12.06.2026

 

Tiivistelmä

Tausta

Tämä tutkimus asemoituu ympäristötaiteen historiassa siihen kohtaan, jossa huoli ympäristön ja luonnon tilasta kasvaa jatkuvasti. Ympäristötaiteen moninaisuus asettuu osaksi ympäristökeskustelua luonnossa, kulttuuritiloissa ja yhteiskunnassa.

Metodi

Ympäristötaiteen moninaisuus näkyy tässä tutkimuksessa eri taiteenlajeina (maataide, teatteri, valokuvataide, musiikki ja kuvataide) toteutuvina viitenä erilaisena teoksena. Kahta eri-ikäistä henkilöä on erikseen pyydetty osallistumaan näihin teoksiin ja kertomaan kokemuksistaan puolistrukturoidussa haastattelussa.

Tulokset

Ympäristötaide on tutkimukseen osallistuneille kokemuksellinen välitila, jossa ennalta eletty luontosuhde aktualisoituu aistillisen, affektiivisen ja intersubjektiivisen kokemisen kautta.

Tämä prosessi ei muuta käsitteellistä ymmärrystä luonnosta, mutta syventää sen merkitystä, laajentaa perspektiiviä ja aktivoi eettistä toimijuutta. Kokemus on luonteeltaan ambivalentti: se yhdistää kauneuden ja huolen sekä henkilökohtaisen ja jaetun merkityshorisontin.

Ympäristötaiteen vaikutus syntyy korkealaatuisen taiteen ja siihen kytkeytyvän kielellisen tiedon yhdistelmistä. Jos taiteen merkitykset luonnon ja ympäristönsuojelun suhteen ovat vaikeasti avautuvia, sen vaikutus luonnon- ja ympäristönsuojelun suhteen voi jäädä heikoksi.

Johtopäätökset

Tutkimuksen perusteella voidaan suositella, että ympäristötaiteeseen kytketään myös tiedollista aineistoa, joka lisää osallistujien ymmärrystä taiteen kytköksistä luontoon ja ympäristöön. Näin voidaan lisätä myös ympäristön ekolukutaitoa ja mahdollisuuksia osallistua aktiivisesti luonnon- ja ympäristönsuojeluun.

 

Keskeiset käsitteet

Ympäristötaide on paikkaan sidottua taidetta, joka rakentuu vuorovaikutuksessa luonnon tai rakennetun ympäristön kanssa. Se voi ilmetä teoksena, prosessina, tapahtumana tai interventiona ja käsittelee ihmisen suhdetta ympäristöön sekä ekologisia ja kulttuurisia kysymyksiä. (Naukkarinen, 2003).

Luonnonsuojelu tarkoittaa toimintaa, jonka tavoitteena on säilyttää ja suojella luonnon monimuotoisuutta, eliölajeja, elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Siihen kuuluvat esimerkiksi lajien ja luontotyyppien suojelu, luonnonsuojelualueiden perustaminen sekä luonnon tilan säilyttäminen ja ennallistaminen. (Erikoisalojen sanastojen ja sanakirjojen kokoelma, n.d).

Ympäristönsuojelu tarkoittaa toimia, joilla pyritään ehkäisemään, vähentämään ja poistamaan ihmisen toiminnasta aiheutuvia haittoja ympäristölle sekä turvaamaan luonnon ja elinympäristön tila. (Erikoisalojen sanastojen ja sanakirjojen kokoelma, n.d).

Luontosuhde tarkoittaa yksilön tai yhteisön suhdetta luontoon, eli tapaa, jolla ihminen kokee, ymmärtää ja arvottaa ympäröivää luontoa. Luontosuhde nähdään usein dynaamisena ja kehittyvänä prosessina, joka muotoutuu esimerkiksi kokemusten, kulttuurin ja oppimisen kautta koko elämän ajan. (Santaoja, 2022.)

Taidesuhde tarkoittaa yksilön henkilökohtaista suhdetta taiteeseen ja kulttuuriin, joka rakentuu taiteen kokemisen, tekemisen ja tulkinnan kautta. Taidesuhde kehittyy oppimisen ja kokemusten kautta ja voi muodostua elinikäiseksi suhteeksi taiteeseen, joka tukee yksilön identiteettiä, hyvinvointia ja itseilmaisua. (Kristola, 2025.)

Ekolukutaito (ympäristönlukutaito) tarkoittaa yksilön kykyä ymmärtää ympäristön ja ihmisen toiminnan välisiä vuorovaikutuksia sekä tehdä vastuullisia päätöksiä ympäristöön liittyvissä kysymyksissä. (Institute for Environmental Research and Education, 2025).

 

Esipuhe

Tutkimusmatkani ympäristötaiteen maailmaan on ollut todella kiinnostava. Olen ollut taiteen ja kulttuurin äärellä nautiskelija jo pitkään ja ohjannut työkseni luovaa työskentelyä. Lähiympäristöstä, ympäristötaiteesta ja ympäristön muutoksesta kiinnostuin pandemia-aikana, kun kiertelin ympäri kaunista Turkua puolisoni kanssa.

Turun Skanssin Biodiversiteettipuisto kehittämishankkeena on mahdollistanut minulle ammatillisesti uuden näkökulman luonnon monimuotoisuuteen, monilajisuuteen ja lähiympäristön merkitykseen osana hyvinvointia. Taide ja kulttuuri ovat aina olleet tärkeässä roolissa ihmisyyden osina ja merkitysten antajina, ja niitä hyödynnetään myös biodiversiteettipuistossa.

Hankkeen myötä ryhdyin pohtimaan, mikä on taiteen paikka osana luontoa. Lähdin etsimään taideteoksia, jotka jollain tavalla kytkeytyvät sekä luontoon että ymmärrykseen luonnon tilanteesta.

Valitsin tutkimukseeni viisi eri taidelajia edustavaa, luontoteeman kytkeytyvää teosta, joista lähdin etsimään lisätietoja. Taidelajit tutkimuksessani ovat maataide, teatteri, valokuvataide, musiikki ja kuvataide. Näistä maataide toteutettiin ulkona Turun Halisten lähiössä ja muut neljä teosta eri kulttuuritiloissa Turussa (teatteri ja kuvataide) ja Helsingissä (valokuvataide ja musiikki).

Pyysin jokaiseen viiteen teokseen ja tutkimukseen osallistujiksi kaksi henkilöä per teos edustamaan eri sukupolvia: toinen nuori aikuinen 22–29-vuotias ja toinen kypsä aikuinen 48–65-vuotias. Tutkittavat osallistuivat tutkimukseen pyynnöstäni vapaaehtoisesti, ja olen saanut heiltä kirjalliset luvat osallistua tutkimukseeni.

Kiitos tutkimukseen osallistuneille!

Outi Linnossuo, VTT, tutkija tutkijaresidenssissä Lehtitalossa (Life on a Leaf)

Sisällä ja ulkona, taiteen ja luonnon kauneuden keskellä toukokuussa 2026

 

1 Johdanto

Ympäristötaide on viime vuosikymmeninä noussut merkittäväksi taiteen ja yhteiskunnallisen keskustelun rajapintaa ylittäväksi ilmiöksi. Sen kautta käsitellään ihmisen ja ympäristön välistä suhdetta sekä ekologisia, esteettisiä ja kulttuurisia kysymyksiä, jotka ovat korostuneet maailmanlaajuisen ekokriisin ja luonnon monimuotoisuuden vähenemisen myötä.

Suomessa ympäristötaide ymmärretään taiteellisena toimintana, joka toteutetaan joko luonnonympäristöön tai rakennettuun kulttuuriympäristöön ja joka voi ilmetä teoksena, tapahtumana, prosessina tai interventioina tilaan. (Tieteen termipankki, n.d).

Samalla ympäristötaide on kytkeytynyt yhä vahvemmin ympäristökriittiseen ja dialogiseen taiteelliseen ajatteluun. Ossi Naukkarisen (2003) mukaan ympäristötaiteen tulkinta perustuu ennen kaikkea avoimeen keskusteluun, monimerkityksisyyteen ja taiteen kykyyn haastaa ympäristösuhteemme totuttuja muotoja. Ympäristötaide ojentuu monipuolisiin ympäristökysymyksiin moni eri tavoin ja monien eri taidelajien piirissä. (Naukkarinen 2003, s. 97).

Laajasti ymmärrettynä kyse on taiteesta, joka käsittelee suhdettamme luontoon ja ympäristöön. Tälle ei ole olemassa yhtä ainoaa määritelmää, vaan kyse on maailmanlaajuisesta liikkeestä, joka kasvaa ja muuntuu koko ajan. (Hovi-Assad, P., & Kunnas-Holmström 2012, s. 180).

Tutkimuksen tietoperusta luo lyhyen katsauksen ympäristötaiteen historiaan ja taiteen mahdollisuuksiin toimia luonnon- ja ympäristönsuojeluun kytkeytyvänä toimintana.

Tutkimus tarjoaa lukijalle moninaisen kuvan siitä, millaisia erilaisia taiteen lajeja ja teoksia luontoon kytkeytyen oli tarjolla. Tutkimuksen tietoperusta luo lyhyen katsauksen ympäristötaiteen historiaan ja taiteen mahdollisuuksiin toimia luonnon- ja ympäristönsuojeluun kytkeytyvänä toimintana. Tutkimuksen toteutus mahdollistaa ympäristötaiteen ilmenemismuotojen, merkitysten ja vaikutusten tarkastelun eri konteksteissa – niin kaupunkiluontoympäristössä kuin kulttuuritiloissakin.

