös, että lopuksi on mahdollisuus keskustella työryhmän kanssa kokemuksesta suhteessa teoksen teemaan. Demoesityksissä oli noussut toive, että palautetta voisi lähettää jälkikäteen. Monille tuntui vaikealta kommentoida heti esityksen jälkeen, koska kokemus oli ollut voimakas. Ohessa muutama palaute Harjun esityksistä. Osa palautteista esitettiin suuoraan keskustelussa ja osa jälkikäteen sähköisen viestinnän kautta. Keskusteluissa ilmaistut palauteet kirjasin kenttäpäiväkirjaani. Kerroin, että palautetta käytettäisiin anonyymisti.

Kävin katsomassa Mikaela Mansikkalan ohjaaman ja Taiteen Sulattamon tuottaman esityksen Kenen ääni kuuluu. Se on todella koskettava ja samalla dramaattinen kertomus mielenterveyskuntoutujien ongelmista, vallan väärinkäytöstä, seksuaalisesta hyväksikäytöstä yms. Me katsojat osallistuimme esitykseen ja olimme syvästi vaikuttuneita. Keskustelin Mikaelan kanssa ja hän toivoi esityksen jatkuvan jossain muodossa myös tulevaisuudessa. Monet tuntemani, useat sadat vangit ovat kokeneet lapsuudessaan myös juuri näitä asioita. Toivotaan, että Mikaelan huippuammattilaisen taidot & herkkyys ovat käytettävissä myös suljetuissa vankiloissa.”

 ”Olin katsomassa Kenen ääni kuuluu esitystä Harjulla. Sydämellinen kiitos sinulle upea taiteilijaihminen, että sain elämässäni kokea pienen hetken samanaikaisesti vertaistukea, hyväksyntää, ahdistusta sekä vapautta. Lämpöinen kiitos myös ihastuttaville esiintyjille. He saivat teokseen lisää syvyyttä. Sydämellinen kiitos Jyrkille hänen riipivän herkästä ja sielukkaasta musiikkielämyksestä. Lähdin esityksestä tyhjyyttä täynnä. Kotimatkalla en huomannut muita ihmisiä. Tuon hetken oli sairauteni oireet taka-alalla. Tajusin vasta kotona, että miten helposti tuo matka meni. Minuun istutettiin henkinen pistokas, jota yritän jatkossa pitää elossa henkisissä myrskyissä. Toivottavasti saatte paljon esityksiä eri tahoille!”

 ”Pidimme kaikki neljä esityksestä paljon. Se oli ennen muuta puhutteleva ja haastava. Ihan alussa minulla oli hetken kiusaantunut olo siitä osaanko vapautua seuraamaan esitystä ilman ”ennakko-oletuksia” (= varaukseton olo kontra kiitollisuuden tunne siitä, että elämä ei ole vienyt sellaisille poluille, joissa mieli olisi sairastunut), mutta se huoli hävisi hetkessä. Jyrkin musiikki toimi erittäin hyvin ja se oli hienossa synkassa tarinoiden kanssa. Samoin tanssijoiden osuus, josta erityisen tehokas oli varjoteatteritekniikalla toteutetut osuudet. Kaikkein vahvin kokemus tuli siitä, kun tanssijat lähestyivät vihkoineen. En kuullut enää mitään ja tunsin olevani täysin heidän ’vallassaan’. Kontrolli siirtyi pois minusta. Aivan loistava toteutus! Mukana ollut siskoni mainitsi, että tuntui hienolta, kun priifasit alkuun mitä on tulossa ja sen, että osallistua saa muttei täydy. Se toi rauhallisen fiiliksen. Kiitos teille, koko tiimille. Toivon sopivaa jatkoa teoksellenne ja tietenkin kaikkea hyvää työlle, jota teette.” 

 ”Päättäjien ja politikoiden pitäisi nähdä tämä.”

 ”Voisi toimia kuunnelmana radiossa, jossain ajankohtaisohjelmassa.”

