09.11.2026

Alaikäisiin kohdistuva häirintä, houkuttelu ja seksuaaliväkivalta eivät ole vain nuorten ongelma – ne ovat aikuisten vastuulla. Traumasensitiivisen teatterin ympärille rakentuva palvelukokonaisuus kokoaa nuoret, heidän arkeensa vaikuttavat aikuiset ja eri alojen ammattilaiset yhteisen käsittelyn äärelle. Valtakunnallisesti toteutettava kiertuetyö on hidasta, mutta se onnistuu jo silloin, kun yksikin tuen tarvitsija pääsee avun piiriin.

Traumasensitiivinen teatterikokonaisuus tuo yhteiseen käsittelyyn aiheita, joita ympäröi vahva vaikenemisen kulttuuri. Alaikäisiin kohdistuva häirintä, houkuttelu ja seksuaaliväkivalta eivät
synny tyhjiössä, vaan ympäristöissä, joissa aikuiset ovat läsnä – kodeissa, kouluissa, harrastuksissa ja digitaalisissa yhteisöissä. Silti vastuu puheeksiotosta ja tilanteisiin puuttumisesta jää usein hajanaiseksi.

Puheeksiotto ei tapahdu itsestään. Tilaisuudet, joissa aikuinen voisi pysähtyä kysymään tai ottamaan asian esiin, jäävät usein käyttämättä. Epäröinti, häpeä ja pelko väärin toimimisesta
hidastavat toimintaa, ja vastuun jakaantuessa useiden toimijoiden välille se voi jäädä lopulta kenenkään ottamatta.

Kaikki aikuiset eivät ole itse saaneet sellaista tunne- ja turvataitoihin liittyvää ohjausta, jota nykyaikainen seksuaalikasvatus sisältää, minkä vuoksi puheeksiotto voi tuntua epävarmalta,
vaikka tahtoa toimia olisi. Traumainformoitu ajattelu auttaa ymmärtämään tätä ristiriitaa: ihmisen toiminta kytkeytyy kokemuksiin, jotka eivät välttämättä ole näkyviä. Näin huomio
siirtyy käyttäytymisestä siihen, mitä on voinut tapahtua – ja siihen, miten ympäristö voi tukea turvallisuutta ja toipumista (Linner Matikka & Hipp, 2023).

Kun puhe ei riitä, tarvitaan toisenlaisia tapoja kohdata

Hiljaisuuden rikkominen ei tarkoita vain puhumista, vaan myös sitä, että joku ottaa vastuun kuulla. Ylempään ammattikorkeakoulututkintoon sisältyvässä opinnäytetyössä kehitetty traumasensitiivisen teatterin palvelukonsepti rakentuu kokonaisuudesta, jossa kiertue-esityksen rinnalla kulkevat työpajat ja moniammatillinen yhteistyö. Esitys toimii puheeksioton välineenä, mutta varsinainen käsittely tapahtuu pienryhmissä.

Koululaisille suunnatut työpajat ohjataan valittuun aiheeseen perehtyneen vastuutaiteilijan, kiertuekoulun oman oppilashuoltoryhmän edustajan sekä terapia-ammattilaisen yhteistyönä.

Kokonaisuudessa tämä näkyy tilanteina, joissa vaikeita teemoja voidaan kohdata yhdessä ilman pakkoa tai suoraa paljastamista. Katsoja-kokijan ei tarvitse kertoa omista kokemuksistaan, mutta hän voi tunnistaa niitä. Jaettu tila mahdollistaa ajatusten, oivallusten ja kysymysten käsittelyn ilman, että henkilökohtaisia kokemuksia tarvitsee avata.

Taiteellinen työskentely avaa mahdollisuuden käsitellä asioita myös silloin, kun suora puhe ei ole mahdollista. Päivi Känkäsen (2006) lanseeraama käsite taiteen metaforinen suoja kuvaa tätä: symbolinen ja leikinomainen etäisyys mahdollistaa vaikeiden kokemusten tarkastelun turvallisesti ja epäsuorasti.