Tutkimuksessa taidelajien ja tilojen vaihtelu on tarkoituksella suuri, sillä olen halunnut tavoittaa osallistujien kokemuksia erilaisista teoksista. Tutkimuksen metodologinen lähestymistapa on fenomenologinen, jossa ympäristötaidetta tarkastellaan yksilön kokemuksena juuri siinä kontekstissa, johon tutkittava osallistuu.

Otin ensimmäistä kertaa tutkimuksen tekoon mukaan tukiälyn, jonka rajoja ja mahdollisuuksia olen kokeillut tässä tutkimuksessa. Tutkimusprosessissa hyödynnettiin Microsoft Copilot -tukiälyä vuorovaikutteisena työkaluna ideoinnin, tekstin jäsentelyn ja uusien näkökulmien tuottamisen tukena. Sen käyttö oli dialogista ja iteratiivista. Tutkijana vastaan kaikista analyyseista, tulkinnoista ja johtopäätöksistä, ja tukiälyn tuottamaa sisältöä arvioin kriittisesti ennen hyödyntämistä.

 

2 Tietoperusta: ympäristötaiteen historiallinen ja käsitteellinen tausta

Ympäristötaide on taiteen alue, jossa teokset sijoittuvat luonnonympäristöihin tai rakennettuihin kulttuuriympäristöihin ja jossa taiteen keskeinen lähtökohta on suhde paikkaan, tilaan ja ympäristöön. Ympäristötaideteos ei välttämättä ole pysyvä objekti, vaan se voi olla myös prosessi, tapahtuma tai toiminnallinen interventio tietyssä ympäristössä. Käsitteenä ympäristötaide toimii eräänlaisena sateenvarjokäsitteenä, jonka alle sijoittuvat muun muassa maataide (Land Art), paikkasidonnainen taide sekä ekologinen ja yhteisöllinen ympäristötaide. (Naukkarinen, 2003).

Kotimaisessa estetiikan ja ympäristötaiteen tutkimuksessa on korostettu, että ympäristötaiteessa sama teos voi näyttäytyä tilanteen mukaan esimerkiksi veistoksena, julkisena taiteena, installaationa tai maataiteena. Se ei ole selvästi rajattavissa yhdeksi taiteenlajiksi. (Naukkarinen, 2003). Ympäristötaiteelle on ominaista myös sen julkinen luonne: teokset sijoittuvat usein tiloihin, joissa ne ovat lähtökohtaisesti kaikkien koettavissa, ja ne voivat ottaa kantaa ympäristön esteettisiin ja eettisiin kysymyksiin (Naukkarinen, 2003).

Kansainvälisissä yleisesityksissä ympäristötaide liitetään laajempaan taiteelliseen murrokseen, jossa taiteellinen työskentely siirtyy pois studiolähtöisyydestä ja gallerioista kohti ympäristöä, luonnonmateriaaleja ja paikkasidonnaisia prosesseja (The Art Story Editors, 2018).

Varhaiset taustat: maisema ja ympäristö taiteessa

Ympäristön esittäminen on ollut osa taiteen historiaa jo varhaisista kulttuureista lähtien, mutta pitkään luonto näyttäytyi taiteessa ensisijaisesti ihmistoiminnan taustana tai esteettisesti miellyttävänä maisemana. The Art Story Editorsin (2018) mukaan vasta 1900-luvulla taiteessa tapahtui merkittävä muutos, jossa ympäristö alkoi hahmottua yhä useammin aktiiviseksi osaksi taiteellista työskentelyä.

Tätä muutosta voidaan tarkastella osana laajempaa modernin ja myöhäismodernin taiteen kehitystä, jossa taiteen institutionaalisia rajoja alettiin kyseenalaistaa. Ympäristöstä siitä tuli taiteen materiaalinen, tilallinen ja kokemuksellinen ehto, eikä se ollut enää vain kuvauksen kohteena (Naukkarinen, 2003; The Art Story Editors, 2018).

Maataide ja Land Art -liike ympäristötaiteen historiallisena käännekohtana

Ympäristötaiteen historiallista kehitystä käsittelevässä kirjallisuudessa keskeinen käänne ajoitetaan 1960–1970-lukujen Yhdysvaltoihin ja Land Art -liikkeeseen. Maataiteessa teokset toteutettiin suoraan maisemaan käyttäen maata, kiveä, hiekkaa ja muita luonnonmateriaaleja, ja ne sijaitsivat usein syrjäisillä alueilla kaukana perinteisistä taideinstituutioista (Art in Context, 2021).

Land Art -liikkeen taiteilijat, kuten Robert Smithson, Nancy Holt ja Michael Heizer, pyrkivät irrottamaan taiteen taidemarkkinoista ja museotilasta sekä korostamaan paikan, mittakaavan ja luonnonprosessien merkitystä. Ryalin (2024) tutkimuskatsaus kuvaa Land Artia osana 1900-luvun jälkipuoliskon uusia taiteellisia käytäntöjä, joissa maisemaa ei nähty tyhjänä kankaana, vaan historiallisesti, kulttuurisesti ja ekologisesti kerrostuneena kokonaisuutena.

Land Art toi ympäristötaiteen käsitteistöön paikkasidonnaisuuden ja ajallisuuden: teokset altistuivat sään, eroosion ja vuodenaikojen vaihtelulle, ja niiden dokumentointi tapahtui usein valokuvien ja karttojen avulla (Art in Context, 2021).

Ekologisen kestävyyden kysymys ja kriittinen tarkastelu

Vaikka maataide on usein liitetty ympäristötaiteeseen luonnonympäristön ja luonnonmateriaalien käytön vuoksi, on tuotu esiin myös sen problematiikka suhteessa ekologiseen kestävyyteen. Osa maataiteen teoksista on edellyttänyt mittavia maansiirtotöitä ja jättänyt pysyviä jälkiä ympäristöön, mikä asettaa kyseenalaiseksi niiden ympäristömyönteisyyden.

Tämä kriittinen näkökulma on ollut merkittävä ympäristötaiteen myöhemmässä kehityksessä. Sen seurauksena 1980–1990-luvuulta lähtien ympäristötaide on yhä useammin suuntautunut kohti työskentelytapoja, joissa pyritään minimoimaan ympäristövaikutukset ja työskentelemään ympäristön ehdoilla (The Art Story Editors, 2018).

Ympäristötaide 1990-luvulta eteenpäin: prosessit ja järjestelmät

The Art Storyn (2018) mukaan ympäristötaide alkoi 1990-luvulta lähtien hahmottua entistä selkeämmin käsitteeksi, jossa ympäristö ymmärretään kokonaisvaltaisena ekologisena ja sosiaalisena järjestelmänä. Taiteellinen työskentely ei rajoitu yksittäiseen teokseen, vaan painottaa prosessuaalisuutta, vuodenaikojen ja luonnon kiertokulkujen huomioimista sekä yhteistyötä ympäristön kanssa.

Ryal (2024) korostaa lisäksi, että uudemmassa ympäristötaiteessa huomio kiinnittyy yhä useammin paikan poliittisiin, kulttuurisiin ja historiallisesti rakentuneisiin merkityksiin. Ympäristö on merkitysten, muistojen ja valtasuhteiden kenttä, ei ainoastaan fyysinen tila.

Ympäristötaiteen kehitys Suomessa 1980–1990-luvuilla

Suomessa ympäristötaiteen vakiintuminen liittyy erityisesti 1980-luvun kesänäyttelyperinteeseen ja julkisen taiteen laajenemiseen ulkotiloihin. Ympäristötaiteessa taiteilija saattoi muokata ympäristöä teokseksi sen sijaan, että toisi valmiita teoksia puistoon tai näyttelyalueelle.

Helsingin taidemuseossa Meilahdessa järjestetty näyttely Siirrettävä tuonela vuonna 1983 mainitaan usein ensimmäisenä suomalaisena ympäristötaidenäyttelynä, ja sen myötä ympäristötaide sai institutionaalista näkyvyyttä Suomessa.

Kotimaisessa tutkimuksessa ympäristötaide liitetään vahvasti julkisuuteen, eettisiin kysymyksiin ja ympäristösuhteen muotoutumiseen (Naukkarinen, 2003). Myöhemmin esimerkiksi joka toinen vuosi toteutuvassa Helsinki Biennaalissa (2021, 2023, 2025) toteutetut teokset ovat kiinteästi yhteydessä luontoon ja kommentoivat taiteen keinoin ympäristön tilaa monin tavoin. (Aiemmat biennaalit – Helsinki Biennaali).

Nykytila: kohti posthumanistista ja ekologista ajattelua

2000-luvulla ympäristötaide on yhä useammin linkittynyt posthumanistiseen ajatteluun, jossa ihminen on yhtenä toimijana muiden joukossa, ei ympäristönsä hallitsija. Teokset voivat olla väliaikaisia, prosessinomaisia ja enemmän suhteita ja ymmärrystä synnyttäviä kuin objekteja tuottavia. Samalla ympäristötaiteesta on tullut tärkeä osa laajempaa ympäristödiskurssia, jossa taiteella on erityinen kyky tuottaa kokemuksellista ja kehollista ymmärrystä ympäristökriiseistä.

Ympäristötaiteen historia osoittaa selkeästi, kuinka taiteen suhde luontoon on siirtynyt representaatiosta vuorovaikutukseen ja hallinnasta eettiseen neuvotteluun. Ympäristötaide on ajattelutapa, joka haastaa taiteen alalajina perinteiset rajat taiteen, ympäristön ja yhteiskunnan välillä.

Ympäristötaide on taiteen muoto, joka sijoittuu luonnon tai rakennetun ympäristön yhteyteen ja käsittelee ihmisen suhdetta luontoon.

