29.03.2018

KANAVA on Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemian kuvataiteen koulutuksen ja Aboa Vetus & Ars Nova -museon yhteistyöprojekti. Museon järjestämän Turku Biennaalin kylkeen liitettiin kuvataideopiskelijoiden taiteellisen työskentelyn tila, jossa on purettu ja käsitelty biennaaliin valittujen taiteilijoiden teosten teemoja. Kokeellisessa ja prosessinomaisessa työskentelyssä on etsitty, mitä teosten takaa löytyy, esitetty vastaväittämiä, lisäyksiä tai tulkintoja. KANAVAAN voi tutustua Ars Nova museossa 7.4.2018 asti.

Fluxuslegenda John Cage ohjeisti aikoinaan opiskelijoilleen suuntaamissaan teeseissä, että ei pidä tehdä ja analysoida samaan aikaan. Kyse on kahdesta erillisestä prosessista. Ohjeessa onkin vinha perä. Tietoisuus ja tieto paljastuvat usein viiveellä ja yllättäen. Miten muutenkaan mikään uusi voisi paljastua? Taiteelliseen työhön ryhdyttäessä ollaan harvoin tietoisia lopullisista muodoista ja sisällöistä, äänestä jolla valmis teos tulee puhumaan. Siinä ikään kuin hapuillaan hämärässä huoneessa intuition varassa kohti pimeydestä nousevia hahmoja, joiden olemus tarkentuu mitä lähemmäs päästään ja mitä paremmin silmät tottuvat pimeään.

Yksinäisen taiteilijan myyttiä murtamassa

Perinteisesti hapuilu, toisin sanoen siis työn tekeminen, on ollut yksityistä, yleisöltä ja usein myös kollegoiden silmiltä sivussa pidettyä toimintaa, ammattisalaisuuksien ja henkilökohtaisten metodien tai rituaalien varjelua. Ja usein se onkin tärkeää. Monet prosessit saattavat olla hyvin hauraita rikkoutumaan, eikä niitä ole tarkoitettukaan jaettavaksi. Monesti juuri työskentelyprosessi on kokonaisuudessa se osa, jonka aikana taiteilija voi olla rauhassa itsekäs ja pohdiskella kehkeytyvän teoksen suhteita omaan sisäiseen maailmaansa. Sitten kun teos luovutetaan yleisön katsottavaksi ja arvioitavaksi, taiteilijan ja teoksen välinen yksityinen ja henkilökohtainen suhde katkeaa. Teos on niin sanotusti vapaata riistaa.

Tässä ajassa, kun työskentelyn luonnetta suuntaavien rakenteiden laatu on muuttunut laveammaksi, taidekentälle on tullut suuri joukko uudentyyppisiä työskentelyn tapoja. Kollektiivisesti toteutetut, erilaisista sosiaalisista viitekehyksistä ponnistavat niin taiteiden kuin taiteen ja tieteen väliset hybridit haastavat pohtimaan työskentelyprosessin ja ”lopputuloksen” välistä jännitettä. Voisiko sittenkin tehdä ja analysoida samaan aikaan? Mitä siitä tulisi? KANAVA on tarjonnut kysymykseen yhden ehdotuksen.

Taideteos jäävuorena

Katsomme taideteosta usein merkkinä, joka kertoo jostain itseään suuremmasta. Analysoimme ja yhdistelemme vihjeitä, aikaisempia kokemuksiamme ja ennakkoluulojamme yrittäen löytää koloja, joiden kautta voisimme nostella näkyviin salattua tietoa. Joskus taiteilija avaa työnsä prosessia ja näyttää palasia teoksen rakenteista, joskus taas ei. Apuna teoksen pinnan alle kätkeytyvän tiedon havaitsemiseksi voimme miettiä jäävuoria. Voimme kuvitella valkoisten vuorien uivan taidemaailman aavalla subliimissa majesteettisuudessaan, mutta pinnan alle jäävät valtavat, vuoren massaa kannattelevat osat pysyvät näkymättömissä. Taideteoksen äärellä näemme samalla tavalla teoksen eteen tehdystä työstä vain osan. Kaikki epäonnistumiset, hapuilut ja ajatuskartat, kokeilut ja kokemukset, veri ja hiki sekä käytetyt tunnit on siivottu pois näkyviltä.

Kanava-projekti 4:n taiteilijat rikkoivat näkyvän pinnan naaraamalla vahvoja magneetteja pitkin Aurajoen mutapohjaa ja kiskoivat näkyville vanhoja rautaisia osia. Pinnanalisen topografiaa kuvailtiin hauskasti: kaksi metriä vettä, metri polkupyöriä ja kaksi metriä mutaa. Konkreettisten kappaleiden lisäksi prosessi lietsoi esille muutakin. Läsnä oli myös – vaikkakin näkymättömänä – 1000 vuotta lähihistoriaa kauppalaivoineen ja ruhtinaineen. Aurajoen ruskea pinta jakoi metaforisesti tietoisuuden kahteen erilliseen tasoon: ymmärryksen ja kielen maailmaan sekä alitajunnan maailmaan, mistä riittävän vahvoilla magneeteilla on mahdollista nostaa esiin jotain kauan sitten hävinnyttä.