 ”Olen alkanut miettiä omaa vallankäyttöäni suhteessa asiakkaisiin hoitolaitoskulttuurissa nähtyäni esityksen.”

Keräsin myös suullista ja kirjallista palautetta teoksessa olleilta osallistujilta kenttäpäiväkirjaani. Seuraavaksi esittelen prosessiin liittyviä huomioita teoksen tekijöiltä:

”Kenen ääni kuuluu” on ollut itselleni tärkeä matka, jonka aikana olen saanut sekä luopua kontrollista, että tulla päihde- ja mielenterveystoipujana tasa-arvoiseksi toisten kanssa. Meillä on ollut ihanan avoin ja luottamuksellinen työryhmä, jossa kaikilla oli tilaa olla oma itsensä ja tuoda teokseen oma osuutensa.”

”Koen voimaantumista. Olen alkanut kiinnittää huomiota tarkemmin, miten minua kohdellaan.”

”Ohjaaja, jonka kanssa minulla oli konflikti, kävi katsomassa esityksen. Koen, että hän tuli tietoisemmaksi ja minun on helpompi kohdata hänet nyt. Taideprosessin myötä uskallan näyttää paremmin tunteitani. Voin olla vihainen kokematta syyllisyyttä”.

”Itseluottamus on lisääntynyt ja oireet vähentyneet.”

”Ihana työryhmä. Ohjaajan on luottanut minuun ja hyväksynyt minut sellaisena kuin olen.”

”Tanssijuuteni heräsi.”

”On sanottu, että sulla on ruma ääni. Nyt se kuitenkin kuuluu. Halkee koko Uudenmaan lääni. Mielenterveyskuntoutujan ruma ääni kuuluu, mulkut ja kusipäät tästä puuttuu. Antakaa jokaiselle mahdollisuus, siitä voi syntyä maailma uus. Se ruma ääni perää oikeutta hulluille. Karjuu asiansa toreille, turuille.” (Palaute runona 14.6.2018.)

Kenen ääni kuuluu -teos esitettiin ensimmäistä kertaa yksittäisenä ääniteoksena 6.11.2018 Lilinkotisäätiön palvelutalon ohjaajille virkistys- ja kehittämispäivän yhteydessä. Teoksen jälkeen ohjasin keskustelua yhdessä kyseisen palvelutalon johtajan kanssa liittyen teoksen teemaan.  Seuraavassa kyseisestä tilaisuudesta muutama palaute, jotka olin kirjannut itselleni muistiin:

Esimies aseman näkökulmasta teos sai minut pohtimaan omaa vallankäyttöäni suhteessa ohjaajiin/työntekijöihin. Miten voisin toimia, että ohjaajien ääni tulisi vielä paremmin kuulluksi.”

”Aloin pohtimaan enemmän omia toimintatapojani suhteessa asukkaisiin.”

”Liian pitkä. Ei oikein sopinut virkistyspäivään. Haluaisin hetkeksi unohtaa työt. Teos on itsessään hyvä ja tunteita nostattava.”

”Jäin pohtimaan, miten vallankäyttö näkyy omassa työskentelyssäni.”

”Hyvä, että positiivinen viba ja toivo löytyivät myös teoksesta. Valta ei ole pelkästään huono asia.”

”Kehittyminen tapahtuu epämukavuusalueella.”

”Pienen ihmisen ääni esillä.”

”Raskas ja vähän liian pitkä.”

”Pelkkänä kuunnelmana voimakkaampi kokemus kuin silloin kun liikekieli oli mukana. Pystyi keskittymään yksilön kokemuksiin paremmin.”

Teosta esitettiin vuonna 2019 Malmitalon ”Kulttuurin ja kohtaamisen viikolla”, Mental Health Artweek -tapahtuman yhteydessä Lapinlahden lähteellä ja osana Näkymä 2019 -ympäristöfestivaalia Akaalla.

Kyltti Näkymä 2019 -ympäristötaidefestivaalilta. Teoksessa mainitaan Monosen ja Mansikkalan teos.

Teos oli mukana Näkymä 2019 -ympäristötaidefestivaalilla Akaalla.