Ympäristötaide on avoin taiteen tekemisen eri menetelmille. Se toimii vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa joko pysyvästi tai tilapäisesti. Yleisesti ympäristötaiteella tarkoitetaan joko rakennettuun kulttuuriympäristöön tai luonnon ympäristöön tehtyä taidetta. Se voi toimia itsenäisenä objektina tai funktionaalisena objektina tai se voi olla teko, tapahtuma tai prosessi. (Ympäristötaiteen säätiö, siteerattu lähteessä Naukkarinen, 2003).

Ympäristötaide on taiteen muoto, joka sijoittuu luonnon tai rakennetun ympäristön yhteyteen ja käsittelee ihmisen suhdetta luontoon. Sen tavoitteena ei ole pelkästään esteettinen kokemus, vaan myös ympäristötietoisuuden lisääminen ja kestävän kehityksen edistäminen. Taide voi toimia voimakkaana vaikuttamisen välineenä, koska se puhuttelee tunteita ja arvoja tavalla, johon pelkkä faktatieto ei aina kykene (Tokee, 2019; Naukkarinen, 2025).

Naukkarisen (2003) mukaan sanat ovat kuitenkin tärkeä osa sekä taidetta että ympäristöä ja niiden kokemisen yksi mahdollistaja. Taide voi synnyttää dialogia, joka tuottaa uusia oivalluksia sekä kokemuksellisesti että tiedollisesti.

Ympäristötaide tutkimuksellisena ja pedagogisena viitekehyksenä

Ympäristötaiteen historiallinen kehitys luo perustan sen tarkastelulle myös tutkimuksellisena ja pedagogisena lähestymistapana. Halmeen (2020) mukaan ympäristötaide on monipuolinen taiteenmuoto, joka edellyttää huolellista suunnittelua, materiaalien ja ympäristön kunnioittamista sekä prosessin dokumentointia. Samalla ympäristötaiteen prosessiluonne tekee siitä soveltuvan viitekehyksen ympäristökasvatuksellisiin ja osallistaviin käytäntöihin.

Tutkimuskirjallisuuden perusteella ympäristötaide voidaan hahmottaa paitsi taiteellisena ilmiönä myös keinona jäsentää ihmisen ja ympäristön välistä suhdetta, tehdä ympäristökysymyksiä näkyviksi ja tuottaa kokemuksellista ymmärrystä ympäristöstä. (Naukkarinen, 2003; The Art Story Editors, 2018).

Ympäristötaide yksilön kokemuksena suhteessa luonnon- ja ympäristönsuojeluun

Tässä tutkimuksessa ympäristötaidetta tarkastellaan ensisijaisesti yksilön taiteen välittämänä kokemuksellisena suhteena luontoon ja ympäristöön. Aiempi ympäristötaiteen historiallinen tarkastelu osoittaa, että ympäristötaiteen kehitys on siirtynyt kohti prosessuaalisia, paikkasidonnaisia ja osallistavia käytäntöjä, joissa ympäristö ja tila ovat aktiivinen osa koettua tilannetta (Naukkarinen, 2003; The Art Story Editors, 2018).

Kokemuksellinen näkökulma on keskeinen erityisesti silloin, kun ympäristötaidetta kytketään luonnon- ja ympäristönsuojeluun. Ympäristötaiteen ei ole tutkimuskirjallisuudessa nähty toimivan ensisijaisesti tiedollisen argumentoinnin välineenä, vaan keinona herkistää havainnointia, synnyttää affektiivisia reaktioita ja vahvistaa ympäristösuhdetta (Naukkarinen, 2003). Tällöin luonnon- ja ympäristönsuojeluun liittyvät merkitykset eivät välity yksinomaan rationaalisen tiedon kautta, vaan kokemusten, tunteiden ja kehollisen läsnäolon kautta.

Ympäristötaiteessa taiteellinen työskentely “upottaa” osallistujan ympäristöön tavalla, joka tekee ympäristöprosesseista – kuten muutoksesta, haavoittuvuudesta ja ajallisuudesta – koettavia. Erityisesti paikkasidonnainen ympäristötaide voi paljastaa ympäristön historiallisia, ekologisia ja poliittisia kerrostumia, jotka eivät ole arjessa helposti havaittavissa. Näin ympäristötaide toimii välineenä, jonka kautta yksilö voi kokea ympäristön suojelun kysymykset osana omaa elettyä todellisuuttaan. (The Art Story Editors, 2018).

Tutkimuksellisesta näkökulmasta ympäristötaide tarjoaa hedelmällisen viitekehyksen tarkastella, miten yksilölliset kokemukset voivat linkittyä luonnon- ja ympäristönsuojeluun.

Kotimaisessa ympäristöestetiikan tutkimuksessa on painotettu, että ympäristötaide voi vahvistaa yksilön vastuullisuutta ympäristöä kohtaan juuri kokemuksellisuuden kautta: taide avaa tilan merkitysten muodostumiselle ja eettiselle pohdinnalle (Naukkarinen, 2003). Tällainen lähestymistapa on relevantti ympäristönsuojelun näkökulmasta, sillä ympäristövastuullinen toiminta ei perustu pelkästään tietoon, vaan myös siihen, millaisena ympäristö koetaan ja millainen merkitys sille annetaan.

Ympäristötaiteen tutkimuksellisessa tarkastelussa on lisäksi huomioitu, että ympäristöön kohdistuvat taiteelliset interventiot voivat lisätä ympäristötietoisuutta ilman suoraa normatiivista ohjausta. Ympäristötaiteen piirissä käyty kriittinen keskustelu ekologisesta kestävyydestä on osaltaan siirtänyt painopistettä kohti ympäristön ehdoilla tapahtuvaa työskentelyä, jossa teosten vaikutukset ympäristöön tiedostetaan. (Morton, 2009).

Tutkimuksellisesta näkökulmasta ympäristötaide tarjoaa siten hedelmällisen viitekehyksen tarkastella, miten yksilölliset kokemukset voivat linkittyä luonnon- ja ympäristönsuojeluun, ilman että luonnon- ja ympäristönsuojelua käsitellään eksplisiittisesti ohjelmallisena tai aktivistisena toimintana.

Tässä tutkimuksessa ympäristötaide ymmärretään kokemuksellisena toimintana, jossa osallistuja toimii joko tekijänä tai kokijana osana luontoon kytkeytyvää teosta. Teoksissa ympäristön suojeleminen voi ilmetä kokemusten kautta syntyvänä herkkyytenä, vastuuntunteena ja uudelleen muotoutuvana ympäristösuhteena.

 

3 Tutkimuskontekstit

Aloitin tutkimukseni suunnittelun etsimällä ympäristötaiteeseen kytkeytyviä teoksia, jotka toteutuvat vuosien 2025–2026 aikana. Löysin viisi (5) tutkimukseen soveltuvaa, eri taidelajia edustavaa teosta, joista kolme (3) toteutui Turussa ja kaksi (2) Helsingissä.

Tutkimukseen valikoituneet taidelajit ja teosesittelyt

1. maataide,
2. teatteri,
3. valokuvataide,
4. musiikki ja
5. kuvataide.

Näistä yksi (maataide) toteutui lähiluontoympäristössä ja neljä (teatteri, valokuvataide, musiikki ja kuvataide) toteutui kulttuurin esitystiloissa.

1. Maataide

• Maataidetyöpaja: Turku, Halinen 14.10.2025, kaksi yksilöhaastattelua.

2. Teatteri

• Starman -monologi Turun kaupunginteatterissa 10.12.2025, kaksi yksilöhaastattelua.

3. Valokuvataide

• Kotina metsä -valokuvanäyttely Helsingin luonnontieteellisessä museossa 10.2.2026, kaksi yksilöhaastattelua.

4. Musiikki

• Nouse luonto -konsertti Helsingin Musiikkitalossa 17.2.2026, kaksi yksilöhaastattelua.

5. Kuvataide

• Reset-kuvataidenäyttely Turun taidemuseossa 27.3.–17.5.2026, kaksi yksilöhaastattelua.

Seuraavat kuvaukset perustuvat teoksista kerrottuihin teksteihin verkkosivustoilla.

1. Maataide

Maatuvan taiteen työpaja taiteilija Hanne Lammin ohjaamana Turun Halisten lähiössä 14.10.2025.

Hanne Lammi syventyy taiteen tekemiseen ekologisin keinoin. Hän esittelee, miten taidetta voi tehdä yhteistä ympäristöä ja planeettamme monilajista elonkirjoa kunnioittaen ja elinympäristön hyvinvointia rikastaen.

Maatuva taide on ympäristöönsä hiljalleen maatuvaa ja lahoavaa taidetta. Teoksen hetkellisyys ja yhteisöllinen ote ovat tekemisen lähtökohtana. Ihmisen elinkaareen nähden nopeasti maatuvilla ja lahoavilla materiaaleilla valmistettu teos ei ole perinteisessä mielessä pysyvä taideteos.

Maatuva taide edustaa kuitenkin pysyvään muutokseen pyrkivää taidetta. Maatuvan taiteen teokset ja harjoitteet perustuvat maatuvien materiaalien käyttöön, yhteisölliseen monilajiseen toimintaan ja lähiluonnon kokemiseen.

Linkki kuvaukseen: Maatuva taide

2. Teatteri

Starman – Martti Suosalon monologi Turun kaupunginteatterissa 10.12.2025

Ajankohtaista satiiria luontokadosta

Martti Suosalon esittämä ja Raila Leppäkosken ohjaama monologi taipuu minimalistisin vedoin sarjaksi viiltäviä, ajankohtaisia puheenvuoroja, joiden verevänä ytimenä ovat Suosalon virtuoosimaiset näyttelijäntaidot.