Lasten Me Too -esityskokonaisuus perustui Enna Airikin lastenkirjaan Korppipäinen mies (2013), haastattelumateriaaliin ja tutkimustietoon. Esityksessä käytetyt elementit toimivat keskustelun avaajina työpajoissa. Esimerkiksi karkkien kautta nuoret käsittelivät houkutteluun liittyviä vaihdonvälineitä, kuten lahjoja, huomiota tai päihteitä, eli ilmiöitä, joita esityksessä ei käsitelty suoraan mutta jotka kuuluivat heidän arkeensa.

Kohti yhteistä vastuuta

Opinnäytetyön keskeinen tulos ei ole yksittäinen esitys, vaan skaalautuva palvelukonsepti, jota voidaan soveltaa myös muihin yhteiskunnallisesti sensitiivisiin ja vaiettuihin teemoihin. Lasten Me Too -kokonaisuus toimii tässä yhtenä sovelluskohteena.

Ajattelu kytkeytyy laajempaan traumainformoidun yhteiskunnan kehitykseen, jossa tavoitteena on edistää psykologisesti ja kehollisesti turvallista vuorovaikutusta. Koska ilmiö on rakenteellinen, yksittäiset teot eivät kuitenkaan riitä. Siksi tarvitaan toimintamalleja, jotka kokoavat yhteen nuoret, heidän arkeensa vaikuttavat aikuiset sekä eri alojen ammattilaiset – ei vain tiedon jakamiseksi, vaan yhteisen toiminnan mahdollistamiseksi.

Koulukiertuetyötä varten kehitettyä palvelukonseptia voidaan hyödyntää esimerkiksi lapsuuden haitallisiin kokemuksiin liittyvien ilmiöiden käsittelyssä. Tutkimuksissa on tunnistettu, että tällaiset kokemukset ovat väestötasolla yleisiä ja kytkeytyvät laajasti myöhempään hyvinvointiin (Felitti ym., 1998; Anda ym., 2020). Taiteen avulla vaikeita aiheita voidaan tarkastella tavalla, joka ei pakota, vaan kutsuu osallistumaan ja oppimaan yhdessä.

Työ ei tapahdu hetkessä, eikä yksittäinen malli ratkaise kaikkea. Mutta se voi avata tilanteita, joissa asioita voidaan kohdata toisin. Ilmiö ei kosketa harvoja, vaan suurta joukkoa ihmisiä – usein myös niitä, joiden kokemukset eivät koskaan tule näkyviksi.

Tärkeintä on, ettei kukaan jää yksin – ja että aikuiset ottavat vastuun kohdata ja kuulla.

Lähdeluettelo

Airik, E. (2013). Korppipäinen mies. Karisto.

Anda, R. F., Porter, L. E. & Brown, D. W. (2020). Inside the adverse childhood experience score: Strengths, limitations, and misapplications. American Journal of Preventive Medicine, 59(2), (s. 293–295). https://doi.org/10.1016/j.amepre.2020.01.009

Felitti, V. J., Anda, R. F., Nordenberg, D., Williamson, D. F., Spitz, A. M., Edwards, V., Koss, M. P. & Marks, J. S. (1998). Relationship of childhood abuse and household dysfunction to many of the leading causes of death in adults. American Journal of Preventive Medicine, 14(4), (s. 245–258). https://doi.org/10.1016/S0749-3797(98)00017-8

Känkänen, P. (2006). Taidepedagogiikan tila ja merkitys sosiaalityössä. Helsingin yliopisto. http://hdl.handle.net/10138/39276

Linner Matikka, J. & Hipp, T. (toim.) (2023). Traumainformoitu työote. PS-kustannus.

 

Kuvat esityksestä: Marcus Lindén
Kuviot: Kati Keskihannu