Kehittämishankkeen tulokset ja vaikutukset

Kehittämishankkeen päätavoite oli havainnoida, miten artivistinen taideprosessi voi tukea toipumisorientaatiota mielenterveystoipujien parissa. Toinen päätavoite oli herätellä keskustelua vallasta ja vallankäytöstä mielenterveystoipujakontekstissa. Keräsin kenttäpäiväkirjaan havaintojani tavoitteisiin liittyen. Keräsin myös suullista ja kirjallista palautetta muistiin kirjaten niin teokseen osallistujilta kuin yleisöltäkin. Palaute oli vapaamuotoista. Näiden kokemusten, palautteiden ja teoreettisten viitekehysten kautta sain arvokasta tietoa teoksen merkityksistä suhteessa tavoitteisiin.

Muutos kuntouttavan toiminnan kulttuurista aktiivisen toimijuuden toipumiskulttuuriin tapahtuu ensisijaisesti asenteissa ja niiden muutoksissa. Asenteiden muutos vaikuttaa toimintatapojen muutokseen. Havaintojeni perusteella Kenen ääni kuuluu -teos toimi ensisijaisesti valtaan ja vallankäyttöön mielenterveystoipujakontekstissa liittyvän keskustelun virittäjänä.

Palautteiden mukaan teosprosessi sai aikaan yksilötasolla voimaantumisen tunteita, nosti yksilön itsetuntemusta sekä lisäsi rohkeutta toimia oman elämänsä käsikirjoittajana. Osa koki jopa oireiden vähentymistä.

Toipumiseen liittyviä tapahtumaketjuja on pyritty selvittämään monin eri tavoin. Andersen, Oades ja Caputi (2003, 589–590) esittävät toipumisprosessin koostuvan neljästä avainprosessista: toivon löytämisestä, identiteetin uudelleen määrittelemisestä, merkityksellisen elämän rakentamisesta ja vastuun ottamisesta omasta toipumisesta. Kukaan ei voi toisen puolesta toipua, mutta näihin prosesseihin voi antaa tukea ja tiedostetulla toiminnalla jopa vahvistaa niitä.

Palvelutalokulttuurissa erityisen tärkeiksi teemoiksi nousevat ohjaajien ja hoitohenkilökunnan asenteet sekä vuorovaikuttaminen suhteessa asukkaisiin tai potilaisiin. Tärkeäksi pohtimisen kohteeksi nouseekin, miten mielenterveystoipujan ääni tulee oikeasti kuulluksi.

Miten minä ohjaajana tai hoitajana voin muuttaa toimintatapojani vähentääkseni turhaa vallankäyttöä työssäni kohdatessani asukkaan tai potilaan? Esimiestason palautteesta kävi ilmi, että teos oli käynnistänyt pohdinnan omasta vallankäytöstä suhteessa työntekijöihin. Miten esimiehenä voisi edistää alaisten kuulluksi tulemisen kokemusta?

Palautteiden perusteella yleisöä olivat koskettaneet ja järkyttäneet syvästi yksilöiden kokemukset vallankäytöstä. Teoksen kuvattiin olevan voimakkaasti tunteita herättävä, provokatiivinen, kantaaottava ja jopa poliittinen.

Kuubalainen installaatio- ja performanssitaiteilija Tania Bruguera (2013) vertaa taidetta ja politikkaa ja esittää niiden yhtymäkohtia. Molemmissa on kyse tunteista ja vaikuttamisesta. Hänen mukaansa artivismissa yhdistyvät luova tieto ja käytännön tieto, jonka summana saadaan poliittista tietoa. (Bruguera 2013.)

Palautteiden perusteella Kenen ääni kuuluu -teoksen toivottiin kantautuvan päättäjien, mielenterveysalan ammattilaisten ja alalle opiskelevien korviin. Keskustelun toivottiin jatkuvan laajemmassa mittakaavassa. Oheiseen havaintooni nojaten voi Kenen ääni kuuluu -teosta mielestäni kuvata artivistiseksi taideteokseksi.