Galaktisen Keskustoimiston virkamiehet ovat huomanneet luonnonsuojeluksi kutsutun ilmiön lisäävän suosiotaan, mikä ei sovi Keskustoimiston suunnitelmiin. Niinpä paikalle lähetetään Starman (Martti Suosalo), tähtienvälinen soturi, joka tunkeutuu frogstimulantin voimalla monologiesitykseen laittamaan asiat kuntoon.

Starman on hurmaavan satiirinen ja ajankohtainen näytelmä luonnosta ja sen monimuotoisuuden vaarantumisesta. Näytelmässä luuppi siirtyy paikkoihin, joissa luonnon tilasta ja ihmiskunnan kohtalosta keskustellaan. Valokeilassa avautuvat vuorollaan Metsätalousmies, Aktivisti, Varpunen ja Biologi. Päällimmäisenä hämmentää tähtienvälinen viskaali Starman, jolla on kova yritys vaikuttaa keikan kulkuun ja kenties koko ihmiskunnan kehitykseen.

Luontokadon problematiikkaa pohtiva Starman sai alkunsa loppuvuodesta 2022 Juha Kauppisen ja Martti Suosalon keskusteluista. Näytelmä kantaesitettiin elokuussa 2024 Teatteri Sirkus Suosalon teltassa Helsingin Alli Tryggin puistossa ja on sen jälkeen saanut paikkakunta kerrallaan haltioituneen vastaanoton.

Kauppisen satiirinen teksti kuvaa surun ja epätoivon varjostamaa aikaa, mutta jostain kohoaa kaiken aikaa esille naurua. Katsoja saa nauraa, mutta joutuu herkeämättä miettimään, mille ja kenelle hän lopulta nauraa – hahmoille, toisille ihmisille vai itselleen?

Linkki kuvaukseen: Starman – Turun Kaupunginteatteri

3. Valokuvataide

Kotina metsä – Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon valokuvanäyttely Luonnontieteellisessä museossa Helsingissä 5.6.2025–5.4.2026

Luonnontilainen metsä on Suomessa harvinaisuus ja monelle tuntematon. Valokuvataiteilijat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo kuvaavat Kotina metsä -näyttelyssä luonnonmetsien rikasta elämää: erilaisia elinympäristöjä ja elämän muotoja, mutta myös metsien hupenemista ja siihen liittyvää luontokatoa. Näyttely vie kävijät tutustumaan metsään valokuvien, videoteosten sekä kokoelmanäytteiden avulla.

Kotina metsä -näyttelyssä metsää tarkastellaan ekologisena kokonaisuutena ja elämän ylläpitäjänä. Näyttely hyödyntää monipuolisesti luonnontieteellisiä kokoelmia ja esittelee heikosti tunnettuja, mutta merkittäviä luonnonmetsän indikaattorilajeja. Metsien voimaperäisen käytön takia useat ennen yleiset lajit ovat muuttuneet korvaamattomiksi aarteiksi. Näyttelyssä yhdistyvät visuaalisuus, tieteellinen tieto ja oivallus – se on suunniteltu puhuttelemaan kaikenikäisiä kävijöitä.

Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo ovat tehneet pitkään yhteistyötä metsäaiheiden parissa. Viimeisimpänä he ovat syventyneet luonnonmetsiin näyttelyssä ja kirjassa Pohjoistuulen metsä (2023). Valokuvataiteelliseen tutkimukseen perustuvan metsätrilogian muut osat ovat Metsänhoidollisia toimenpiteitä (2009) ja Puiden kansa (1997).

Ritva Kovalainen (s.1959) on Kemiön saarelainen valokuvataiteilija, joka on tehnyt useita kirjoja, lyhytelokuvia ja näyttelyitä teemanaan erityisesti ihmisen suhde luontoon.

Sanni Seppo (s.1960) on valokuvataiteilija, joka kertoo töissään yhteisöjen aktiivisuudesta puolustaa oikeuksiaan, ihmisen ja luonnon suhteesta sekä hauraista unelmista elää omanlaista elämää. Hän on kiinnostunut myös valokuvalla vaikuttamisen mahdollisuuksista.

Linkki kuvaukseen: Kotina metsä -näyttely tuo luonnonmetsän keskelle Helsinkiä | Luonnontieteellinen keskusmuseo

4. Musiikki

Nouse luonto – lauluja pohjolan monimuotoisuudesta. Useita esiintyjiä. Konsertti Musiikkitalossa Helsingissä 17.2.2026.

Joukko suomalaisen kansanmusiikin kansainvälisesti tunnetuimpia artisteja ympäri Suomen kokoontuvat konsertoimaan luonnon monimuotoisuuden puolesta.

Nouse luonto on täällä! Kansanmusiikkikenttä on liikkeessä. Vuonna 2024 joukko kansanmusiikin huippunimiä Helsingistä Nuorgamiin kokoontui aikamme suurimman haasteen, luontokadon äärelle, laatimaan sävellyksiä ja sanoituksia monimuotoisen luontomme puolustamiseksi. Niistä tuli pieniä intiimejä anekdootteja ja toisaalta spektaakkelimaisia yhteiskappaleita.

Helmikuussa 2025 näki päivänvalonsa Nouse luonto -yhteislevy. Nyt koko tekijäkaarti lisävoimineen valtaa Musiikkitalon konserttisalin lavan monenkirjavalla uudella ja vanhalla musiikilla, joka kertoo luonnon voimasta ja jättää jäljen kuulijan sydämeen. Samalla kansanmuusikot ylläpitävät musiikin rikkautta, musiikin monimuotoista ekosysteemiä.

Illan esiintyjät ovat alan kiistattomia lippulaivoja ja toisaalta osoitus kotimaisen kansanmusiikin monipuolisuudesta. Lavalla nähdään muun muassa Maria Kalaniemi, Kimmo Pohjonen, Antti Paalanen, Maija Kauhanen, Frigg, Piia Kleemola, Akkajee, Desiree Saarela, Anette Åkerlund ja Kasvu. Osa konsertin tuotosta lahjoitetaan Luonnonperintösäätiölle, joka suojelee kokoon saaduilla varoilla metsäalueen. Konsertti toteutetaan yhteistyössä JuuriJuhlan kanssa.

On aika kokoontua yhdessä juhlimaan monimuotoista luontoa kansanmusiikin huippuartistien ja koskettavan, ajatuksia herättävän musiikin voimin. Lipun ostamalla tuet myös luonnon monimuotoisuuden säilymistä.

Linkki kuvaukseen: Nouse luonto – Musiikkitalo

5. Kuvataide

Reset – Elina Ruohosen kuvataidenäyttely Turun taidemuseossa 27.3.–17.5.2026

Henkilökohtainen elämä, yhteiskunnallinen todellisuus sekä tulevaisuuden näkymät ja utopiat antavat lähtökohtia Elina Ruohosen työskentelylle. Ekologiset teemat ovat olleet Ruohoselle läheisiä aina 2010-luvulta lähtien hänen etsiessään vastauksia siihen, miten ihmiset ja muut elolliset toimivat yhdessä. Hänen viimeaikainen tuotantonsa on keskittynyt kuvittelemaan vaihtoehtoista tulevaisuutta muuntuvana ja avoimena tilana, jonka järjestys on jatkuvassa liikkeessä ja valtasuhteet neuvoteltavissa.

Reset esittelee vuosien 2025–2026 aikana valmistuneita maalauksia ja kutsuu katsojan astumaan todellisuuteen, jossa arktinen kohtaa tropiikin, eksoottinen kotoisan ja paratiisi dystopian. Näyttely tarkastelee elollisten olioiden muotoja, fuusioitumista ja verkottumista sekä mahdollista tulevaa aikaa, jossa ihmisen ja muun luonnon jakolinja hämärtyy. Uudessa maailmanjärjestyksessä lajien väliset voimasuhteet ovat muuttuneet ja selviytyjät elävät rinta rinnan.

Ruohonen on tunnettu käänteisestä tekniikastaan, jota hän käyttää maalatessaan öljyvärein läpinäkyvän pleksin takapinnalle. Ensin maalattu muodostaa teoksen viimeistelyn ja viimeisin maalipinta teoksen taustan. Pleksin kiiltäväksi jäävä etupinta heijastaa tilan ja katsojan osaksi maalausta, jolloin katsominen muuttuu konkreettiseksi osallisuudeksi. Maalaus ei ole vain kuvattu maailma, vaan tila, jossa uusi maailma rakentuu katseemme kautta.

Ruohosen voimakkaat pensselin vedot ohjaavat yksityiskohdasta toiseen piirtäen esiin uuteen, omalakiseen todellisuuteen sopeutuneita eläimellisiä ja ihmismäisiä olentoja. Mistä ne alkavat, mihin ne päättyvät? Kuka katsoo ja ketä? Reset vihjaa, että uudelleenmäärittely ei tapahdu vain kuvitteellisessa tulevaisuudessa, vaan tässä ja nyt – tavassamme katsoa, kohdata ja kuvitella planetaarinen tila toisin.

Elina Ruohonen (s. 1970) on monialainen kuvataiteilija, joka asuu ja työskentelee Turussa. Hän on opiskellut Kankaanpään taidekoulussa, Krasnojarskin taideinstituutissa Siperiassa ja Tampereen Ammattikorkeakoulussa. Ruohonen on pitänyt aktiivisesti näyttelyitä 90-luvulta lähtien, ja hänen teoksiaan kuuluu moniin julkisiin ja yksityisiin kokoelmiin. Oman taiteellisen työskentelynsä ohella Ruohonen toimii myös saariston ekosysteemiä tutkivassa Merisiskot-taiteilijaryhmässä.