Kuvataiteilijana ja taideopettajana huomaan olevani yhä useammin kiinnostunut pinnanalisista kuin näkyvistä osista. Muodot ovat epämääräisempiä, kommunikaatiossaan lähempänä elehtimistä kuin koherenttia esitystä. Valaistus on hämyisempi, ja erilaisten partikkelien fuusioituminen on vasta esiasteella, vailla kiteytymisen suuntaa. Mitä tahansa voi tapahtua. Pinnanalista ei voi nostaa seinälle tai jalustalle, se on pikemminkin räsyinen kokoelma muistiinpanoja, hajanaisia huomioita, intuitiivisia yhteenvetoja, epäonnistumisia ja kokeiluja, jotka ovat tai eivät ole johtaneet mihinkään.

Taidemaalari Francis Bacon puhui kompostista, ideoita suoltavasta generaattorista. Hän viittasi työhuoneeseensa, jonka lattioille ja tasoille massoiksi kerääntyneet lippulappuset sedimentoituivat ajallisiksi kerroksiksi, joista kypsiksi maatuneet fragmentit kasvoivat teosten osiksi.

Suppilo

Tiedon generoitumista informaatiohiukkasten, havaintojen ja päätelmien kaaoksesta kohti selkeästi artikuloitua yhteenvetoa kuvataan joskus suppilon avulla. Suppilon säiliöosaan syötetään paljon erilaisia aineksia, ideoita ja vaikutteita, jotka sitten jalostuvat kohti suppilon nokkaa. Asiat yhdistyvät toisiinsa, muuttuvat uusiksi asioiksi, turhanpäiväisyydet sulavat pois, ja lopputuloksena on – kaikkien alkemian sääntöjen mukaan – maailman tiedon rikastuma loistava timantti. Suppiloon lapotun materiaalin määrällä on lopputuloksen kannalta suoraan verrannollinen merkitys. Mitä enemmän lähtöainesta käytetään, sen tiiviimpi on rikaste. Ajatus on sinänsä ymmärrettävä; kuinka monta kuutiometriä mesoliittista sademetsää onkaan tarvittu muodostamaan barreli raakaöljyä.

Yhtenä metodina teoksen potentiaalisuuden avaamiseksi käytimme eräänlaista ylösalaisin käännettyä suppiloa. Mitä tapahtuu, jos timantti työnnetään takaisin suppilon terävästä päästä? Kyettäisiinkö raakaöljy palauttamaan takaisin metsäksi? Vai tapahtuuko jotain muuta? Teoksen muodon synnyttäneet prosessit eivät tietenkään lähde palautumaan kohti alkuasetelmiaan. Ne ovat taiteilijan henkilökohtaista reviiriä ja siellä saavat pysyäkin, mutta teoksen ykseyden hajoaminen muodostaa samankaltaisen, pienempiin ja pienempiin osatekijöihin jakautuvan juurakon.  Juurakon haarat tavoittavat yhä useampia pisteitä, joita voidaan valjastaa aktiivisen, dialogisen jakamisen ja tekemisen piiriin.

Esimerkiksi Kanava-projekti 2:n taiteilijat löysivät Nora Tapperin ja Päivi Takalan työskentelystä reitin keskeneräisyyden, hitauden ja lempeyden teemoihin. Heidän metodikseen nousi yleisen tehokkuusajattelun vastustaminen omaksumalla työskentelyn eetokseksi iso-isovanhempiensa aikaiset välineet ja strategiat. Risujen kerääminen ja kuoriminen sekä langan kehrääminen kankaan kutomista varten oli työlästä performanssia. Pelkästään työskentelyn edellytysten esiin loihtiminen oli työ itsessään.

Tiiliskivestä kommunikaatioon

Eräässä luovuusharjoituksessa yritetään keksiä tiiliskivelle mahdollisimman monta käyttökohdetta. Niitähän löytyy vaikka kuinka, mutta lähtökohtaisesti harjoituksessa ei pääse kovinkaan pitkälle, mikäli takertuu kynsin ja hampain tiilien alkuperäiseen olemukseen pelkkänä rakennusmateriaalina.

Konventionaalisesti katsottuna museoissa ja gallerioissa kohtaamamme teokset ovat valmiita, muuttumattomia ja täydellisiä. Käsitetaiteilija Joseph Kosuthin mukaan ”väittämiä taidemaailmalle”. Niille joko nyökytellään tai pudistellaan päätä, mutta syvemmän suhteen luominen vaati katsojalta luovuutta ja asennetta katsoa pinnan läpi ja rikkoa sen ehdottomuus.

Taideteosten palautuessa valmiiden väittämien maailmasta takaisin villin assosiaation ja tekemisen maailmaan niiden ympärille avautuu uudentyyppinen, demokraattisen kommunikaation mahdollisuus. Tulkinnan ja tietämisen vaateesta voidaan ikään kuin siirtyä pehmeämpään ja sallivampaan havaintojen, keksimisen ja jopa yhdessä tekemisen tilaan.