Taiteilija ja taidekriitikko Ulla Karttunen (2008) kuvaa artivismin suuntautuvan taide-esineen ja tuotoksen sijasta prosessiin. Taidemaailman sijaan toiminta suuntautuu todellisuuteen pyrkien sosiaaliseen muutokseen. Hän rinnastaa aktivistisen taiteilijan pyrkimykset tutkijaan ja journalistiin: ilmiö tuodaan esiin sellaisena kuin se on. (Karttunen 2008, 42–46.) Halusin omassa työssäni kunnioittaa yksilön kokemuksia sellaisina kuin ne ovat. Pyrkimykseni oli taiteilijana toimia puolueettomana ja välttää palvelutalon ohjaajaroolin väliintuloa.

Vaikuttavin esityspaikka oli minulle taiteilijana Lapinlahden lähde, entinen Lapinlahden sairaala, jossa esitys tuotettiin vanhan osaston käytävälle ns. Aleksis Kiven tilaan. Mielenterveystoipujien tarinat resonoimassa entisen mielisairaalan pinnoilla oli järisyttävä kokemus. Itselläni on myös henkilökohtaista kokemusta liittyen tähän ympäristöön. Myös työryhmä ja yleisö kokivat palautteiden perusteella esityksen voimakkaasti.

Kenen ääni kuuluu -teos tilattiin osaksi Näkymä 2019 ympäristötaidefestivaalia Akaalla. Kyseinen tapahtuma järjestettiin 17. kerran, ja ääniteos oli ensimmäinen lajiaan festivaaleilla. Palautteiden mukaan Kenen ääni kuuluu -teos toi täysin uutta näkökulmaa ja sisältöä Näkymään.

Olen käynyt keskusteluja kehittäjä-sosiaalityöntekijä Päivi Rissasen kanssa siitä, että kehittämishankeraporttini liittyisi myös valtakunnalliseen Recovery-toimintaorientaatio mielenterveyspalveluissa -hankkeeseen, jota rahoittaa Euroopan rakennerahasto.

 

Lopuksi

Viimeisimpien tutkimusten valossa taiteen on todettu edistävän terveyttä. Taidetoimintaan osallistuessaan yksilön itsetunto saa vahvistusta, hän tunnistaa vahvuuksiaan ja kokee saavuttavansa jotakin. On myös koettu, että taiteen keinot voivat tarjota toisenlaisia selviytymisstrategioita. Osallistuminen taidetoimintaan voi esimerkiksi auttaa rakentamaan positiivista identiteettiä, joka ei ole sairauden tai diagnoosin määrittämä. (Laitinen 2017, 90.)

Kenen ääni kuuluu -teoksen yhteydessä vahvistui taiteentekemisen mielekkyys ja sen positiivinen vaikutus mielen hyvinvointiin. Taiteentekeminen tukee toipumisorientaatioviitekehystä, jonka keskiössä on elää hyvää elämää sairaudesta huolimatta. Diagnoosi ei määritä minuutta.

Palautteet niin yksilö- kuin yleisö- ja yhteisötasollakin vahvistivat omaa uskoani taiteen tekemisen voimaan. Oma tapani työskennellä jossain taiteilijan ja sosiaalialan ohjaajan välimaastossa sai vahvistusta sille, että olen oikealla tiellä. Sisäinen ristiriita, joka tähän hybridiin ammatti-identiteettiin on aikaisemmin liittynyt, muuttui selkeydeksi. Minun tehtäväni ammatillisesti onkin olla juuri tätä. Hybridisyydellä viittaan itsessäni olevaan moniammatillisuuteen. Oma tapani on työskennellä ja toimia yli sektorirajojen. Työhistoriassani on kattaus sekä sosiaali- että taidealan töitä.

Kenen ääni kuuluu -teoksen matka jatkuu podcast-muodossa virtuaalimaailmassa. Olen myös pohtinut, että samankaltaista toimintatapaa voisi toteuttaa missä tahansa ryhmässä, jossa koetaan, että yksilön ääni saisi nousta vahvemmin esille.