Linkki kuvaukseen: Elina Ruohonen: Reset | Turun taidemuseo

 

Taidelajien vaikutusmekanismit

Miten eri taidelajit – maataide, teatteri, valokuvataide, musiikki ja kuvataide – voivat vaikuttaa yksilön kokemukseen ympäristönsuojelusta? Monin tavoin, koska ne herättävät tunteita, luovat merkityksiä ja tarjoavat uusia näkökulmia. (Curtis, Reid, Ballard, 2012.)

Tässä muutamia mahdollisia esimerkkejä tutkimukseen valituista taidelajeista:

1. Maataide

• Teokset, jotka syntyvät luonnonmateriaaleista ja sulautuvat maisemaan, korostavat luonnon arvoa ja sen haavoittuvuutta.
• Maataide voi tehdä ympäristönsuojelun konkreettiseksi ja kokemukselliseksi, koska katsoja kohtaa taiteen suoraan luonnossa.

2. Teatteri

• Draama ja esitykset voivat tuoda esiin ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden menetyksen inhimillisiä seurauksia.
• Tarinallisuus ja eläytyminen auttavat katsojaa samaistumaan tilanteisiin ja ymmärtämään ympäristökysymysten eettisiä ulottuvuuksia.

3. Valokuvataide

• Voi tehdä luonnon kauneuden ja/tai ympäristöongelman henkilökohtaisesti koettavaksi.
• Herättää empatiaa luontoa, eläimiä ja/tai tulevia sukupolvia kohtaan

4. Musiikki

• Sävellykset ja sanoitukset voivat luoda emotionaalisen yhteyden luontoon ja herättää toivoa tai huolta.
• Yhteisölliset musiikkitapahtumat voivat vahvistaa yhteenkuuluvuutta ja motivaatiota toimia ympäristön hyväksi.

5. Kuvataide

• Maalaukset, valokuvat ja installaatiot voivat visualisoida ympäristöongelmia ja/tai luonnon kauneutta.
• Taide voi toimia herättävänä “peilinä”, joka saa pohtimaan omaa suhdetta kulutukseen ja luontoon.

Taide toimii usein tunteiden, esteettisen kokemuksen ja symboliikan kautta. Se voi:

• Lisätä tietoisuutta (ympäristöongelmien näkyväksi tekeminen).
• Herättää empatiaa (luontoa ja tulevia sukupolvia kohtaan).
• Motivoida toimintaan (esimerkiksi kestävän elämäntavan valinnat). (Curtis et al.,2012).

 

Miten ympäristötaide voi vaikuttaa?

Herättää tietoisuutta ja empatiaa

Ympäristötaide tekee ekologiset ongelmat näkyviksi ja koettaviksi. Installaatioiden ja paikkasidonnaisten teosten avulla ilmastonmuutoksen, saastumisen tai biodiversiteetin katoamisen kaltaiset ilmiöt konkretisoituvat. Tämä voi lisätä empatiaa luontoa kohtaan ja vahvistaa halua toimia ympäristön hyväksi. Esimerkiksi teokset, jotka visualisoivat sulavia jäämassoja tai muovijätettä, herättävät voimakkaita tunteita ja luovat kiireellisyyden tunnetta. (Hall, 2024).

Tieto ja toiminta yhdistyvät

Taide ei ainoastaan välitä tietoa, vaan myös aktivoi. Yhteisötaideprojektit, joissa käsitellään esimerkiksi vesien rehevöitymistä tai kierrätystä, ovat osoittaneet, että osallistuminen taiteen tekemiseen voi lisätä ympäristömyönteisiä asenteita ja johtaa konkreettisiin tekoihin (Haapamatti, 2019; Östman, 2015). Lisäksi monet taiteilijat käyttävät kierrätettyjä tai luonnonmateriaaleja, mikä toimii esimerkkinä kestävistä käytännöistä (Curtis, Reid & Reeve, 2014).

Sosiaalinen ja kulttuurinen ulottuvuus

Ympäristötaide vahvistaa yhteisöllisyyttä ja luo tilaa keskustelulle ympäristön tilasta. Se toimii sillanrakentajana tieteen ja kansalaisten välillä, koska se muuttaa monimutkaiset ympäristöongelmat helposti ymmärrettäviksi ja emotionaalisesti koskettaviksi (Ylirisku, 2025; Hiltunen, 2023). Tämä kulttuurinen vaikuttavuus voi epäsuorasti vaikuttaa myös poliittisiin päätöksiin, kun julkinen keskustelu voimistuu.

Konkreettiset vaikutukset

Tutkimusten mukaan ympäristötaide voi:

• lisätä ympäristömyönteisiä asenteita,
• tukea kestävän elämäntavan omaksumista,
• vahvistaa ympäristöaktivismia ja yhteisöllisiä kampanjoita (Okwir, 2025; Curtis et al., 2014).

Ympäristötaide on paitsi esteettinen elementti myös strateginen keino lisätä tietoisuutta, herättää tunteita ja ohjata kohti kestävää kehitystä. Se yhdistää tiedon ja kokemuksen tavalla, joka voi muuttaa ihmisten käyttäytymistä ja asenteita ympäristöä kohtaan.

Ympäristötaiteen vaikutuksista yksilöiden, yhteisöjen ja yhteiskuntien tasoilla oli vaikea löytää tieteellisiä tutkimuksia. Curtis et al. (2014) ovat julkaisseet tutkimuksen, joka pohjautuu keskeisten taiteen ja luonnonvarojen aloilla toimivien henkilöiden haastatteluihin (n=96). Tutkimuksen pohjalta kehitetty malli ehdottaa kolmea mekanismia, joiden kautta taide voi vaikuttaa yksilöiden ympäristökäyttäytymiseen:

1. tiedon välittäminen kiinnostavassa muodossa,
2. myötätunnon lisääminen ympäristöä kohtaan ja
3. taiteen sisällyttäminen ekologisesti kestävään kehitykseen. (Curtis et al. 2014).
   

 

4 Tutkimusasetelma

Fenomenologinen tutkimusote

Tässä tutkimuksessa ympäristötaidetta tarkastellaan yksilön kokemuksena, minkä vuoksi tutkimus nojaa fenomenologiseen tutkimusotteeseen. Fenomenologisen lähestymistavan keskiössä on yksilön eletty kokemus ja se, miten ilmiöt näyttäytyvät kokijalle hänen omasta näkökulmastaan. Tutkimuksen tavoitteena ei ole selittää tai mitata ympäristötaiteen vaikutuksia ulkoapäin, vaan ymmärtää, millaisia merkityksiä ympäristötaiteeseen liittyvät kokemukset saavat yksilön kokemusmaailmassa.

Fenomenologinen tutkimusote on perusteltu silloin, kun tutkimuksen kohteena ovat kokemukset, havainnot ja merkityksenantoprosessit. Tässä tutkimuksessa ympäristötaide ymmärretään ilmiönä, joka rakentuu yksilöllisessä kohtaamisessa ympäristön kanssa ja jossa ympäristönsuojeluun liittyvät näkökulmat ilmenevät usein epäsuorasti kokemusten, tuntemusten ja pohdintojen kautta. Fenomenologinen ote mahdollistaa sen tarkastelun, miten ympäristötaide koetaan, mitä siihen liitetään ja millä tavoin se kytkeytyy yksilön käsityksiin ympäristöstä ja sen suojelemisesta.

Ympäristönsuojeluun liittyvät merkitykset voivat ilmetä esimerkiksi herkistymisenä ympäristöä kohtaan, vastuullisuuden tunteena tai muuttuneena tapana hahmottaa oma suhde ympäristöön.

Fenomenologiassa kokemusta ei tarkastella yksittäisenä mielipiteenä tai reaktiona, vaan kokonaisvaltaisena ilmiönä, jossa yhdistyvät kehollinen, ajallinen, tilallinen ja emotionaalinen ulottuvuus. Tämä näkökulma on erityisen relevantti ympäristötaiteen tutkimuksessa, sillä ympäristötaiteeseen liittyvät kokemukset syntyvät usein konkreettisessa tilassa, vuorovaikutuksessa ympäristön materiaalisten ja aistimellisten piirteiden kanssa. Ympäristönsuojeluun liittyvät merkitykset voivat tällöin ilmetä esimerkiksi herkistymisenä ympäristöä kohtaan, vastuullisuuden tunteena tai muuttuneena tapana hahmottaa oma suhde ympäristöön.

Fenomenologinen viitekehys keskittyy kokemuksen ilmenemiseen tietoisuudessa. Husserlin (1970) elämismaailman (Lebenswelt) käsite korostaa arjen maailmaa, jossa merkitykset rakentuvat ja jossa ympäristö/luonto koetaan, ei pelkkänä objektina, vaan elettynä subjektiivisena todellisuutena. (Satulehto, 1992).

Ympäristötaide voidaan ymmärtää kokemuksellisena tapahtumana, joka ohjaa havaintoa, muokkaa tilan ja ajan tuntua sekä voi synnyttää eettisiä ja esteettisiä suhteita luontoon.

Ympäristötaidetta tässä tutkimuksessa ei rajata luontoympäristössä tapahtuvaan kokemukseen, vaan tutkimuskohteena ovat myös eri kulttuuriympäristöissä ja kulttuuritiloissa tapahtuvat ympäristöteemaiset teokset ja niihin liittyvät yksilölliset kokemukset.

 

Tutkimuskysymys, tutkimukseen osallistujat ja tutkimusmenetelmät

Miten ympäristötaide koetaan erilaisissa teoksissa ja eri sukupolvien kokemana?

Pyysin eri-ikäisiä, 22–29-vuotiaita nuoria aikuisia ja 48–65-vuotiaita kypsiä aikuisia osallistumaan yhteen teokseen ja siitä tehtävään tutkimukseen. Osallistujia oli viiteen teokseen yhteensä kymmenen (n=10), kaksi eri-ikäistä henkilöä teosta kohden.