Artivismista ei omien havaintojeni mukaan juurikaan löytynyt tutkimuksellista tietoa. En myöskään löytänyt mielenterveystoipujien kanssa tehtyä vastaavanlaista vallankäyttöön ja toipumisorientaatioviitekehykseen liittyvää aktivistisella otteella tehtyä äänitaideteosta. Itseäni kiinnostaa kehittää jatkossa tätä teemaa. Toivon myös, että Kenen Ääni Kuuluu -teos voisi toimia inspiraation lähteenä uusille artivistisille taidemuodoille ja tutkimuksille.

Kuvassa on kuusi Kenen ääni kuuluu -teoksen työryhmään kuulunutta henkilöä.

Kenen ääni kuuluu -teoksen työryhmäläisiä. Kuva: Veli-Matti Lehikoinen.

In memoriam Tuula Hyyryläinen 19462018

Rakas ystävämme ja työryhmäläisemme tanssitaiteilija Tuula Hyyryläinen nukkui pois 10.12.2018. Kiitos yhteisestä matkastamme.               

 Lähteet

Andersen, R.; Oades, L. & Caputi, L. 2003. The Experience of Recovery from Schizofrenia: Towards an Empirically Validated Stage Model. Australian and New Zealand Journal of Psychiatry 37(5). 586–594. Viitattu 31.12.2018 https://pdfs.semanticscholar.org/768c/3741860f247784a64087ebad0be525895a09.pdf.

Bruguera, T. 2013. Art+activism= artivism. Videolinkki. Viitattu 31.12.2018 https://www.youtube.com/watch?v=C38sPtBj4uo.

Ensler, E. 2008. Artivism. Viitattu 31.12.2018 https://en.wikipedia.org/wiki/Artivism.

Fast, H. 2018. Taiteellinen tutkimus. Viitattu 31.12.2018 http://www.heidifast.com/ > Taiteellinen tutkimus.

Goris, Y. 2017. Artivism:when art meets action. Teoksessa Y. Goris, & S. Hollander. Activism, Artivism and Beyond. Partos, 12–15.  Viitattu 31.12.2018 https://www.partos.nl/fileadmin/files/Documents/Activism_Artivism_and_Beyond.pdf.

Hirsjärvi, I. 2005. Scifi, aktivismia kirjallisuudessa. Teoksessa S. Paasonen (toim.) Aktivismi: verkostoja, järjestöjä ja arjen taitoja. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 193–214.

Homanen, R. & Huttunen, L. 2017. Etnografinen haastattelu. Teoksessa M. Hyvärinen, P. Nikander, & J. Ruusuvuori, (toim.) Tutkimushaastattelun käsikirja. Tampere: Vastapaino, 131–152.

Irni, M. 2016. Aktivistitaiteilijasta artivismiin: yli 50-vuotiaita seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä näkyväksi tekemässä. Opinnäytetyö. Turun ammattikorkeakoulu. http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/116498/Irni_Marjukka.pdf;jsessionid=242DED524A1E4BA1045C0653071B7B2C?sequence=1.

Kallio, R. 2017. Toiminnanjohtaja. Lilinkotisäätiö. Haastattelu 27.10.2017.

Karttunen, U. 2008. Aktivistinen taide, aikamme rappiotaide. Taide, 4/2008, 42–46.

Kester, G. 2004. Dialogical aestehtics. Teoksessa Conversation pieces: Community and communication in modern art. Berkeley, California: University of California Press, 82–123.

Laitinen, L. 2017. Taide, taiteellinen toiminta ja mielenterveys. Teoksessa K. Lehikoinen & E. Vanhanen. Taide ja hyvinvointi: katsauksia kansainväliseen tutkimukseen. Helsinki: ArtsEqual, 85–98. Viitattu 31.12.2018 https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/227963/Kokos_1_2017.pdf?sequence=4&isAllowed=y.

Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista 2000/812. Annettu 22.9.2000. Viitattu 31.12.2018 https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2000/20000812#L2P8.

Lilinkotisäätiö 2018a. Arvot. Viitattu 7.1.2019 http://lilinkoti.fi/ > yleistä > arvot.

Lilinkotisäätiö 2018b. Toiminta-ajatus. Viitattu 31.12.2018 http://lilinkoti.fi/ > yleistä > toiminta-ajatus.

Lilinkotisäätiö 2018c. Toimintakertomus 2017. Viitattu 31.12.2018 http://lilinkoti.fi/sivusto/wp-content/uploads/2018/05/Toimintakertomus-2017.pdf.

Mental Beauty Records 2018. Usein kysyt kysymykset. Viitattu 31.12.2018 http://mentalbeautyrecords.fi/ > UKK.

Mielenterveyden keskusliitto 2018. Mielenterveyspooli: Mielenterveyslainsäädäntö on uudistettava pian. Viitattu 31.12.2018 http://mtkl.fi/ > Ajankohtaista > Lisää tiedotteita > Mielenterveyslainsäädäntö on uusittava pian 30.10.2018.

Mielenterveyslaki 1990/1116. Annettu Helsingissä 14.12.1990. Viitattu 31.12.2018 https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1990/19901116.

Niemikotisäätiö 2018. Viitattu 31.12.2018 https://niemikoti.fi/.

Nordling, E. 2016. Toipumisorientaation teoreettiset lähtökohdat- mikä tässä on uutta? Luentodiat. Viitattu 31.12.2018 https://www.slideshare.net/THLfi/toipumisorientaation-teoreettiset-lhtkohdat-mik-tss-on-uutta.

Rissanen, P. 2015. Toivoton tapaus? – Autoetnografia sairastumisesta ja kuntoutumisesta. Helsinki: Kuntoutussäätiö.

Roihuvuoren palvelutalo 2018. Viitattu 31.12.2018 https://www.hel.fi/sote/toimipisteet-fi/aakkosittain/roihuvuori-mpk/palveluasuminen/.

Salonen, V.  2016. Tarinoita itsemääräämisoikeudesta ja vallankäytöstä. Luentodiat. Viitattu 31.12.2018 https://ssyk.fi/ > aineistopankki > Recovery- ja muuta materiaalia > Tarinoita itsemääräämisoikeudesta ja vallankäytöstä.

Sosiaali- ja terveysministeriö 2018. Tiedote 145/2018. Julkaistu 11.10.2018. Viitattu 31.12.2018 https://stm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/itsemaaraamisoikeutta-vahvistavan-lakikokonaisuuden-valmistelu-jatkuu-asiakas-ja-potilaslaki-ei-ehdi-eduskuntaan-talla-hallituskaudella?fbclid=IwAR3_WdsBZ2sx11kkkdI1s1bw9-RKFei2Swh8cy3xJF_fVTijH2-D2R44vxU.

Suomen sosiaalipsykiatristen yhteisöjen keskusliitto 2018a. Recovery. Viitattu 31.12.2018 https://recovery.fi/.

Suomen sosiaalipsykiatristen yhteisöjen keskusliitto 2018b. Case stadi recovery. Viitattu 31.12.2018 https://ssyk.fi/hyvonen-heikki-ja-jaakkola-virpi-case-stadi-recovery/.

Taiteen Sulattamo 2018. Mikä on Sulattamo? Viitattu 31.12.2018 http://taiteensulattamo.fi/ > Mikä on Sulattamo?

Vikman, N. 2018. Saisiko olla kupillinen äänimaisemaa? Taidetutka 2018. Viitattu 31.12.2018 http://taidetutka.fi/ > Osastot > Blogi > Saisiko olla kupillinen äänimaisemaa?

 

Mikaela Mansikkalan opinnäytetyö on luettavissa kokonaisuudessaan seuraavan linkin kautta: Kenen ääni kuuluu: artivismi tukemassa toipumisorientaatiokulttuuria mielenterveystoipujien parissa (2019)

 

 

Mitä pidit artikkelista?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

css.php