Jaoin kyseisille henkilöille tutkimustiedotteet ja sain heiltä kirjalliset luvat osallistua tutkimukseen. Vastasin tutkimukseen osallistumiseen liittyvistä teos- ja matkakustannuksista. Pyytämällä mukaan eri-ikäisiä henkilöitä, halusin saada tutkimukseen mukaan eri sukupolvia edustavien haastateltavien kokemuksia.

Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena, jonka metodologisena lähtökohtana on fenomenologinen lähestymistapa. Fenomenologian perimmäisenä tavoitteena on kuvata ja ymmärtää inhimillisten kokemusten merkitysrakenteita sellaisina kuin ne ilmenevät yksilöiden tietoisuudessa ja eletyssä maailmassa (Husserl, 1970; van Manen, 2016).

Tutkimuksessa ei pyritty selittämään ilmiötä kausaalisuhteiden tai teoreettisten mallien avulla, vaan tarkastelemaan sitä vastaajien kokemuksellisista tulkinnoista käsin. Tutkimusote voidaan tiivistää fenomenologisesti orientoituneeksi laadulliseksi sisällönanalyysiksi.

Fenomenologisessa tutkimuksessa keskeistä on siirtyminen pois arkisista tai teoreettisista ennakko-oletuksista kohti ilmiön kokemuksellista ydintä. Tätä prosessia kuvataan usein käsitteellä fenomenologinen reduktio (epoché), joka tarkoittaa tutkijan tietoista pyrkimystä asettaa sulkuihin omat ennakkokäsityksensä ilmiöstä (Giorgi, 2009). Tässä tutkimuksessa reduktio ymmärrettiin käytännöllisenä, jatkuvana reflektointina analyysiprosessin aikana, ei absoluuttisena objektiivisuuden tavoitteluna.

Vaikka aineisto kerättiin puolistrukturoitujen haastattelujen avulla, tutkimuksen analyyttinen fokus oli vastaajien eletyissä kokemuksissa ja niille annetuissa merkityksissä. Strukturoidun haastattelumuodon ei katsottu olevan ristiriidassa fenomenologisen lähestymistavan kanssa, mikäli analyysi suuntautuu vastausten sisältämiin kokemuksellisiin merkityksiin eikä vastausten frekvensseihin tai vertailuun sinänsä (Giorgi, 2009; Finlay, 2011). Tässä tutkimuksessa strukturointi nähtiin aineistonkeruuta jäsentävänä ratkaisuna.

Aineistot ja aineiston analyysi

Aineistot kerättiin vuosien 2025 ja 2026 aikana teoskokemusten jälkeen kuukauden kuluessa. Jokaisesta viidestä teoksesta kerättiin yhden nuoren aikuisen 22–29-vuotiaan ja yhden kypsän aikuisen 48–65-vuotiaan henkilön haastattelu (n=10). Tutkittaville jaettiin tiedote tutkimuksesta (Liite 1.) ja suostumuslomake (Liite 2.)

Tutkimusaineisto kerättiin puolistrukturoitujen haastattelujen avulla (Liite 3.). Kaikille haastateltaville esitettiin samat kysymykset samassa järjestyksessä, mikä mahdollisti yhtenäisen aineistonkeruun. Haastattelukysymykset laadittiin siten, että ne ohjasivat vastaajia kuvaamaan omia kokemuksiaan ja havaintojaan tutkittavasta ilmiöstä mahdollisimman konkreettisella tasolla.

Fenomenologisen tutkimuksen näkökulmasta keskeistä on se, että kysymykset mahdollistavat kokemusten kuvailun eikä ainoastaan mielipiteiden tai arvioiden esittämistä (van Manen, 2016). Tässä tutkimuksessa kysymysten muotoilussa pyrittiin välttämään selittäviä tai arvioivia oletuksia, ja ne kohdistuivat siihen, miten ilmiö koettiin ja millaisia merkityksiä sille annettiin.

Aineisto analysoitiin fenomenologisesti orientoituneella laadullisella analyysilla. Analyysiprosessi noudatti soveltuvin osin Giorgin (2009) kuvaamaa fenomenologisen analyysin etenemismallia, jossa painottuvat kokemuksellisten merkitysten systemaattinen erottelu ja niiden kuvailu sekä teoreettisesti pidättyvä tulkinta.

Analyysi aloitettiin lukemalla koko aineisto useaan kertaan kokonaisuutena. Tavoitteena oli muodostaa yleiskuva siitä, millaisena tutkittava ilmiö näyttäytyy vastaajien kokemuksissa. Tässä vaiheessa pyrin pidättäytymään käsitteellisistä tai teoreettisista tulkinnoista fenomenologisen reduktion periaatteen mukaisesti (Finlay, 2011).

Merkitysyksiköiden tunnistaminen ja tiivistäminen

Seuraavassa vaiheessa aineistosta erotettiin merkitysyksiköitä. Merkitysyksiköllä tarkoitettiin sellaista tekstikatkelmaa, joka ilmensi yhtä kokemusta, tuntemusta tai ilmiölle annettua merkitystä (Giorgi, 2009).

Tunnistetut merkitysyksiköt muotoiltiin tiivistettyyn ja yleisempään muotoon. Tätä vaihetta kutsutaan fenomenologiseksi muuntamiseksi, jossa tutkija siirtyy vastaajan arkikielestä tutkimukselliseen ilmaisuun säilyttäen kokemuksen merkityksellisen ytimen (Giorgi, 2009). Muuntamisessa pyrittiin välttämään selittävää tai normatiivista tulkintaa.

Teemojen muodostaminen ja ilmiön olemuksen kuvaaminen

Tiivistetyt merkitykset ryhmiteltiin kokemuksellisen samankaltaisuuden perusteella. Näistä ryhmistä muodostettiin teemoja, jotka kuvasivat ilmiön keskeisiä kokemuksellisia ulottuvuuksia. Analyysin viimeisessä vaiheessa teemat yhdistettiin synteesiksi, jonka avulla muodostettiin kuvaus tutkittavan ilmiön olemuksesta sellaisena kuin se ilmeni vastaajien kokemuksissa (van Manen, 2016).

Tutkijan positio, luotettavuus ja eettisyys

Fenomenologisessa tutkimuksessa tutkijan rooli on aktiivinen ja reflektiivinen. Tutkija osallistuu merkitysten rakentumiseen, minkä vuoksi omien lähtöoletusten tiedostaminen on keskeistä tutkimuksen luotettavuuden kannalta (Finlay, 2011). Tässä tutkimuksessa reflektiota toteutettiin koko analyysiprosessin ajan palaamalla systemaattisesti alkuperäiseen aineistoon.

Tutkimuksen luotettavuutta vahvistavat analyysin läpinäkyvä kuvaaminen ja aineiston käsittelyn systemaattisuus. Tutkimus noudatti hyvää tieteellistä käytäntöä, ja haastateltavien anonymiteetti turvattiin koko prosessin ajan.

Alla on koko aineistoa koskeva kuvaileva fenomenologinen analyysi (Husserlilainen suuntaus) kymmenen haastattelun aineistosta. Pysyn systemaattisesti kokemuksen kuvaamisessa, ei ensisijaisesti tulkinnassa, ja pyrin tunnistamaan kokemuksen merkitysrakenteita.

1. Analyysin lähtökohta ja fenomenologinen reduktio

Analyysissä sulkeistetaan tutkijan omat käsitykset ympäristötaiteesta, normatiiviset oletukset luontosuhteesta sekä ekologiset arvot sellaisenaan.

Keskitytään siihen, miten ilmiö näyttäytyy kokijoille itselleen: Miten ympäristötaideteokset koetaan suhteessa omaan luontosuhteeseen?

Aineisto muodostaa yhtenäisen kokemuskentän, jossa eri taidemuodot (teatteri, valokuvataide- ja kuvataidenäyttelyt, konsertti, maataide) toimivat variaatioina samasta ilmiöstä.

2. Kokemuksen rakenteellinen kokonaisuus

Koko aineistossa kokemuksen rakenne jäsentyy nelivaiheiseksi. Tämä rakenne toistuu lähes kaikissa haastatteluissa:

1. ennalta jäsentynyt luontosuhde,
2. taideteoksen kohtaaminen aistillissosiaalisena tilanteena,
3. affektiivinen ja reflektiivinen aktivoituminen sekä
4. toimijuuden ja merkityksen vahvistuminen ilman perustavaa muutosta.

3. Eksistentiaalinen lähtötilanne: luonto elettynä merkityshorisonttina

3.1 Luonto elettynä, ei käsitteellisenä

Luonto ei ole abstrakti “ympäristö”, vaan eletty maailma (Lebenswelt). Kaikille osallistujille luonto ilmenee ensisijaisesti:

• kehollisena kokemuksena (rauhoittuminen, syke laskee),
• affektiivisena tilana (rauha, toivo, lämpö, kauneus) sekä
• muistojen ja paikkojen kautta (lapsuus, mökit, metsät).

3.2 Kaksijakoinen affektiivinen rakenne

Fenomenologinen ydin on se, että luonto koetaan samanaikaisesti elämää ylläpitävänä ja uhattuna. Esimerkiksi “rauhaa ja toivoa” mutta samalla “huolta luonnon tulevaisuudesta”.

Luontosuhteessa esiintyy systemaattisesti:

• positiivinen affekti (rauha, kauneus, elinvoima) sekä
• negatiivinen affekti (huoli, pelko, menetys).
   

4. Taideteoksen kokeminen: tilallinen ja relationaalinen tapahtuma

4.1 Aistillinen uppoutuminen (immersion aste)

Kokemus rakentuu aistillisista elementeistä:

• visuaalisuudesta (värit, kuvat, valo),
• äänestä (musiikki, luonnon äänet) sekä
• tilasta (rauhallinen vs. häiriintynyt).

Immersion syvyys vaihtelee:

• syvä immersio (“kuin olisi itse luonnossa”) sekä
• häiriintynyt immersio (melu, yleisö, tekniset ongelmat).

4.2 Autenttisuus kokemuksellisena laatuna

Autenttisuus ei perustu realistisuuteen vaan siihen, että kokemus “tuntuu oikealta” ja että merkitys resonoi kokijan maailmassa.

Se syntyy esimerkiksi

• tieteellisestä tiedosta,
• esteettisestä uskottavuudesta sekä
• emotionaalisesta samaistuttavuudesta.

4.3 Intersubjektiivisuus kokemuksen osana

Esitys ei ole vain teos, vaan kokemustila muiden kanssa.

Toiset ihmiset vaikuttavat kokemukseen kolmella tavalla:

1. vahvistavat (yhteinen huoli, yhteisöllisyys),
2. häiritsevät (melu, kiire, rikottu rauha) sekä
3. luovat ristiriitaa (nauraminen väärissä kohdissa).

5. Affektiivinen aktivoituminen

5.1 Monitasoinen tunnevaste

Tunteet eivät ole yksiselitteisiä:

• rauha + suru
• ihailu + hämmennys
• ilo + huoli

Tämä muodostaa affektiivisen jännitteen, joka on kokemuksen keskeinen rakenne.

5.2 Hämmennys merkityksen avaajana

Useissa kokemuksissa esiintyy muun muassa epäselvyyttä ja tulkinnan avoimuutta. Tämä ei ole huono asia, vaan pakottaa kokijan aktiiviseen merkityksenmuodostukseen.

6. Reflektiivinen ulottuvuus: minän ja luonnon suhde

6.1 Oman paikan kysymys

Luontosuhde näyttäytyy eettisenä suhteena, ei vain kokemuksena.

Keskeinen fenomenologinen liike:

• “Mikä on minun roolini luonnossa?”
• “Mitä voin tehdä?

6.2 Perspektiivin laajeneminen

Tietoisuus laajenee, vaikka peruskäsitys ei muutu.

Reflektio voi siirtyä:

• ihmisestä eläimeen (eläinten näkökulma),
• yksilöstä ekosysteemiin sekä
• nykyhetkestä tuleviin sukupolviin.

7. Muutoksen paradoksi

7.1 Ei käsitteellistä muutosta

Lähes kaikki osallistujat eivät raportoi muutosta käsityksessä luonnosta.

7.2 Kuitenkin kokemuksellinen muutos

Kokemus ei muuta sitä, mitä tiedetään — mutta muuttaa sitä, miten se on merkityksellistä.

Samanaikaisesti tapahtuu:

• muistaminen ja vahvistuminen,
• merkityksen kirkastuminen sekä
• toiminnan halun kasvu

8. Toimijuuden herääminen

8.1 Intentio toimintaan

Useissa tapauksissa halu suojella luontoa lisääntyy ja halu mennä luontoon kasvaa.

8.2 Toimijuus on reflektiivinen, ei suora

Toimijuus ilmenee pohdintana (“mitä voisin tehdä?”) sekä ei välttämättä konkreettisena tekona heti.

9. Esteettisen ja eettisen välinen jännite

9.1 Esteettinen ensisijaisuus

Useille kokemus alkaa kauneudesta ja aistillisuus edeltää merkitystä.

9.2 Eettinen aktivoituminen

Esteettinen kokemus johtaa huoleen, vastuuseen ja ekologiseen tietoisuuteen. Ei suoraan, vaan välittyneenä kokemuksena.

 

10. Olemuksellinen rakenne (essenssi)

Fenomenologisen reduktion jälkeen aineiston essenssi voidaan kuvata näin:

Ympäristötaide näyttäytyy kokijoille kokemuksellisena välitilana, jossa ennalta eletty luontosuhde aktualisoituu aistillisen, affektiivisen ja intersubjektiivisen kokemisen kautta. Tämä prosessi ei muuta käsitteellistä ymmärrystä luonnosta, mutta syventää sen merkitystä, laajentaa perspektiiviä ja aktivoi eettistä toimijuutta. Kokemus on luonteeltaan ambivalentti, yhdistäen kauneuden ja huolen, sekä henkilökohtaisen ja jaetun merkityshorisontin.

 

11. Yhteenveto tutkimuksellisina tuloksina

1. Luonto on eletty perusta, ei vain ajattelun kohde.
2. Taideteos ei ole objekti vaan tilanne, jossa kokemus syntyy.
3. Affekti on keskeinen välittäjä merkityksen muodostumisessa.
4. Muutos on intensifikaatiota, ei transformaatio.
5. Kokemus on intersubjektiivinen.
6. Esteettinen kokemus avaa eettiseen reflektioon.

 

12. Metodologinen arvio

Aineisto (n=10) mahdollistaa fenomenologisen yleistettävyyden (essenssi). Tulokset eivät ole tilastollisia yleistyksiä. Aineiston vahvuutena on kokemuksen syvärakenteen tavoittaminen yli eri taidemuotojen.

 

5 Tulokset

Fenomenologinen lähtökohta

Aineisto analysoitiin fenomenologisella analyysilla ja sovellettiin merkitysyksikköihin perustuvaa lähestymistapaa. Haastattelun strukturoinnista huolimatta analyysin fokus oli vastaajien kokemuksissa ja niille annetuissa merkityksissä.

Fenomenologinen tutkimus tarkastelee kokemusta sellaisena kuin se ilmenee kokijalleen (Husserl). Se korostaa:

• elettyä kokemusta (lived experience),
• intentionaalisuutta (tietoisuus on aina suuntautunut johonkin) sekä
• kehollisuutta ja aistimuksellisuutta (Merleau-Ponty).

Tässä aineistossa keskiössä ei ole ”mitä taideteos objektiivisesti on”, vaan se, miten luonto ja taide tulevat koetuiksi yksilön tietoisuudessa ja kehossa

Tutkimus tarkasteli luontoon kytkeytyviä taideteoksia yksilön kokemuksena fenomenologisesta näkökulmasta (n=10). Aineisto jäsentyi yhtenäiseksi kokemuskokonaisuudeksi, jossa eri taidemuodot näyttäytyivät variaatioina samasta ilmiöstä.

Kokemuksen rakenne

Kokemus rakentui nelivaiheisesti:

1. ennalta jäsentynyt luontosuhde,
2. taideteoksen aistillissosiaalinen kohtaaminen,
3. affektiivinen ja reflektiivinen aktivoituminen sekä
4. toimijuuden ja merkityksen vahvistuminen ilman perustavaa muutosta.

Luontosuhde kokemuksen perustana

Luonto näyttäytyi osallistujille ensisijaisesti elettynä ja kehollisena kokemuksena, ei abstraktina käsitteenä. Siihen liittyi samanaikaisesti sekä myönteisiä tunteita (rauha, kauneus, elinvoima) että kielteisiä tunteita (huoli, menetys), mikä muodosti kokemuksen keskeisen affektiivisen jännitteen.

Taiteen kokeminen tilallisena ja relationaalisena tapahtumana

Ympäristötaide koettiin aistillisesti rakentuvana kokemustilana, jossa visuaaliset, auditiiviset ja tilalliset elementit mahdollistivat vaihtelevan asteisen uppoutumisen. Kokemuksen autenttisuus perustui siihen, että se resonoi kokijan omassa merkityshorisontissa. Lisäksi kokemus oli luonteeltaan intersubjektiivinen: toiset osallistujat saattoivat sekä vahvistaa että häiritä kokemusta.

Affektiivinen ja reflektiivinen ulottuvuus

Kokemukset olivat monimerkityksisiä ja usein ambivalentteja (esim. rauha–suru, ilo–huoli). Hämmennys ja merkitysten avoimuus aktivoivat reflektiota, jossa keskeiseksi nousi yksilön oma suhde luontoon ja kysymys omasta vastuusta.

Muutoksen luonne

Ympäristötaide ei muuttanut osallistujien käsitteellistä ymmärrystä luonnosta, mutta se syvensi ja kirkasti sen merkitystä. Muutos ilmeni olemassa olevan luontosuhteen vahvistumisena ja perspektiivin laajentumisena. Tätä voidaan kuvata intensifikaationa pikemminkin kuin transformaationa.

Toimijuuden aktivoituminen

Kokemukset herättivät lisääntynyttä halua suojella luontoa ja toimia sen hyväksi. Toimijuus ilmeni kuitenkin ensisijaisesti reflektiivisenä ja potentiaalisena (“mitä voisin tehdä”), ei välittöminä tekoina.

Esteettisen ja eettisen suhde

Esteettinen kokemus toimi porttina eettiseen pohdintaan: aistillinen ja esteettinen elämyksellisyys edelsi ekologisen vastuun ja huolen aktivoitumista.

Olemuksellinen tulos

Fenomenologisen analyysin perusteella ympäristötaide näyttäytyy kokemuksellisena välitilana, jossa yksilön ennalta eletty luontosuhde aktualisoituu aistillisen, affektiivisen ja sosiaalisen kokemisen kautta. Prosessi ei muuta tietoa luonnosta, mutta syventää sen merkitystä, laajentaa näkökulmia ja aktivoi eettistä toimijuutta.

Ympäristötaide näyttäytyy kokijoille kokemuksellisena välitilana, jossa ennalta eletty luontosuhde aktualisoituu aistillisen, affektiivisen ja intersubjektiivisen kokemisen kautta. Tämä prosessi laajentaa perspektiiviä ja aktivoi eettistä toimijuutta. Kokemus on luonteeltaan ambivalentti: yhdistää kauneuden ja huolen sekä henkilökohtaisen ja jaetun merkityshorisontin.

Vertaileva tulos: nuoret ja kypsät aikuiset

Nuorten ja kypsien aikuisten välillä havaittiin systemaattisia eroja kokemisen tavoissa.

• Nuoret aikuiset:
  • Luontosuhde rakentui korostuneen huolen ja moraalisen jännitteen varaan.
  • Kokeminen oli kriittistä, analyyttistä ja usein ristiriitaista.
  • Toimijuus suuntautui yhteiskunnalliseen ja poliittiseen pohdintaan.
• Kypsät aikuiset:
  • Luontosuhde ilmeni kokemuksellisena jatkuvuutena ja affektiivisena kiinnittyneisyytenä.
  • Kokeminen oli eläytyvää ja vastaanottavaa.
  • Toimijuus painottui henkilökohtaiseen reflektioon ja merkityksen syventämiseen.

Yhteistä molemmille ryhmille oli se, ettei käsitteellinen ymmärrys luonnosta muuttunut, mutta kokemuksellinen merkityksellisyys vahvistui.

Synteesi

Erot heijastavat kahta erilaista kokemuksellista orientaatiota:

• Nuorilla kokemus suuntautuu tulevaisuuden ongelmiin ja moraalisiin kysymyksiin.
• Kypsillä aikuisilla kokemus ankkuroituu elettyyn jatkuvuuteen ja merkityksen syvenemiseen.

 

6 Johtopäätökset ja pohdinta

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella fenomenologisesti sitä, miten ympäristötaide-esitykset jäsentyvät osaksi kokijoiden luontosuhdetta. Tulokset osoittavat, että ympäristötaiteen merkitys ei ensisijaisesti ilmene uusien käsitteellisten ymmärrysten tuottamisena, vaan jo olemassa olevien kokemuksellisten merkitysrakenteiden aktivoitumisena, syvenemisenä ja kirkastumisena.

Keskeisenä johtopäätöksenä voidaan esittää, että ympäristötaiteen vaikutus on luonteeltaan kvalitatiivista intensifikaatiota: se muuttaa sitä, miten tieto koetaan merkitykselliseksi – eikä toisaalta muuta sitä, mitä luonnosta jo tiedetään. Tämä havainto asettuu linjaan fenomenologisen tutkimusperinteen kanssa, jossa merkitykset ymmärretään intentionaalisina ja elämismaailmaan kiinnittyvinä (Husserl, 1970).

Tulokset korostavat affektin keskeistä roolia luontosuhteen muodostumisessa. Kokemus rakentuu toistuvasti ambivalenttien tunteiden varaan, joissa esimerkiksi rauha ja kauneus yhdistyvät huoleen ja menetyksen kokemuksiin. Tällainen affektiivinen jännite toimii kokrmuksen keskeisenä mahdollistajana. Affektin merkitys voidaan ymmärtää relationaalisena ilmiönä, jossa tunteet kytkeytyvät yksilön ja maailman väliseen suhteeseen (Ahmed, 2004). Tässä mielessä ympäristötaide paitsi herättää tunteita myös suuntaa kokemusta ja tekee tietyt merkitykset mahdollisiksi.

Luontosuhde näyttäytyy tutkimuksessa eksistentiaalisena ja kokemuksellisena suhteena, joka rakentuu kehollisuudesta, muistoista ja affekteista.

Esteettisen kokemuksen rooli eettisen tietoisuuden välittäjänä on yksi tutkimuksen keskeisistä havainnoista. Kokemus alkaa aistillisena ja kehollisena uppoutumisena ja siirtyy siitä reflektiiviseen ja eettiseen ulottuvuuteen. Tämä tukee Deweyn (1934) näkemystä esteettisestä kokemuksesta kokonaisvaltaisena prosessina, jossa tunne, toiminta ja merkitys muodostavat yhtenäisen jatkumon.

Merkittävä tulos liittyy myös kokemuksen intersubjektiiviseen luonteeseen. Ympäristötaide näyttäytyy kokemuksena, joka rakentuu suhteessa muihin kokijoihin ja esitystilanteeseen. Tämä havainto resonoi fenomenologisen sosiaaliteorian kanssa (Schutz, 1967) ja korostaa sitä, että merkitykset syntyvät jaetussa kokemistilassa. Ympäristötaide voidaan näin ymmärtää sosiaalisena tapahtumana, jossa merkityksiä neuvotellaan.

Luontosuhde näyttäytyy tutkimuksessa eksistentiaalisena ja kokemuksellisena suhteena, joka rakentuu kehollisuudesta, muistoista ja affekteista. Luonto ei ole ensisijaisesti käsitteellinen objekti, vaan eletty maailma, johon yksilö on kiinnittynyt. Tämä havainto liittyy Merleau-Pontyn (1962) käsitykseen kehollisesta maailmasuhteesta sekä Ingoldin (2000) ajatukseen ihmisestä ympäristönsä osana.

Ympäristötaide tekee luontosuhteen koettavaksi, tuo siihen liittyvät ristiriidat näkyviksi ja avaa tilaa eettiselle reflektiolle ja toimijuudelle.

Vaikka tutkimuksessa ei havaita suoraa muutosta osallistujien käsityksissä luonnosta, toimijuuden tasolla tapahtuu merkityksellinen siirtymä. Ympäristötaide aktivoi reflektiivistä toimijuutta, joka ilmenee pohdintana, kysymyksinä ja lisääntyneenä valmiutena toimia. Tämä tukee käsitystä toimijuudesta prosessuaalisena ja ajallisesti rakentuvana ilmiönä (Emirbayer & Mische, 1998).

Sukupolvien välinen tarkastelu syventää ymmärrystä ilmiön kontekstuaalisuudesta. Nuorilla aikuisilla kokemus korostaa moraalista jännitettä ja tulevaisuuteen suuntautuvaa huolta, kun taas kypsillä aikuisilla painottuu kokemuksellinen jatkuvuus ja merkityksen syveneminen. Tämä viittaa siihen, että ympäristötaiteen merkitys rakentuu suhteessa kokijan elämänkulkuun ja eksistentiaaliseen orientaatioon (Giddens, 1991).

Kokonaisuutena tutkimus osoittaa, että ympäristötaiteen vaikuttavuus on luonteeltaan eksistentiaalista. Se ei perustu informaatioon tai suostutteluun, vaan siihen, että se tekee luontosuhteen koettavaksi, tuo siihen liittyvät ristiriidat näkyviksi ja avaa tilaa eettiselle reflektiolle ja toimijuudelle.

Tutkimuksen rajoitteet

Tuloksia tulee tarkastella suhteessa tutkimuksen rajoitteisiin. Aineiston koko (n=10) on fenomenologiselle tutkimukselle tarkoituksenmukainen, mutta se ei mahdollista tilastollista yleistämistä. Tarkoituksena onkin ollut tavoittaa kokemuksen olemuksellisia piirteitä, ei yleistää populaatiotasolle.

Lisäksi aineisto perustuu osallistujien kielellistettyihin kuvauksiin, jolloin osa kokemuksen esireflektiivisistä ja kehollisista ulottuvuuksista voi jäädä implisiittiseksi. Kokemukset ovat myös kontekstisidonnaisia: esitystilanne, sosiaalinen ympäristö ja yksilön elämäntilanne vaikuttavat merkittävästi kokemuksen muotoutumiseen.

Aineisto antaa viitteitä myös siihen, että osallistujan taidesuhteella on merkitystä kokemuksen muotoutumisessa. Tätä ei kuitenkaan haastatteluissa kysytty erikseen, vaan kokemusta peilattiin luontosuhteeseen. On myös huomioitava tutkijan rooli analyysin rakentumisessa. Vaikka fenomenologinen reduktio pyrkii ennakko-oletusten sulkeistamiseen, analyysi on aina osittain tulkinnallinen.

Jatkotutkimusehdotukset

Tutkimus avaa useita jatkotutkimuksen suuntia. Ensinnäkin ilmiötä olisi hyödyllistä tarkastella laajemmalla ja monimuotoisemmalla aineistolla sekä eri kulttuurisissa konteksteissa, jotta kokemuksen variaatiot ja yhteiset rakenteet tulisivat tarkemmin esiin.

Toiseksi olisi perusteltua yhdistää fenomenologinen analyysi muihin menetelmiin, kuten etnografisiin tai osallistaviin lähestymistapoihin, jolloin kokemusta voitaisiin tarkastella myös sen syntytilanteessa.

Kolmanneksi toimijuuden ajallista ulottuvuutta tulisi tutkia pitkittäisasetelmissa: miten taidekokemuksen herättämät merkitykset kehittyvät ja kietoutuvat konkreettiseen toimintaan ajan myötä.

Lisäksi sukupolvien välisten erojen tarkempi analyysi voisi tuottaa syvempää ymmärrystä siitä, miten elämänkulku, kokemushistoria ja yhteiskunnallinen konteksti muovaavat taidekokemusta.

Erityisenä jatkotutkimusalueena nousee esiin affektiivinen ambivalenssi, joka näyttäytyy tässä tutkimuksessa keskeisenä merkityksen muodostumisen mekanismina. Sen systemaattinen tarkastelu voisi syventää ymmärrystä ympäristötaiteen vaikuttavuudesta.

 

 

 

 

 

Kuvat: Timo Linnossuo, Miira Häkkinen

Julkaisu on osa Sosiaalinen osallisuus ja toimijuus -tutkimusryhmän julkaisuja.